Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kaukainen saari. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kaukainen saari. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 9. syyskuuta 2020

Puistojen Kotka - unelmasta tuli totta!

Kotka kutsuu tutustumaan puistoihinsa. Turun seutuvilla into vierailuun heräsi, kun silmiin osui yhä uusia juttuja Kotkan puistoihmeestä. Viime perjantaiaamuna starttasimme Tainan kanssa Kaarinasta kohti Suomenlahden kuuluisaa satamakaupunkia. Kelpo juttukaveri helpotti kuskin urakkaa ja oli mainiota seuraa koko matkan ajan.
Aihe innosti myös Heinolassa asuvaa Sinikkaa, joka otti asiakseen miettiä ohjelmaa, tilasipa yösijatkin. Hän hommasi mukaan ystävänsä, joka Hietasessa suurimman osan lapsuudestaan viettäneenä ja usein Kotkassa sukuloivana tuntee kaupungin perinpohjin. Parempaa opasta en osaa edes kuvitella. Lauantain ja sunnuntain yhteiset kävelyt kaikkine pakinoineen elähdyttävät, kun me kohtapuoliin vajoamme hyisiin talvikuukausiin. Kelpaa silloin palauttaa mieleen Kotka-kokemukset. Niistä välähdyksiä on tallessa kuvissa, joita napsin paljon ja joista osa päätyy tähän blogijuttuun.


Pitkän ajomatkan päätteeksi majoituimme Merikotkaan. Hotelli sijaitsee asuinkerrostalossa, jonka yksi kerros on muunnettu hotelliksi. Sijainti keskustan tuntumassa houkutteli oitis kävellen katsastamaan, mitä löytyy hotellin naapurista. Palotorninvuoren puiston laella paraatipaikalla satama taustana seisoo Oskari Jauhiaisen Ahtaajat-patsas vuodelta 1966.
 Noin sadan vuoden ajan sahatavaraa lastattiin miesvoimin käsipelillä. Nyky-Kotkassa en nähnyt minkäänlaista satamatoimintaa, sillä Merimuseo Vellamo vieressään museoitu nostokurki on vallannut entisen sataman keskeisimmän alueen. Mussalosta löytynee se syväsatama, jonne isot paatit nykyään ohjataan.

Sotavuosina ilmapuolustus sinnitteli viholliskoneita vastaan. Muistomerkki vuodelta 1982 on paikallaan korkealla mäellä.
Kaupungista päin Palotorninvuorelle tulija kohtaa ensimmäiseksi isokorvaisen, tyynen otuksen. Se on Kim Simonssonin Idoli vuodelta 2010.
Moikkasimme ohi kävellessä hurmaavaa hahmoa ja laskeuduimme katua Sibeliuksenpuistoon. Upeita syyshortensia- ja ruusuistutuksia kierrellen löytyi paikka, josta suihkulähde näkyy parhaiten. Otti tovin, ennen kuin erotin huipulta kaksi kalasta taistelevaa kotkaa. Jussi Mäntynen on sen luonut ja nimennyt lakonisesti: Kotkat (1955). Siinä se, kaupungin komea tunnus!
 

Lasten leikkipaikan sivuitse käveltiin kohti toria ohi kaupunginteatterin. Hiljaista oli. Kaikki kesäviritykset olivat paikoillaan, suljettuina. Mutta torin laidalta avoimena löysimme kelpo kahvilan, mikä hyvin riitti ensi alkuun.

Lauantaina puolilta päivin koko porukka oli valmiina tosi toimiin puistojen valloittamiseksi. Poutasää suosi, ei ollut kuuma, ei kylmä. Mukana kulki 15-vuotias espanjanvesikoira,Tara. Sille riitti haisteltavaa,  meille muille katseltavaa ja kuunneltavaa. Hidas vauhti sopi kaikille. Kauniita vanhoja puutaloja on tallella, kerrostalotkin matalahkoja. Kaikkialla pihat kukoistavat hyvin hoidettuina. 

Puistokierroksen eka vaiheessa kuljettiin Isopuiston kautta merenrantaan Kuusisensaareen, jossa Kalamaja-niminen ravintola tarjoilee lohisoppaa oli arki tai sunnuntai. Isopuiston keskellä kohoaa ortodoksinen Pyhän Nikolaoksen kirkko ja sen tuntumassa Maria Purpurin muistomerkki.

