Outona Tokiossa

Mökillä lauantaiehtoona testattiin, kuinka elokuvan katsominen sujuu melko pieneltä ruudulta. Sujuihan se, kun elokuva alkoi oikopäätä kiinnostaa. Tulipa katsotuksi myös leffaa edeltänyt oiva dokumentti sen tekovaiheista. Kiinnostumista lisäsivät omat matkakokemukseni ja katsojakumppanin työkokemukset Japanista. Hänelle niiden muisteleminen on lähes jokaviikkoista puuhaa, kun vanhat kumppanukset määrähetkenä ovat valmiina Skype-puheluun.

Kaikki olennaiset tiedot Sofia Coppolan käsikirjoittamasta ja ohjaamasta elokuvasta Lost in Translation (2003) löytyvät tästä YLE Teeman linkistä. Kopioin kuvat samasta lähteestä. Nimi pakotti miettimään, mitähän se olisi suomeksi. Elokuvan mittaan kävi ilmi, että parasta jättää yritys sikseen, sillä käännettäessä kielestä toiseen sävyjä häviää ellei tulos peräti nyrjähdä omituiseksi - yhtä oudoksi ja hymyilyttäväksi kuin amerikkalaismies japanilaisten kanssa samassa hississä.

Kontrasti elokuvassa esitetyn Tokion ja leffan katseluympäristön välillä oli melkoinen: pikkuinen mökki ja sen sisällä kaksi toisilleen tuttua ihmistä töllöttämässä TV-ruutua, mökin ympärillä säkkipimeä, hiljainen kuusikko contra elokuvassa tauotta kohiseva, valoja välkehtivä Tokio ja sen kuuluisassa pilvenpiirtäjässä sijaitseva luksushotelli. Hotellin asukkaista tutuiksi tulee kaksi amerikkalaista, viisikymppinen Bill Murrayn esittämä näyttelijä Bob Harris, joka on saatu Tokioon tekemään viskimainosta.

Hississä Harris huomaa nuoren naisen, josta heti näkee, ettei hän ole japanilainen. Hän on Scarlett Johanssonin esittämä 25-vuotias amerikkalainen Charlotte. Aviomies on tuonut hänet mukanaan työkomennukselle Japaniin. Yksinäinen Charlotte tuijottelee ikkunasta suurkaupunkia, kuljeskelee Tokion kaduilla, ihmettelee jättiläismainoksia, poikkeaa Kiotossa, palaa takaisin hotelliin.

Iltaisin hotellin baarissa tapetaan aikaa. Alakuloisuus kukkii, juttu kuitenkin alkaa luistaa ja ystävyys orastaa. Omalaatuista on se, että verkkaisesti kohtauksesta toiseen siirtyilevä elokuvakerronta ottaa katsojan täysin mukaansa. Mitään ei selitellä eikä edes kovin tarkkaan näytetä. Paljon jää katsojan itsensä pääteltäväksi. Ajoittain jokin kuva pysäyttää hoksaamaan, kuinka japanilainen kohteliasuus ilmenee. Länsimaista täysin poikeavalta tavalta näyttää muun muassa se, kun hotellin ovimies kumartaa syvään kuuluisan amerikkalaisen näyttelijän auton perään. Samainen iso amerikkalainen on hämmennyksissä, kun mainosta kuvattaessa japanilainen ohjaaja suoltaa vuolaasti juttua äkäisen kuuloisesti, kun taas tulkki kuittaa parilla sanalla ohjaajan neuvot. Mihin suurin osa ohjaajan viestistä hävisikään?

Japanissa asunut käsikirjoittaja-ohjaaja tuntee niin hyvin japanilaisen ja amerikkalaisen kulttuurin eroja, että niistä on ollut koostettavissa herkullisia kohtauksia. Häivähtääpä siellä täällä esiin japanilaisten potema alemmuudentunto ja yhtä lailla amerikkalaisen ymmällään olo mainoskuvauksissa ja vierailijana TVn hullunkurisessa ohjelmassa. Kun Charlotte tapaa ikäisiään japanilaisystäviä, näkyy ehkä eroja juhlimistavoissa, jos osaa niitä etsiä. En tainnut osata, koska leffan jälkipuinnissa niihin ei kiinnitetty mitään huomiota. Juttua olisi voinut hersyttää myös 2000-luvun alun fakseista ja lankapuhelimista. Kummatkin ovat yhä sen verran hyvässä muistissa, ettei niistä riittänyt jutun juurta.

