tiistai 13. joulukuuta 2016

Olipa kerran poika nimeltä Manu


 
 
Pari päivää sitten sain tuliaisiksi kirjan. Huhuja siitä oli kantautunut korviini pitkin alkuvuotta. Kaunis opus nimeltään Kaukainen saari (2016) houkutteli oitis lukemaan. Siihen puuhaan riitti yksi päivä, mikä on pelkkä vilaus verrattuna urakkaan, johon vanha tuttuni, Mauno Kuusela, on selvästi innoissaan heittäytynyt. Kuviakin on löynyt melkoisesti perhealbumeista. Vaivannäkö on vaatinut myös kukkaron nyörien hölläämistä, koska sivunvalmistuksen on ammattitaitoisesti tehnyt K-Systems Heinolassa. Savion Kirjapaino Oy puolestaan on painanut 72-sivuisen opuksen. Niinpä lopputulos miellyttää silmiä. Parasta kumminkin on, että kirjaan valikoituneet tarinat Manun lapsuudesta imaisevat lukijan mukaansa Hietasen saaren erikoislaatuiseen yhteisöön Kotkan edustalle.

Sisällys tarjoaa kartan 15 tarinaan. Johdantona nimitarina, Kaukainen saari, piirtää uljaan näkymän jääkauden jälkivaiheen Ancylus-järveen ja siitä kuroutuneeseen Muinais-Päijänteeseen. Sen murruttua läpi nykyisen Heinolan hiekkaharjun syntyi Kymijoki. 
Noin 200 kilometrin pituisena se kiemurtelee Salpausselkien läpi kohti Suomenlahtea, johon se laskee viitenä suuhaarana. Langinkosken ja Huumanhaaran väliin jää Kotkan saari, jonka pohjoispuolella oleville merenalaisille peruskallioille jääkauden sulavesivirrat kuljettivat miljoonia kuutioita soraa, hiekkaa ja hiesua. Kymijoki täydensi työn. Syntyi hiekkasaarien rykelmä ja yhtenä niistä Hietasaari, kotisaareni Hietanen. (5.)
Sitaatti tarjoaa esimerkin kirjan huolitellusta ja ilmaisuvoimaisesta kielestä. Sen varassa lukijana koin komeina näkyinä maaperän mullistukset ja sain tuta, kuinka mahtava syntytarina liittyy lapsuustarinoiden näyttämöön, Hietasen saareen. Mielessä vahvistui rinnastus Lauri Viidan Moreeniin, kun luvussa Saha edettiin alueen teollistumiseen. Tekijä on malttanut tutkia lähteitä ja suodattaa niistä kelpo tietopaketin Suomen saha- ja vientiteollisuuden nousun ajoista. Vajaan vuosisadan toiminta Hietasessa jatkui, viimeiset vuodet 1960-luvulla hiljaisena. Silloin tarinoiden kertojan perhe oli jo pitkään asunut  Heinolassa. 

Varsinaisiin lapsuustarinoihin päästään kolmannesta luvusta, jossa tutuksi tulee Lasse. Hänelle käy köpelösti vaarallisessa työssä, kun jäätynyt tukkisuma on räjäytettävä ja tapahtuu vielä yllättävä jälkiräjähdys. Mies hautautuu tukkikasan alle. Tukka pystyssä lukija on  mukana etsimässä tukkien alle veteen painunutta miestä. Perimmäiseltä katastrofilta lopulta vältytään. Selväksi käy, ettei leipä irtoa kevyesti hietaslaisille. 

