Runoilija ei unohda eikä unohdu

Wäinö Aaltosen museossa (WAM) on meneillään Anna Ahmatovan neljä huonetta -näyttely. Teokset ovat Hannu Väisäisen maalauksin, koruompelein ja installaation toteuttamia tutkielmia tai tulkintoja sekä teoksista että niiden runoilijasta, jonka Stalinin ajan väkivaltakoneisto yritti vaientaa, turhaan.

Taiteilijan toivoo, että kierros aloitetaan kulkemalla myötäpäivään. Niinpä askelet veivät portaista vasemmalle. Jos oikein muistan, ensimmäinen maalaus viittaa Puniniin. Hänen päällystakkinsa kuvia Väisäinen on toteuttanut sarjana.

Näyttelyjulkaisusta selvisi, että Nikolai Puninin takki jäi naulakkoon, kun Neuvostoliiton salainen palvelu vangitsi hänet eräänä aamuyönä ja vei mennessään. Takki toimii yhä muistiesineenä myös Ahmatovan kotimuseossa Pietarissa.



Pitkänomaisen salin peräseinän ainoa teos on suurikokoinen Ahmatovan muotokuva. Sen lähistöllä on kaksi erikoislaatuista upein brodeerauksin ja applikaation sametille toteutettua työtä. Kuvat niistä jäivät ottamatta. Laatialla oikean puolen seinään nojaa kookkaita kyrillisiä kirjaimia, joita en osannut lukea. Lisäyksenä ja merkkinä hitaasta sytytyksestä tajuan vasta viikkoa myöhemmin, että siinähän lukee venäjäksi Fotankan talo.

Portaita nousemalla pääsee veistossaliin, jossa nyt tuoksuu tuore puutavara. Siitä on rakennettu toisinto Fontankan talon piharakennuksen neljästä huoneesta ja niitä yhdistävästä käytävästä. Tällaisissa huoneissa runoilija asui Puninin avovaimona yhtaikaa miehen entisen perheen kanssa. Huimalta tuntuu! Kun poliittiset olosuhteet kiristyivät kiristymistään, Ahmatovan ja hänen ajoittain samoissa tiloissa asuneen poikansa käytössä oli enää huoneista pienin. Katsojat voivat tarkkailla karua, paljasta asuntoa myös ylhäältä päin ja vaikkapa kuvitella olevansa asukkaita vakoilevia salaisen poliisin kyttiä. Rakennelman sivulle on näet pystytetty kolisevat metalliportaat ja kävelytasanne kuin muistutuksena alituisesti uhanneista kyydityksistä.

Toisesta suunnasta sisään tultaessa törmää mursuviiksiseen hahmoon kuvana seinällä. Stalinin silmiltä ja korvilta ei hevin voinut suojautua 1920-luvun lopulta valtiaan kuolemaan 1953. Sitten vasta kaiken kattava terrori murtui.

Yhdelle Ahmatovan muotokuvalle Väisänen on antanut nimen Kristalli. Näen siinä jättiläiskokoisen kyynelen naulittuna silmään. Nenän muoto ja huulet ilmentävät määrätietoisuutta kuin merkkinä, että runoilija ei suostu alistumaan eikä unohtamaan.

Pahimpina vainon vuosina Andrei Ždanov piti huolen, ettei Ahmatovalta julkaistu mitään. Runoilija menetti jäsenyytensä kirjailijaliitossa ja samalla myös ruokakuponkinsa. Ilman ystäviensä apua hän olisi nälkiintynyt kuoliaaksi.

Pahimpinakin aikoina Ahmatova tuotti tekstiä paperilappusille. Testit luettiin takuuystävien kesken, kunnes kukin muisti ne ulkoa. Sitten lappuset poltettiin samovaarin tulipesässä. Tässä selitys, miksi Väisänen on toteuttanut ainakin 11 teoksen sarjan kuvia eri tavoin torsoista samovaareista nimellä Requiem.

Muutama runo on saanut painokkaan paikan näyttelyn eri tiloissa.

Viimeisestä salista kameraan tarttui kuva nimeltä Mustamaijan kolina. Sekin on yksi versio aamuöisin Leningradin kaduilla pahaenteisesti kolisseiden vankivaunujen ihmisten mieliin jättämästä kauhusta. Itse kuva yltää konkreettisen tuolle puolen ja tuo mieleeni kaltereiden rivistöt.

Poistuttaessa huomasin sivusilmällä rivin ruukkuja. En tullut tarkistaneeksi, miksi ne jököttävät korokkeella. Selitys olisi löytynyt yhden sivun mittaisesta opaslehtisestä, jonka kaikki tulijat saavat käteensä ehti alkajaisiksi.

Ruukkujen takana seinällä näkyy maalaus, yksi versio aiheesta Poltetut runot. Sarjaan kuuluu myös pari sellaista teosta, joissa häivähtää kokonainen poltettu sivu. 

Jos olisin tiennyt ennakolta, että Hannu Väisänen toivoo näyttelynsä katsojien osallistuvan ruukuin toteutettuun installatioon, olisin tuonut oman satsini tuhkaa tämän ohjeen mukaisesti:

Hannu Väisänen kutsuu yleisön osallistumaan Muistomerkki-installaatioon
Hyvä ystävä ja hyvä muistin ystävä!
Teen näyttelyn yhteyteen eräänlaisen muistamisen ja muistin installaation. Ja tarvitsen apuasi sen toteuttamiseen. Jos haluat auttaa minua, toimi seuraavasti: Opettele joku teksti ulkoa. Teksti voi olla mikä tahansa; runo, resepti, värssy, sanalasku, loru. Saattaa olla että sinulla on valmiina muistissasi joku ulkoa oppimasi teksti.  Tekstin ei tarvitse olla pitkä. Tärkeintä on, että valitset tekstin itse. Kun olet varma että osaat tekstisi ulkoa, kirjoita tai printtaa se A4- kokoiselle arkille. Polta sitten arkki jossakin turvallisessa paikassa. Katso, että paperiarkki on kokonaan palanut ja tuhkaantunut. Kun tuhka on kylmennyt, hienonna tuhka mahdollisimman tasaiseksi. Kerää tuhka pieneen suljettavaan pussiin. Tuo tuhkapussi WAMiin, jossa museovalvojat siirtävät tuhkat vanhoihin ranskalaisiin säilytysastioihin.
Muistomerkki-installaatiossa ei ole kyse kuolemasta tai vainajasta, vaan se ylistää muistia ja samalla tekee kunniaa Anna Ahmatovalle, jolle omien teosten ulkoa oppiminen oli ainut tapa tallentaa ne tulevaisuuteen. Muistamisen tuhkaa kerätään koko näyttelyn ajan.
Kiitos etukäteen arvokkaasta avustasi,
Hannu Väisänen

Voisin tietysti mennä uudestaan WAM:iin ja viedä tuhkapussukkani sisällön liitettäväksi Väisäsen teokseen. Taitaa kumminkin jäädä menemättä ja viemättä, vaikka vetoomus kaihertaa mieltä.

Kiitokset sekä Hannu Väisäselle että WAM:lle aisteja ja ajatuksia herättävästä näyttelystä. Erityiskiitoksen taiteilijalle esitän näyttelyjulkaisusta, jonka ystäväni minulle osti yllätyslahjana. Kauniisti taitettu kirja tarjoaa paljon sellaista tietoa. Lukemisen aloitin lähes saman tien ja aion palata kirjaan vaikkapa vain kuvia katsellen.

Tässä vielä linkki muutaman vuoden takaiseen blogijuttuuni, jonka kirjoitin Pietarin matkalla koetun Ahmatova-elämyksen tunnelmissa.