Puistoon on sijoitettu toinenkin naishahmo, Virpi Kannon Elämän tanssi vuodelta 2015.

Isopuiston muhkeiden kukkaistutusten takaa häämöttää tiilirakennus, Toivo Pekkasen koulu. Kirjailijana teoksistaan tuttu, jo kouluaikoina luettu Pekkanen on Kotkan merkkihenkilöitä.
Taival kohti lounaspaikkaa tarjosi näkymiä asuintaloihin, pienvenesatamaan, hakevuoreen ja Juha Watt Vainion viisuista tuttuihin sanoituksiin kiveen veistettyinä.


Jäin miettimään suomalaista puutavarateollisuutta ja hakkeen määrää. Ennen Kotkasta on lastattu vientiin lankkuja ja muita järeitä puutuotteita. Onko haketuotanto jokin kuvajainen alan pelkistyneestä nykyvaiheesta?


Junnu-kiviä riittää Kotkansaaresta Kuusisen rantaan asti. Puolivälissä merituuli huojuttelee Olli Mantereen Kuusisen aallonmurtajat -teoksen teräslevyjä. Niiden alla kivikumpare pysyy aloillaan.
Tässä vaiheessa kävelijät tähysivät kiinteästi rantaa löytääkseen sen paikan, mihin oltiin menossa: Kuusisen Kalamajaan, Siellä nautittiin kirkaslieminen lohisoppa tykötarpeineen ulkotiloissa. Tara pääsi huilaamaan pöydän alle.
Virkistyneinä jatkettiin kävelyä. Palattiin Kotkansaaren rantaan, käännyttiin vasemmalle ja taas vasemmalle yli sillan. Edessä avautuu vehreä Sapokan vesipuisto. Istutukset hienosti hoidettuja. Kukintansa ohittaneet rodot ovat yhä loistokunnossa, eivät mitään risupehkoja, samoin marjaisat tyrnipensaat. Paikoin polku kiertää kiehtovia japanilaisnurkkauksia, kunnes ollaan kohokohdassa ja ihaillaan kalliota pitkin ryöppyävää vesiputousta.





Vastarannalta katsottuna vesiputous kätkeytyy puiden taakse. Sen yläpuolelta häämöttää rakennus, jossa toimii merenkulkualan oppilaitos.

Eero Hiirosen Veden nainen (2016) ja kolme muuta Hiirosen hahmoa silmissä poistuimme Sapokan vesipuistosta.

Paluu hotelliin tarjosi lisäelämyksiä, sillä kävelimme Keskuskadun lehmusbulevardia pitkin Sibeliuksenpuiston kautta hotelliin. Reitistä puhutaan myös veistospromenadina. Nähtävää on yllinkyllin. Moni patsaskuva on itse ottamani, osa kopioita tältä sivulta.  Ekana Kimmo Schroderuksen Vello (2004), toisena Hannu Sirenin Varjo (1984/2014), kolmantena Matti Nurmisen Vaikea portti (2002)


Olavi Lanun Lepäävää pajutyttöä (2003) kierrettiin ja kaarrettiin. Etsittiin tuntumaa. Samoin kävi Matti Peltokankaan Tarrautumis-teoksen kanssa (2003), kunnes yksi meistä hoksasi rinnastaa kivet takiaisiin.



Tapio Junnon Aurinkoon katsojasta (2001) minulla on omakin otos, mukana meidän mainio opas.


Markku Hirvelän Yökulkijat (2007)

Valaistuja patsaita ihailtiin uudestaan, kun palattiin Vaustista illalliselta. Ennen sitä ajeltiin autolla Katariinan meripuistoon. Siellä riittää lääniä, toimihan paikalla pitkään öljysatama. Se suljettiin vuonna 2000. Melko lähellä siintää Mussalon syväsatama, jonne öljy- ja nestevarasto muutti. Puhdistus- ja siivousurakan sekä uuden puiston rakentamisen kauniiksi lopuksi Kotkan kansallispuistoihin liitettiin uusi helmi, Katariinan meripuisto. Sitä vartioi huoltorakennuksen katoksen alta vakaa veistos:

Puistossa voi tutustua linnoituksen jäänteisiin ja kuvitella, kuinka Ruotsinsalmen meritaisteluissa tykit jylisivät, aseet paukkuivat, miehiä suistui mereen, laivoja tuhoutui... Nykyisin hädin tuskin pystyy kuvittelemaan moista myllerrystä, kun rauhanajan ihmiset kirmaavat rannoilla ja kivikehässä, keinuvat isossa pyörökeinussa tai lekottelevat kallioilla uintipyrähdysten välissä.




