Surua ja sankaruutta

Herättely tehoaa. Sähköpostiini ilmaantui viime maanantaina viesti mukanaan liite. Luin sen tarkkaan, sillä viesti tuli hyvältä ystävältä, entiseltä koulukirjastojen asioihin paneutuneelta työkaverilta. Vaikka blogilistaani oli tullut Lukuneuvojalta sama kirjasuositus, en ollut älynnyt siihen perehtyä. Vasta tämä uusi tönäisy herätti jopa niin, että etsin ja löysin kirjan saman tien paikallisesta kirjastosta. Kyse on Maylis De Kerangalin romaanista Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät (Siltala 2016). Sen ovat tuoreeltaan ranskasta suomentaneet Ville Keynäs ja Anu Partanen. Kannen tekijästä ei löydy mainintaa.

Kirja on niitä teoksia, jotka tulee melkeinpä hotkaistuksi. Tarina on erityinen. Se alkaa Simon Limbresin sydämen sykkeestä. Lopussa sydän sykkii taas, ei kuitenkaan enää Simonin rinnassa. Väliin mahtuu 24 tunnin ajalta kiihkeää toimintaa ja tunnetiloja.

Aamulla varhain Simon kahden kaverinsa kanssa pakkautuu autonrotiskoon, vaniin, ja ajaa valtameren rantaan, sillä säätiedot ovat lupailleet täydellistä surffauskeliä. Kiihkeän odotuksen vallassa sonnustaudutaan märkäpukuihin. Veteen päästyään pojat heittäytyvät laudalle vatsalleen, "käsivarret kauhovat vettä, he ylittävät vasta-aallon ja jatkavat kohti ulappaa". Koska kylmässä vedessä väsyy nopeasti, on vaanittava parhaan muotoista aaltoa, "jonka harja on korkea muttei liian terävä, joka aukeaa tarpeeksi isona jotta siihen mahtuu, se joka pysyy ehjänä koko matkan, jossa on riittävästi voimaa kuohua rantakiviin asti" (s. 15).

"-- siinä se nyt on, kolmenkymmenen metrin päässä, lähestyy tasaisella nopeudella, ja äkkiä -- Simon alkaa kauhoa vimmatusti pyydystääkseen aallon täsmälleen oikealla nopeudella, päästäkseen sen harjalle, nyt, take off, salamannopea vaihe, johon pakkautuu ja tiivistyy kaikki, välähdys ajassa, hän vetää syvään henkeä, sitten pidättää sitä, keskittää kaiken yhteen ainoaan ylös avautuvaan liikkeeseen joka nostaa laudalle pystyyn, seisomaan jalat tukevasti harallaan, vasen jalka edessä, regular, polvet aavistuksen verran koukussa, selkä suorana, aallon suuntaisesti, käsivarret levällään varmistamassa tasapainoa, tämä silmän räpäys on se josta Simon pitää eniten, lyhyt hetki jona hän hallitsee elämäänsä, liittyy luonnon elementteihin, tuntee aidosti elävänsä, ja seisoessaan aallolla -- hän veyttää tilaa ja pitkittää aikaa ja imee koko matkan rantaan asti energiaa meren jokaikisestä atomista. Muuttuu vyöryksi, aalloksi." (s. 17) Tässä menossa välähtää hetkeksi mieleen tyttöystä Juliet.

Tempauduin mukaan huimaan kiitoon ja näen yhä jättiaallon taipuvan kouruksi, joka kaappaa mukaansa kaiken irtonaisen. Minusta jopa tuntuu, että koko romaani noudattaa hyökyaallon rakennetta. Tempo on paikoin juoksutuksen kaltaista kiitoa, jossa monesti pelkät yksittäiset sanat iskevät osumatarkasti merkkejä ympäristöistä, ihmisistä ja heidän tunnetiloistaan. Tapahtumat vyöryvät vääjäämättä kuin suuri aalto kohti rantaa.

Lopen uupuneina ja kylmissään pojat palaavat rannalle, pukeutuvat ja lähteävät ajamaan kotia kohti. Auton lämpimässä vasta tapahtuu se, mitä lukija on jo osannut odottaa: pojat nukahtavat, auto rysähtää päin pylvästä. Etupenkin keskellä ilman turvavyötä istunut Simon singahtaa kohtalokkaasti päin tuulilasia.

