Retkiä lähipaikkoihin

Viikon mittaan on tullut retkeillyksi. Maanantaina toteutui piipahdus Tarvasjoella, yhdeksän vuotta Lietoon muuton jälkeen. Usein näet on puhuttu alakerran emännän kanssa, että pitäis käydä. Hän on mitä juurevin tarvajokilais-lietolainen. Sodassa kaatunut isä oli Tarvasjoelta, äiti Pakulan tilalta Liedosta. Tytär Marja-Riitta Perttula on paitsi kotiseutuneuvos myös Lieto-opas. 

Niinpä sain aimo annoksen asiantunevaa paikallistietämystä jo autossa, kun hiljaksiin ajelimme idyllisen Liedonperän kautta Tarvasjoen keskustaan. Silmät suurina katselin avaria viljavainioita. Pari kolme vuosisataa sitten ne kuulemma kasvoivat pusikkoa, jotka syttyivät herkästi palamaan. Tapahtumat ovat tallessa monissa paloon viittaavissa paikannimissä.

Liedon- tai Lietoonperä on 'aina' kuulunut Lietoon, Tarvasjokikin vuodesta 2015, kun parin tuhannen asukkaan pikkukunta koki pakkoliitoksen. Jurnutus asiasta kuulemma jatkuu, vaikka moni seikka on saatu kohennetuksi ja Lieto ottanut vastatakseen erinäisistä veloista. Uusi paloasemakaan ei kaikkia tarvasjokisia miellytä.

Erikoisin kohde löytyy Tarvashovina tunnetun, nykyisin suljetun paikan kohdalta maantien laidalta. Se on ortodoksinen hautausmaa. Sieltä saivat viimeisen leposijansa ne paikkakunnalla kuolleet venäläiset sotilaat, joita oli paljon majoitettuina taloihin Krimin sodan vuosina. Ei varmaankaan ihan helppoa.

Tiistaina oli vuorossa Ruissalo. Sinne on ollut päästävä vähintään kerran vuodessa, kun taas asun näillä kulmin enkä enää Hämeessä.

Käsittämättömän lämpimät säät houkuttelivat liikkeelle ystävän syntymäpäivänä. Aivan ensimmäiseksi painelimme Saaronniemeen. Entinen yksityishuvila palvelee kahvilana. Sieltä ostettiin reppuun tuoremehuja.

Polut johtavat meren rantaan. Saunaveljien ja -siskojen huoltorakennukselta männikön katveesta oli mukava tarkkailla Airistoa.

Uimareita ei vielä ollut liikkeellä suurin joukoin. Jokunen kuitenkin, muutamalla iho punaisena. Jonkin matkaa takaisin päin kävellessä löytyi kohta, josta voi poiketa luontopolulle.

Kaislikon takaa avautui erikoislaatuinen näkymä suurteollisuuden rakennelmiin. Samaan otokseen mahtui sekä Naantalin Nesteen tuotantolaitoksia että Mayerin telakan eri kokoisia nostureita. Niistä suurin on äskettäin paikalleen asennettu Goliath.

Synttärikahville askellettiin Ruissalon kylpylähotellin terassille. Aika äkkiä paikka alkoi tuntua turhan kuumalta. Niinpä siirryttiin venesatamaan.

Hiljaista oli arkisena tiistai-iltapäivänä. Bongasin sentään yhden toimeliaan maston huoltajan. Hän istui mukavasti telineessä, jota voi hissata ylös alas. Hyvin mies pääsi homman hoidettuaan palaamaan veneen kannelle ja riisumaan valjasistuimensa.

Kaupunkiin päin mennessä oli mukava vielä poiketa monille tutussa Kansanpuistossa, Ruisrockin kuuluisalla alueella. Hiljaista sielläkin, toistaiseksi. Ketään mieltään osoittavaakaan ei näkynyt, vaikka kevättalvella nousi melkoinen äläkkä kansallismaisemaan johtavan Promenadin puiden karsimisesta torsoiksi. Onneksi niissä näkyi versoja. Pitääpä seurata, kuinka paljon aikaa kuluu, ennen kuin puut komistuvat uudestaan kauttaltaan vehreiksi.

 Kansanpuiston tuntumassa on toinenkin upea väylä, nimittäin Pikku-Pukin Promenadi. Se on säästynyt rajuilta hoitotoimilta. Pyöräilijät ja kävelijät saavat rauhassa nauttia niin merinäkymistä kuin vanhoista pitsihuviloista suojassa aitojensa takana. Tämäkin reitti on niitä, joille mieli yhä uudestaan halajaa.

Tänään perjantaina ajelin taas Ruissaloon ja tapasin kymmenkunta koulukaveriani Honkapirtissä toukokuun perinteiseen tapaan. Hernesoppaa ja pannaria syötiin, jutusteltiin ja naurettiin. Koska yhtään kuvaa ei tullut napatuksi, liitän loppuun kauniin otoksen muhkeasta syreenistä. Se kukkii vielä pitkään kylpylähotellin edustalla, vaikka aurinko porottaisi kesäkuulle asti.

Kuvan myötä toivotan kaikille onnellista kesää kera lempeiden sateiden.Vettähän tässä jo kaivataan taivaalta!