Hätkähdyttävin kohta on se, johon Kotkan kuuluisa kaupunginpuutarhuri Heikki Laaksonen toteutti virkauransa päätteeksi kaksiosaisen Tammisotilaat-teoksen (2020). Lähekkäisille kukkuloille on pystytetty tammipuisia hylyistä pelastettuja laivanosia. Teos tekee kunniaa Ruotsinsalmen taisteluissa menehtyneille. Laaksoselle itselleen tekee kunniaa tämä Yle Uutisten ohjelma heinäkuulta 2016, uusinta vuotta myöhemmin. On totta vie Kotka aikoinaan saanut palkkalistoilleen oikean puistovelhon muokkaamaan kaupunkia sellaiseksi, jonne tekee mieli tulla lounaisrannikolta asti ja uudistaa visiitti, jos mahdollista.



Vielä yhden namupalan tarjoan lukijoille. Sunnuntain ohjelmana käytiin merimuseossa parin kolmen sadan metrin päässä hotellista. Katsottiin Ruotsinsalmi-näyttely, nautittiin brunssi Laakonki-ravintolassa, mutta ennen kaikkea keskityttiin kuuntelemaan tarinaa sataman edustalla näkyvän Hietasen saaren vaiheista pienoismallin äärellä. Se on sijoitettu pysyvästi Merikeskus Vellamoon kuuluvaan Kymenlaakson museoon.

Aidon hietaslaisen kuvauksia rakkaasta kotisaarestaan kuunneltiin hartaina ja kyseltiin tarkennuksia, sillä tunsimme Hietasen tarinoita. Onhan Manu, kuvan mies, kirjoittanut lapsuusmuistoistaan kirjan nimeltä Kaukainen saari (2016), jonka meistä joka iikka on lukenut. Sain tuoreeltaan kirjan lahjaksi, luin sen ja kirjoitin tämän blogijutun. Oli antoisaa tarkistaa pienoismallista, missä kukin asuikaan ja mitä kaikkea poikaviikarit ehtivät huseerata lautatapulien välissä. Hengissä kuitenkin selvisivät! Mieleen on hyvä palauttaa, että lauluistaan tunnettu Erkki Liikanen on Hietasen poikia, kuten tämä viisu todistaa.

Minulle oli yllätys, että Hietanen on melkeinpä kivenheiton päässä satamasta ja nykyisestä Merikeskus Vellamosta. Hietanen on 'kaukainen saari' vain siinä mielessä, että sinne voi kaivata, kun mieli halajaa onnellisiin lapsuusmuistoihin. Saaressa ei ole enää aikoihin kukaan asunut. Siellä on vain kontteja sekä peltilevyistä koottuja halleja. Saarikaan se ei enää ole, sillä pengertie yhdistää Hietasen Hovinsaareen.

 Hietasen kukoistus sahoineen ja puutavaran käsittelyyn liittyvine ammatteineen jatkui, kunnes sahateollisuudessa koneet sysäsivät syrjään ihmistyövoiman. Siinä Suomen sahateollisuuden historiaa, samoin siinä, kun lauantain kävelyllä kuljimme ohi jättikokoisten purukasojen. Vitsinä kai aitaan oli kiinnitetty lavastepalmuja ja mainostettiin Saharan keitaita.

Jos vielä pääsen Kotkaan, niin käyn Kairossa, kuuluisassa merimieskapakassa, vaikkapa vain nuuhkaisemassa ilmapiiriä. Onhan sukulaisista moni tienannut leipänsä merillä. Kairo sijaitsee Merikotkan naapurissa, mutta eipä tullut mieleen pinkaista perjantai-iltana kapakkaan.