Tapahtumat siirtyvät sairaalaan. On lääkäri, on hoitaja. Kumpikin hahmottuu toimiensa kautta. Ja sitten Simonin vanhemmat! Kun äiti vihdoin vastaa puhelimeen, hänen maailmansa nyrjähtää sijoiltaan. Lukija kulkee äidin, Mariannen, mukana sairaalan labyrintissä, osallistuu hitaasti avautuvaan tosiasiaan Simonin peruuttamattomasta tilasta. Kun yhteys pojan isään lopulta saadaan, pelästys yltyy. Pikku hiljaa puheeksi tulee, voidaanko Simonista ottaa elimiä siirrettäväksi kuolemansairaisiin muihin ihmisiin.

Vanhempien hätä puhkaisee pintaan vastalauseiden vyöryn. Sen vanavedessä alkavat uida syyllisyyttä herättävät muistot. Miksi ei ole tullut varoitetuksi poikaa? He ajavat kauas rantaan. Avioliiton nuutuneisuus väistyy, kun tuska pakottaa puhumaan. Muutamassa tunnissa perheen tilanne on heilahtanut asentoon, josta ei ole paluuta. Lopulta Marianne on se, joka myöntyy elinten luovutukseen. Yhdessä isä ja äiti ilmestyvät takaisin sairaalaan: lupa heltiää. Sairaalassa ryhdytään välttämättömiin toimiin. Tapa, jolla nämä seikat kerrotaan, todistaa ainakin minulle kirjailijan perehtyneen syvällisesti siihen, kuinka ihminen vajoaa shokkiin. Samaa sanoisin kaikesta siitäkin, mikä käy ilmi lääkärien ja hoitajan tekemisistä. Kirjailijan asiantuntemus ällistyttää, samoin kuin aforistiset viittaukset erinäisiin kirjallisiin merkkiteoksiin. Romaanin nimi selittyy osittain tältä pohjalta.

Sivupoluille lukija pääsee, kun Simonin isän maoritaustaa kuvataan. Siksi mies uppoutuu veneiden rakentamiseen jopa niin, että loittonee perheestä. Isä on se, jolta Simon on saanut hienon lainelautansa. Vanhempien hurjan tunteiden vyöryn katkaisee kuvaus merkillisestä retkestä Marokkoon, josta elinsiirtokoordinaattori, pätevä ammattilainen ja lisäksi upea laulaja, hakee tilkin, pikkuisen laululinnun. Tarinan moniäänisyys saa lisäväriä leikkaussalihoitajan satunnaisesta rakkausseikkailusta öisessä kaupungissa. Silti hän jaksaa työskennellä pätevän ammattilaisen tavoin huiman 40 tunnin rupeaman, kun lääkäritiimi vihdoin voi aloittaa irroitustyönsä.

Lukija saa tietää, kuinka määrätietoinen toiminta leviää kaikkiin niihin sairaaloihin, joissa valmistaudutaan ottamaan vastaan Simonin elimiä. Suurimman huomion saa sydän. Sankareiksi osoittautuvat ne kirurgit, jotka ovat rohjenneet jo muutaman vuosikymmenen ajan yrittää ja kehittää moista, äärimmäisen herkkää toimenpidettä. Pariisissa vaikuttaa Harfangin kirurgisuku, jonka yksi spesialisti on keskeisin toimija, kun perille kiidätetty täydellinen sydän siirretään Clairen rintaan. Mukana on myös Virgilio, hänkin sankarillinen lääkäri, joka taiturimaisesti irrotti sydämen nuorukaisen rinnasta ja viime vaiheessa saa kunnian asetella sen Clairen rintaonteloon.

Kirja tarjoaa kaiken lääketieteellisen ja logistisen tietämyksen lisäksi näkymän ranskalaissairaalan henkilökunnan ihmisystävällisiin toimintatapoihin. Sankarillisilta tuntuvat kaikki kunnialliset ammattilaiset. He eivät jätä toteuttamatta lupauksiaan eivätkä painosta omaisia vaikeisiin ratkaisuihin. Onkohan Maylis De Kerangalilla jokin erityinen syy luoda näistä sairaaloiden henkilöhahmoista melkeinpä yksiulotteisen sankarillisia?