Neljäs tarina on saanut otsikokseen Jää. Lukija osaa jo odottaa uutta draamaa, kun Manu kaverinsa kanssa painelee jäälle potkukelkalla. Peilikirkkaan jään läpi näkyy uppotukkeja, vesikasveja ja ties mitä muuta. Kalojakin olisi kiva nähdä. Manua vetää yhä pidemmälle kohti sulaa vettä. Jää risahtelee, poika jatkaa yhä edemmäs... Lopulta korvissa kaikaa huuto: POJAT, POJAT! -- RANTAAN HETI! Käsky on niin ehdoton, että sitä pitää totella. Rantaan päästyä Manu huomaa, ettei ketään huutajaa olekaan mäellä, jolta ääni kuului. Tässä huimassa muistossa, sen vahvassa elämyksessä, huomaan teatterimiehen kertovan tapauksesta. Onhan Manu aikoinaan ollut mukana moninaisissa teatterihommissa. Tuo kohtaus jäällä kelpaisi yhä vaikka lyhytelokuvaan. Onneksi tositilanne ratkesi hengissä selviytymiseen samoin kuin Lassen tapauksessa. 

Lisää mieleen painuneita poikien tempauksia seuraa luvuissa Aimo, Seppo, Petos, Mauri, Rannat ja Ritsat. Luku Siat ja muita kotieläimiä kuvaa pulakauden tapaa pitää omaa possua muutama kuukausi, jotta jouluna saataisiin kinkkua pöytään. Turussakin näin, kuinka naapuripihalla marraskuussa teurastettiin ja suolistettiin sika. Ainahan semmoisessa puuhassa sattuu ja tapahtuu. Hevosmiehenä-luvussa hevonen vie pikkupoikaa niin, että valjaat on heitettävä hyppysistä ja hypättävä parkuen kyydistä. Poikien sota kertoo määrätietoisesta valmistautumisesta inkkaritaisteluun, johon koulupojat vaivoin huolivat semmoisia pikkunaperoita kuin Manu. Sekin reissu päättyy suureen parkuun.

Koulu omana lukunaan kertoo Hietasen kouluoloista ja siitä, kuinka hyvin tiloja käytettiin myös harrastustoimintaan. Selvisipä minullekin, että malli Manun teatteriuralle on tullut äidiltä. Opettajankoulutus Heinolan seminaarissa vielä vahvisti kulttuuririentoihin osallistumista, vaikka tästä ei kirjassa sanota mitään. Sen sijaan sivulta 70 löytyy kiinnostava tieto: perhe muutti keväällä 1949 Heinolan Sos.Dem. Työväenyhdistykselle palautetun Työväentalon vahtimestariksi. Äidin päätös asian ratkaisi. Perusteluna oli pikkuveljen ja isän terveydentila. Ratkaisu oli oikea, sillä hyvin asettui elämä uomiinsa Heinolassa varsinkin, kun perhe pääsi muuttamaan itse rakennettuun rintamamiestaloon 1956. Silti Manu myöntää yhä kaivanneensa kaukaiseen saareen, oikeaan kotiinsa. Niinpä uuden omakotitalon kuvan perään on vielä lisätty kaksi kuvaa Hietasesta. Ensimmäinen niistä näyttää muistojen Hietasen, toisessa kuvassa hiekkakumpareista ei ole edes muistoa, koska  ne on jyrätty jo kauan sitten Kotkan konttisataman asfalttitantereeksi.

Loppukuvaksi liitän Manun kirjan takakannen. Kuvassa ikätoverini, runsaan puoli vuotta minua nuorempi, myhäilee nykykuosissaan tyytyväisen oloisena. Mikä on myhäillessä, kun virkeyttä piisaa isoihinkin koitoksiin yhteiseksi hyödyksi sekä laajan suvun ja ystävien iloksi. Takakansiteksti tiivistää sanoiksi sen, minkä aistin lukiessa. Teos on yhtä lailla mainio tietokirja kuin nautittavaa sanataidetta. Kiitän harvinaisesta lahjasta omistuskirjoituksineen. Tätä teosta ei löydy kirjakaupoista saati netistä. Omasta kirjahyllystäni tarjoilen toki kirjaa lainaksi. Yksi varaus on jo tehty!




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti