Ei mitään kepeää kesälukemista

Juha Seppälän Kuoppakaupunki (2016, myös e-kirjana) on tiivis, synkkä pakkaus. Keskeiset henkilöt ilmestyvät näyttämölle alkuluvuissa. He ovat Ilmo Halssi ja Marle. Käy ilmi, että heidän vakiintunut, maksullinen seksisuhteensa on päättynyt kuin seinään. Sovittu tapaaminen ei toteutunut eikä Marle vastaa mihinkään viesteihin. Ilmo Halssi tuntee itsensä kärpäseksi, jolta on revitty siivet ja joka silti lentää.

Pitkää piinaa piisaa, kun yksinäinen Ilmo yrittää jäljittää, mitä hän on tehnyt väärin, mitä sanonut viimeksi tavattaessa. Ei vastauksia.
Hänellä on tekeillä romaani ja hengenpitimiksi apurahojen rippeitä. Mitään opettajansijaisuuksiakaan ei ole ollut aikoihin. Mutta ryyppäämään hän ei ryhdy eikä vainoamaan Marlea, vaikka haahuileekin tämän asunnon liepeillä.

Viikot vaihtuvat kuukausiksi, mies reissailee junalla osin tuttuihin paikkoihin. Hän vajoaa itseensä, sairastuu.

Romaanin kerronta hajoaa hajoamistaan. Minulle alkoi hahmottua kuva mielen sirpaloitumisesta. Toistuvasti Ilmon ajatuksiin putkahtelee nurjia lapsuusmuistoja, muitakin surkeuksia kuten lyhyt avioliitto opiskelujen alussa. Oma isä on häipynyt Ruotsiin. Äiti jäi sinnittelemään kahden poikansa kanssa kurjassa asunnossa, jota ei enää ole romaanin esitetyssä nykyisyydessä. Talo on sijainnut kaupungin laidalla vanhaksi hautausmaaksi tiedetyn alueen lähistöllä. Aikoinaan sinne kaivautui asunnoistaan häädettyjä kurjuuteen alistettuja ihmisiä. Ei ollut paljoa siirtämistä, kun kuolema kohtasi. Tästä kuoppien kaupungista Ilmo oli joskus suunnittellut kirjoittavansa. Ei kirjoittanut.

Tekeillä on kirja aivan muusta aiheesta, historiallisesta tutkimusretkestä Lappiin. Siellä täällä muun tekstin lomassa on pätkiä tai muistiinpanoja omalaatuisesta turkimusretkikunnasta ja etenkin sen kartanpiirtäjästä. Omassa arjessaan Ilmo on viettänyt tuntitolkulla aikaa vanhoja karttoja tutkimalla. Niihin hän on tullut käyttäneeksi melkoisesti rahaa. Mikään kartta ei kuitenkaan auta umpikujasta ulos eikä kuopasta ylös.

Minulle järisyttävintä kirjassa on lukijan kuljettaminen kärsimykseen. Ilmo lamaantuu niin kuin muinoin kurjalisto kuoppakaupungissa. Sairaalaan pelastettuna hänen nälkiintyneisyytensä hellittää, mutta toipuminen ei edisty. Kun lääkärin kysyy, onko mies kokenut jonkin suuren järkytyksen, tämä ei myönnä. Lääkärin mukaan kaikki oireet viittaavat särkyneen sydämen syndroomaan.

Tapahtumiin ilmaantuu kolmaskin tärkeä hahmo, Saarnaaja. Hän julistaa kauppakeskuksissa omaperäistä uskoaan ja puhuu armosta. Näitä jaksoja olisi ollut syytä tutkia, sillä Marle on osa kuulijajoukkoa. Molempien vaiheista tihkuu tietoja, joiden varassa pystyy jossain määrin kuvittelemaan, millaisesta ihmisestä on kyse. Marlen omin sanoin paljon tulee kerrotuksi miesten tavasta toimia seksiammattilaisen asiakkaina. Ilmo on ollut yksi vakiasiakkaista, kenties ainoa, joka erehtyi kiintymään Marleen. Romaanin hajanaisessa, vaikeaselkoisessa lopussa jysäyttää sekin tieto, mitä tapahtuu, kun teini-ikäiset lapset saavat selville äidin väljähkön rahankäytön perustan.

Viimeisen puheenvuoron romaanissa saa ylilääkäri. Lukija yllättyy, niin kuin kai on tarkoitus. Taas kerran huomaan, kuinka tärkeää olisi lukea tekstiä uudestaan, jotta sen kanssa keskustelu johtaisi edes omasta mielestä kohtalaisiin päätelmiin teemasta ja muusta juonikuviota syvemmästä tasosta. Väistän vastuun antamalla puheenvuoron ammattikriitikolle, Juhani Branderille. Hänen kritiikkinsä Kuoppakaupungista ilmestyi Aamulehdessä 7.9.2016.

Jälkikirjoitus 21.5.2018

Melkein unessa oivalsin eilen illalla, että romaanin Marle puhuu ehkä Ilmosta nimellä Oudokki. Tämä on käynyt pitkään Marlen luona, istuu aina aikansa tuolilla, maksaa ja lähtee, kun sovittu aika on ummessa. Ilmon omia mielikuvia tapahtumista Marlen luona on kirjassa runsaasti. Niissä Ilmo  tarjoaa naiselle sävykästä seksiä ja upeita orgasmeja. Nämä kuvaukset taisivat löytyä siitä "käsikirjotuksesta", jonka ylilääkäri ojentaa perintönä Ilmon veljelle. En tarkista, osuuko tulkintani kohdalleen, vaan säilytän sen muistona siitä, kuinka kirja jatkaa elämäänsä lukijan mielessä.

Kaiken kaikkiaan Kuoppakaupungissa risteilee eri romaanien osia. Monin kohdin löytyy painokkaita näkemyksiä proosan olemuksesta ja myös siitä, kuinka lukijat - me too - porhaltavat tekstiä turhan nopeasti. Pitäisi pysähdellä ja suostua tutkimaan vihjeitä. Vasta aivan lopussa keskeinen henkilö hahmottuu kirjoittajansa toiveminäksi, jos olen oikein päätellyt.