Lopotti jatkaa sukutarinaa

Mökkiläisen keväthommien lomassa ehdin lopulta lukea kannesta kanteen Tommi Kinnusen Lopotin (2016). Se on jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäinen viipyili Koillismaalla Neljäntien risteyksestä (2014) tutuissa maisemissa. Minun oli vaikea selviytyä Löytövaarojen perheen nimistä. Oli edellisestä kirjasta tutut äiti-Maria ja tämän tytär-Lahja, oli Lahjan mies Onni ja näiden lapset Helena ja Johannes, oli Kaarina, Johanneksen vaimo, sekä heidän neljä lastaan, joista vain poika Tuomas piirtyy täydeksi hahmoksi.

Jotenkin tekstin puikkelehtiminen henkilönimestä toiseen jätti minut pitkään ulkopuoliseksi. Lukeminen tuppasi unohtumaan, mökkipiha houkutteli enemmän kuin kirja. Vasta toisesta osasta loppuun asti jatkoin lähes keskeytymättä.

Nuorimmat tarinan ihmisistä lähtevät liikkeelle suvun isosta talosta. Etelään muuttaa Helena jo noin kymmenvuotiaana. Hänet lähetetään sokeainkouluun Helsinkiin. Vaikeita kokemuksia karttuu. Tyttö pakottautuu selviytymään hankalista kaupunkireiteistä niin kuin opinnoista. Hän ei suostu harjojen tekijäksi, vaan kouluttautuu pianistiksi, joka myös konsertoi. Leipäpuuksi varmistuu pianonviritys, missä työssä hän kehittyy halutuksi mestariksi.

Helenan veljenpoika Tuomas lähtee hänkin etelään. Hän opiskelee Turun oloisessa kaupungissa taloustieteitä, elelee yksikseen ja hankkii satunnaisia kumppaneita paikoista, joissa homomiehet katsastavat toisiaan. Aika ajoin hän näyttäytyy Sini-nimisen tytön kanssa, mikä varmistaa sen, että Tuomas palkataan isoon pankkiin. Kaveruus Sinin kanssa jatkuu, vaikka katkeilee. Suuri muutos tapahtuu, kun Tuomaan ulottuville ilmestyy Osku, upea mies. Heistä tulee kuin tuleekin pari, joka yhdessä jaksaa kulkea niin myötä- kuin vastamäet.

Kirjan toinen ja kolmas osa etenee vuorovedoin Helenan ja Tuomaan elämää seuraten. Kummankin kohtalon käänteet vavahduttavat. Niihin pystyy eläytymään, minkä soisin tuntuvan muutoksina itsessäni. Enpä haluaisi olla ihminen, joka jättää sokean keskelle katuristeystä autojen äkäisten tuuttausten sekaan. Kohtaus järkyttää luettuna, saati oikeasti koettuna. Myöskään homomiesten toiveita lapsesta en haluaisi olla torjumassa. Kirjan lopussa tämä aihe traagisine käänteineen tulee esitetyksi vastaan sanomattomasti.

Lopotista moni bloggaaja on kirjoittanut. Tekstit löytyvät helposti. Samoin  löytyy jokunen kritiikki. Niistä luin tarkkaan vain Suvi Aholan Hesarissa 13.2.2016  julkaistun. Otsikossa Ahola tulkitsee sokean Helenan romaanin voimanaiseksi. Alaotsikko tiiviistää: Menestyskirjailijan toinen romaani jatkaa vähemmistöjen tarinaa sodan merkitsemässä, verkkaan modernisoituvassa Suomessa.

Tässä vielä linkki omaan blogijuttuuni Neljän tien risteyksestä.
 

Patriarkkojen valta säröilee

Pauliina Rauhalan Taivaslaulu (2013) johdatteli minut sellaisiin maisemiin ja elämisen tapoihin, etten niitä omikseni tunnista. En näet ole kasvanut lestadiolaisessa tai muullakaan tavalla uskonnollisessa ympäristössä. Joitakin artikkeleita ja muita lehtijuttuja lestadiolaisuudesta olen toki lukenut, samoin ainakin yhden merkittävän romaanin, Antti Hyryn Uunin. Siitä kirjoitin tämän blogitekstin. Samoin kuin Hyry Uunissaan Rauhalan esikoisteos johdattelee lukijansa suoraan vanhoillislestadiolaiseen ympäristöön. Näkökulmat ovat kuitenkin kaukana toisistaan. Hyryn romaanissa vanha mies, isoisä, katselee ja pohtii sopuisasti maailmaa. Hän on yhä toimen mies, joka toteuttaa arkisessa aherruksessa uskovaisen ihmisen perushyveitä. Samoja hyveitä Rauhalankin ihmiset tavoittelevat, mutta etenkin naiset ovat sortua taakkansa takia. On nimittäin kyse siitä, että lestadiolaisessa elämänmenossa naisen osa on paitsi vaieta seurakunnassa myös synnyttää synnyttämästä päästyään. Edes täydestä sydämestään rakastava, avulias aviomies ei pysty auttamaan, ennen kuin hän tajuaa, että on murtauduttava ulos tuhoisasta lestadiolaisperinteestä, joka kieltää ehkäisyn.

Prologissa Rauhala kirjoittaa ristiriidan näkyväksi:

"Aleksi pysähtyi ikkunaan katsomaan, kuinka aurinko kehysti naisen. Oljenväriset hiukset syttyivät kultaiseksi valoksi. Tuuli hyväili häpeilemättä hiuksia, nuuhki ja pöyhi niiden omenantuoksua. Hänkin olisi tahtonut."
 --
"Aleksi mietti, mikä oli se hetki, jolloin hänestä alkoi tuntua, että hänen rakkautensa aiheutti kärsimystä. Että nainen oli uskollisena ja työteliäänä hänen vieressään, heidän kodissaan, mutta samalla hiljaa jähmettyi ja katosi."

Prologin alun ja lopun väliin sijoittuu huimaavan kaunis kuvaus nuoresta äidistä keinumassa muutama lapsi lähellään.  Varsinaisen romaanin tapahtumien mittaan lapsia syntyy tiheään tahtiin lisää. Kun tarinan äiti, Vilja, neljän taaperon perään kuulee odottavansa kaksosia, hän murtuu.

Suvi Aholan haastattelussa (HS 10.5.2014) Rauhala mainitsee velvollisuudekseen kirjoittaa naisen asemasta laestadiolaistessa elämänmenossa. Tämän velvollisuuden hän täyttää siten, että lukija valaistuu ja myös valistuu. Hannu Mäkelä puolestaan (HS 13.9.2013) tiivistää, että itse asiassa Rauhalan kirja on romaanin muotoon puettu pamfletti. Mistä vanhoillislestadiolaisuudessa olisi irrottauduttava, minkä soisi säilyvän? "Pauliina Rauhalan romaani näyttää suunnan ja keinot."

Luin kirjaa mielihyvin, sillä sekä Aleksin ja Viljan rakkaustarina että lasten puuhien tarkkailu ja uskonyhteisön toimien kuvaus puhuttelevat. Teoksen kieli on äärimmäisen kaunista  -  paikoin täyttä proosarunoa, paikoin taas rujoa, kun on puhe ihmisen suuresta hädästä. Jotkut käsitteet tulevat kaksoisvalotetuiksi. Paras esimerkki lienee 'hoitokokous'. Psykiatrisessa hoidossa se tarkoittaa potilaan parhaaksi järjestettävää moniammatillista tiimi-istuntoa, jossa potilas ja usein myös joku omaisista on läsnä. Samainen 'hoitokokous' merkitsee lestadiolaisten keskuudessa (vanhojen) miesten johtaman raadin ja seurakuntalaisten edessä "syntien" tunnustamista, kun joku seurakuntalaisista on taas yhden onnettoman paljastanut. Synniksi riittävät punaisiksi lakatut varpaankynnet. Lieventäviä asianhaaroja ei tunneta, vaikka kyseessä olisi imeväisikäisen monilapsinen äiti. Vauva sylissään itkevää äitiä on voitu piinata illasta aamuyön tunteihin. Kuinkahan moni on paennut musertavan kokemuksen jälkeen psykoosiin?

Romaanissa Vilja toipuu, vaikka jälkisanoissa vielä kaivetaan kuoppaa, kunnes sekin työ on saatu tehdyksi.

Kuvassa Pauliina Rauhala.