Hotellin toisella puolella kiviseinämässä, joka liittyy Palotorninvuoren puistoon, hoksattiin viime tingassa isoja muurahaishahmoja. Olkoot muistutuksena siitä, kuinka paljon kiehtovia yksityiskohtia puistoihin on sijoitettu: Sibeliuksenpuistossa kivipöydällä istua jököttää pikkuinen koirapatsas, puun oksilla leijuu isoja perhosia ja metallista kyhättyjä toukkahahmoja tai keijuja. Iltavaloissa ne hohtavat sinisinä. Tällaiset ihanuudet houkuttelevat katselemaan tarkasti ympärilleen.





tiistai 13. joulukuuta 2016

Olipa kerran poika nimeltä Manu


 
 
Pari päivää sitten sain tuliaisiksi kirjan. Huhuja siitä oli kantautunut korviini pitkin alkuvuotta. Kaunis opus nimeltään Kaukainen saari (2016) houkutteli oitis lukemaan. Siihen puuhaan riitti yksi päivä, mikä on pelkkä vilaus verrattuna urakkaan, johon vanha tuttuni, Mauno Kuusela, on selvästi innoissaan heittäytynyt. Kuviakin on löynyt melkoisesti perhealbumeista. Vaivannäkö on vaatinut myös kukkaron nyörien hölläämistä, koska sivunvalmistuksen on ammattitaitoisesti tehnyt K-Systems Heinolassa. Savion Kirjapaino Oy puolestaan on painanut 72-sivuisen opuksen. Niinpä lopputulos miellyttää silmiä. Parasta kumminkin on, että kirjaan valikoituneet tarinat Manun lapsuudesta imaisevat lukijan mukaansa Hietasen saaren erikoislaatuiseen yhteisöön Kotkan edustalle.

Sisällys tarjoaa kartan 15 tarinaan. Johdantona nimitarina, Kaukainen saari, piirtää uljaan näkymän jääkauden jälkivaiheen Ancylus-järveen ja siitä kuroutuneeseen Muinais-Päijänteeseen. Sen murruttua läpi nykyisen Heinolan hiekkaharjun syntyi Kymijoki. 
Noin 200 kilometrin pituisena se kiemurtelee Salpausselkien läpi kohti Suomenlahtea, johon se laskee viitenä suuhaarana. Langinkosken ja Huumanhaaran väliin jää Kotkan saari, jonka pohjoispuolella oleville merenalaisille peruskallioille jääkauden sulavesivirrat kuljettivat miljoonia kuutioita soraa, hiekkaa ja hiesua. Kymijoki täydensi työn. Syntyi hiekkasaarien rykelmä ja yhtenä niistä Hietasaari, kotisaareni Hietanen. (5.)
Sitaatti tarjoaa esimerkin kirjan huolitellusta ja ilmaisuvoimaisesta kielestä. Sen varassa lukijana koin komeina näkyinä maaperän mullistukset ja sain tuta, kuinka mahtava syntytarina liittyy lapsuustarinoiden näyttämöön, Hietasen saareen. Mielessä vahvistui rinnastus Lauri Viidan Moreeniin, kun luvussa Saha edettiin alueen teollistumiseen. Tekijä on malttanut tutkia lähteitä ja suodattaa niistä kelpo tietopaketin Suomen saha- ja vientiteollisuuden nousun ajoista. Vajaan vuosisadan toiminta Hietasessa jatkui, viimeiset vuodet 1960-luvulla hiljaisena. Silloin tarinoiden kertojan perhe oli jo pitkään asunut  Heinolassa. 

Varsinaisiin lapsuustarinoihin päästään kolmannesta luvusta, jossa tutuksi tulee Lasse. Hänelle käy köpelösti vaarallisessa työssä, kun jäätynyt tukkisuma on räjäytettävä ja tapahtuu vielä yllättävä jälkiräjähdys. Mies hautautuu tukkikasan alle. Tukka pystyssä lukija on  mukana etsimässä tukkien alle veteen painunutta miestä. Perimmäiseltä katastrofilta lopulta vältytään. Selväksi käy, ettei leipä irtoa kevyesti hietaslaisille. 

