Outona Tokiossa

Mökillä lauantaiehtoona testattiin, kuinka elokuvan katsominen sujuu melko pieneltä ruudulta. Sujuihan se, kun elokuva alkoi oikopäätä kiinnostaa. Tulipa katsotuksi myös leffaa edeltänyt oiva dokumentti sen tekovaiheista. Kiinnostumista lisäsivät omat matkakokemukseni ja katsojakumppanin työkokemukset Japanista. Hänelle niiden muisteleminen on lähes jokaviikkoista puuhaa, kun vanhat kumppanukset määrähetkenä ovat valmiina Skype-puheluun.

Kaikki olennaiset tiedot Sofia Coppolan käsikirjoittamasta ja ohjaamasta elokuvasta Lost in Translation (2003) löytyvät tästä YLE Teeman linkistä. Kopioin kuvat samasta lähteestä. Nimi pakotti miettimään, mitähän se olisi suomeksi. Elokuvan mittaan kävi ilmi, että parasta jättää yritys sikseen, sillä käännettäessä kielestä toiseen sävyjä häviää ellei tulos peräti nyrjähdä omituiseksi - yhtä oudoksi ja hymyilyttäväksi kuin amerikkalaismies japanilaisten kanssa samassa hississä.

Kontrasti elokuvassa esitetyn Tokion ja leffan katseluympäristön välillä oli melkoinen: pikkuinen mökki ja sen sisällä kaksi toisilleen tuttua ihmistä töllöttämässä TV-ruutua, mökin ympärillä säkkipimeä, hiljainen kuusikko contra elokuvassa tauotta kohiseva, valoja välkehtivä Tokio ja sen kuuluisassa pilvenpiirtäjässä sijaitseva luksushotelli. Hotellin asukkaista tutuiksi tulee kaksi amerikkalaista, viisikymppinen Bill Murrayn esittämä näyttelijä Bob Harris, joka on saatu Tokioon tekemään viskimainosta.

Hississä Harris huomaa nuoren naisen, josta heti näkee, ettei hän ole japanilainen. Hän on Scarlett Johanssonin esittämä 25-vuotias amerikkalainen Charlotte. Aviomies on tuonut hänet mukanaan työkomennukselle Japaniin. Yksinäinen Charlotte tuijottelee ikkunasta suurkaupunkia, kuljeskelee Tokion kaduilla, ihmettelee jättiläismainoksia, poikkeaa Kiotossa, palaa takaisin hotelliin.

Iltaisin hotellin baarissa tapetaan aikaa. Alakuloisuus kukkii, juttu kuitenkin alkaa luistaa ja ystävyys orastaa. Omalaatuista on se, että verkkaisesti kohtauksesta toiseen siirtyilevä elokuvakerronta ottaa katsojan täysin mukaansa. Mitään ei selitellä eikä edes kovin tarkkaan näytetä. Paljon jää katsojan itsensä pääteltäväksi. Ajoittain jokin kuva pysäyttää hoksaamaan, kuinka japanilainen kohteliasuus ilmenee. Länsimaista täysin poikeavalta tavalta näyttää muun muassa se, kun hotellin ovimies kumartaa syvään kuuluisan amerikkalaisen näyttelijän auton perään. Samainen iso amerikkalainen on hämmennyksissä, kun mainosta kuvattaessa japanilainen ohjaaja suoltaa vuolaasti juttua äkäisen kuuloisesti, kun taas tulkki kuittaa parilla sanalla ohjaajan neuvot. Mihin suurin osa ohjaajan viestistä hävisikään?

Japanissa asunut käsikirjoittaja-ohjaaja tuntee niin hyvin japanilaisen ja amerikkalaisen kulttuurin eroja, että niistä on ollut koostettavissa herkullisia kohtauksia. Häivähtääpä siellä täällä esiin japanilaisten potema alemmuudentunto ja yhtä lailla amerikkalaisen ymmällään olo mainoskuvauksissa ja vierailijana TVn hullunkurisessa ohjelmassa. Kun Charlotte tapaa ikäisiään japanilaisystäviä, näkyy ehkä eroja juhlimistavoissa, jos osaa niitä etsiä. En tainnut osata, koska leffan jälkipuinnissa niihin ei kiinnitetty mitään huomiota. Juttua olisi voinut hersyttää myös 2000-luvun alun fakseista ja lankapuhelimista. Kummatkin ovat yhä sen verran hyvässä muistissa, ettei niistä riittänyt jutun juurta.

Tiivistyksenä sanottakoon, että mökkikatsomossa elokuva ymmärrettiin huippuhyväksi. Samoin näyttää tehneen Leffatykin edustaja arvostellessaan Sofia Coppolan elokuvan 25.5.2004.