Tiivistyksenä sanottakoon, että mökkikatsomossa elokuva ymmärrettiin huippuhyväksi. Samoin näyttää tehneen Leffatykin edustaja arvostellessaan Sofia Coppolan elokuvan 25.5.2004.

Torstaita oleillen - leffana Somewhere

Marraskuun pimeys ja parin päivän hiljaiselo kotioloissa tarjosivat vahvan kontrastin leffalle, jonka runsaista tallennusvalikoimistani poimin: Sofia Coppolan (http://fi.wikipedia.org/wiki/Sofia_Coppola) ohjaama Somewhere (2010) sopi hyvin kaveriksi oleiluuni. Pikku hiljaa keskityin tosissani, niin kuin hyvän leffan parissa aina. Ainakin yhdessä arvostelussa myös sen kirjoittaja myöntää pitäneensä näkemästään (http://dome.fi/elokuvat/arvostelut/arvostelu-sofia-coppolan-raukeassa-somewheressa-kierretaan-kehaa). Samoin Yle Teeman leffakavalkadiin viime viikonloppuna elokuvia valinneet ovat kelpuuttaneet Somewhere'n kaikelle kansalle tarjottavien laatujuttujen joukkoon. Ei mikään ihme, sillä nappasihan juuri tämä leffa 2010 Venetsian filmijuhlilla pääpalkinnon.

Elokuvan aurinkoinen Kalifornia näyttää lähes epätodelliselta, kun täällä Pohjolassa kalsea tuuli vinkuu nurkissa. Samoin myös elokuvan aihe filmitähtineen on kaukana meikäläisen elämänpiiristä. Elokuvaa voinee kiittää tietynasteisesta dokumentaarisuudesta ja omakohtaisuudesta, sillä Sofia Coppola filmimaailmassa kasvaneerna on asiantuntija, jopa asianosainen. Tarinan 11-vuotiaassa Cleo-tytössä lienee aimo annos Sofiaa itseään. Hämmästellen katselin kohtauksia, joissa Cleo osaa luontevasti tilata hotellipalvelusta filmitähti-isänsä Johnnyn huoneistoon ruoka- ja muita tarvikkeita. Tyttö myös kokkailee monihuoneisen asunnon keittiössä, vaikka kyse on hotellista. Pitkin matkaa raharikkaan käytännön asiat hoituvat yhdellä pikaisella puhelinsoitolla.

Äveräitten joutilas elämä tuskin olisi pitkään jaksanut kiinnostaa. Mutta kun hiljattain eronneelle (?), menevälle miehelle käy selväksi, että hänen on huolehdittava tyttärestään viikonloppua pidempään, tihenee tunnelma. Isän ja tyttären keskinäiset välit piirtyvät yhä tarkemmin, kun tilanteisiin pöllähtää aina alttiita kaunokaisia. Isä on mies, jonka ei tarvitse etsiä seuraa. Sitä on tyrkyllä ylenmäärin.

Käy ilmi, kuinka kätensä murtanut tähti potee tylsistymistä, joka hellittää vasta, kun oman tyttären myötä seilailu vaihtuu huolenpidoksi. Jopa palkinnon hakumatka Italiaan on järjestettävä yhteisenä. Mies osaa olla hyvä isä, joka huomaa tyttäressään paljon kiitettävää. Mutta tyhjyys iskee taas, kun tytär on vietävä moneksi viikoksi kesäleirille. Eron hetkellä katsojaakin lohduttaa tieto, että leiriviikkojen jälkeen isä lupaa taas tavata tytärtään.

Elokuvan loppu purkaa sanoiksi miehen onton olotilan. Syntyy äkkiratkaisu, josta katsojalle näytetään autiomaahan  luksusautollaan ajanut tähti. Hän hylkää ajokkinsa tienposkeen ja lähtee tallustelemaan kohti horisonttia. Mieleen muistuvat monet Chaplinin elokuvat, joiden loppuratkaisussa onnellinen kulkuri astelee tyttönsä kanssa kohti auringonlaskua. Coppolan miehellä ei ole ketään rinnallaan, mutta haluaisin uskoa, että hän onkin löytämässä itsensä.

Samoin kuin Chaplinin ikimuistoista kulkuria ei voi olla rakastamatta, myös Coppolan Johnny herättää vähintään myötämielisyyttä, samoin kuin tytär. Katsojan sydän liikahtaa jo ennen loppuratkaisua, kun tytär itkee sitä, ettei äiti edes kertonut lähtiessään, milloin palaa. Filmitähtien vanhemmuus osoittautuu heikoksi. Tarinan tapauksessa tosin on toivoa, että isä kypsyy sivuuttamaan egonsa ja asettamaan etusijalle lapsensa.