Neljäs tarina on saanut otsikokseen Jää. Lukija osaa jo odottaa uutta draamaa, kun Manu kaverinsa kanssa painelee jäälle potkukelkalla. Peilikirkkaan jään läpi näkyy uppotukkeja, vesikasveja ja ties mitä muuta. Kalojakin olisi kiva nähdä. Manua vetää yhä pidemmälle kohti sulaa vettä. Jää risahtelee, poika jatkaa yhä edemmäs... Lopulta korvissa kaikaa huuto: POJAT, POJAT! -- RANTAAN HETI! Käsky on niin ehdoton, että sitä pitää totella. Rantaan päästyä Manu huomaa, ettei ketään huutajaa olekaan mäellä, jolta ääni kuului. Tässä huimassa muistossa, sen vahvassa elämyksessä, huomaan teatterimiehen kertovan tapauksesta. Onhan Manu aikoinaan ollut mukana moninaisissa teatterihommissa. Tuo kohtaus jäällä kelpaisi yhä vaikka lyhytelokuvaan. Onneksi tositilanne ratkesi hengissä selviytymiseen samoin kuin Lassen tapauksessa. 

Lisää mieleen painuneita poikien tempauksia seuraa luvuissa Aimo, Seppo, Petos, Mauri, Rannat ja Ritsat. Luku Siat ja muita kotieläimiä kuvaa pulakauden tapaa pitää omaa possua muutama kuukausi, jotta jouluna saataisiin kinkkua pöytään. Turussakin näin, kuinka naapuripihalla marraskuussa teurastettiin ja suolistettiin sika. Ainahan semmoisessa puuhassa sattuu ja tapahtuu. Hevosmiehenä-luvussa hevonen vie pikkupoikaa niin, että valjaat on heitettävä hyppysistä ja hypättävä parkuen kyydistä. Poikien sota kertoo määrätietoisesta valmistautumisesta inkkaritaisteluun, johon koulupojat vaivoin huolivat semmoisia pikkunaperoita kuin Manu. Sekin reissu päättyy suureen parkuun.

Koulu omana lukunaan kertoo Hietasen kouluoloista ja siitä, kuinka hyvin tiloja käytettiin myös harrastustoimintaan. Selvisipä minullekin, että malli Manun teatteriuralle on tullut äidiltä. Opettajankoulutus Heinolan seminaarissa vielä vahvisti kulttuuririentoihin osallistumista, vaikka tästä ei kirjassa sanota mitään. Sen sijaan sivulta 70 löytyy kiinnostava tieto: perhe muutti keväällä 1949 Heinolan Sos.Dem. Työväenyhdistykselle palautetun Työväentalon vahtimestariksi. Äidin päätös asian ratkaisi. Perusteluna oli pikkuveljen ja isän terveydentila. Ratkaisu oli oikea, sillä hyvin asettui elämä uomiinsa Heinolassa varsinkin, kun perhe pääsi muuttamaan itse rakennettuun rintamamiestaloon 1956. Silti Manu myöntää yhä kaivanneensa kaukaiseen saareen, oikeaan kotiinsa. Niinpä uuden omakotitalon kuvan perään on vielä lisätty kaksi kuvaa Hietasesta. Ensimmäinen niistä näyttää muistojen Hietasen, toisessa kuvassa hiekkakumpareista ei ole edes muistoa, koska  ne on jyrätty jo kauan sitten Kotkan konttisataman asfalttitantereeksi.

Loppukuvaksi liitän Manun kirjan takakannen. Kuvassa ikätoverini, runsaan puoli vuotta minua nuorempi, myhäilee nykykuosissaan tyytyväisen oloisena. Mikä on myhäillessä, kun virkeyttä piisaa isoihinkin koitoksiin yhteiseksi hyödyksi sekä laajan suvun ja ystävien iloksi. Takakansiteksti tiivistää sanoiksi sen, minkä aistin lukiessa. Teos on yhtä lailla mainio tietokirja kuin nautittavaa sanataidetta. Kiitän harvinaisesta lahjasta omistuskirjoituksineen. Tätä teosta ei löydy kirjakaupoista saati netistä. Omasta kirjahyllystäni tarjoilen toki kirjaa lainaksi. Yksi varaus on jo tehty!