Salaista kyytiä yli Pohjanlahden

Pakolaistunnelmissa olen seilaillut Suomen ja Ruotsin väliä lukemalla Tapio Koivukarin Meren yli, kiven sisään (2007) tosipohjaisen romaanin e-versiona (2013). Siinä on 170 sivua, painetussa kirjasta vain hiukan toista sataa. Vuosia sitten kuuntelin Koivukarin esitystä Kustavissa Volter Kilpi -päivillä. Päätin jo silloin tutustua hänen teksteihinsä, mutta vasta nyt tartuin toimeen ja huomasin osuneeni aiheeltaan ajankohtaiseen aiheeseen, nimittäin henkensä hädässä pakenevien ihmisten auttamiseen.

Eletään 1940-luvun puolivälin vuosia Suomessa. Valvontakomission määräyksestä inkeriläiset on palautettava Neuvostoliittoon, josta heidät parisen vuotta aiemmin oli siirretty Viron kautta hajalleen Suomeen. Moni oli saanut elämänsä jonkinlaiseen järjestykseen eikä haluja paluuseen ollut.

Rauman lähistöllä ulkomereen työntyvällä niemellä elelee kalastaja Yrjö Aaltonen Emma-vaimonsa ja kahden pienen poikansa kanssa. Ihmisten ilmoille kuljetaan kinttupolkua metsän läpi, jos ei meritietä käytetä. Miehellä on ammattinharjoituksessa tarpeellinen iso moottorivene, Ukko. Sillä pääsee Ruotsiin asti, jos ja kun tarvetta ilmenee.

Alkutilanteessa Yrjö on Valtiollisen poliisin kiinni nappaama. Kuulusteluissa hänestä yritetään kiskoa tunnustusta. Melko pitkään lukija ei oikein ole selvillä, mistä rikoksesta on kyse. Pikku hiljaa tihkuu tietoja. Iso kuva ihmisten kuljettamisesta lahden yli turvaan täydentyy pala palalta. Käy ilmi, että yli on menty monta kertaa. Yhteyshenkilönä toimii eräs rouva Repo ja toinen, baskeripäinen nainen. He kokoavat joukon, kerrallaan kolmisenkymmentä. Joskus väkeä tulee niin paljon, että kaikki eivät mahdu Ukkoon. Silloin tarvitaan toinen vene avuksi. Se löytyy Jaakolta, eniseltä luotsilta ja Yrjön kaverilta. Apumiehiäkin on mukana pari kolme. Yrjö on paitsi veneenomistaja myös tarinan kertoja.

Vaivihkaa miehet järjestelevät kuljetuksia. Maksuksi pyydetään nuppia kohti vain sen verran, että kulut saadaan katetuksi ja lisäksi hiukan vaivan palkkaa. Tässä ei olla liikkeellä rahankiilto silmissä. Ilmassa leijuu auttamisen halu. Pakolaisia kohdellaan asiallisesti. Olosuhteet tosin ovat myrskyn sattuessa sellaiset, että merisairaudelta välttyy tuskin kukaan. Kuvaus on realisista, muttei naturalistisen inhottavaa. Kerran mukaan ilmestyy odottava äiti. Kuinka ollakaan, hänelle huolehditaan heti makuupaikka ja toivotaan, että päästäisiin Ruotsiin ennen synnytystä. Myrsky yllättää, mutta matkalaisten yhteistoimin tilanne hoituu. Kaksosista tyttö selviää hengissä, kuolleena syntynyt poika lasketaaan meren syliin. Tosielämän tragedia tämäkin.

Merkillistä Koivukarin kirjassa on jämerien miesten hyvyys. En muista moista kuvausta lukeneeni koskaan ennen. Jopa Yrjön vastapooliksi osoittautuva kuulustelija, etsivä Tyko Junnila, jonka Yrjö nimeää Robinsoniksi, osoittautuu kelpo poliisiksi, ei miksikään kiduttajaksi. Tuomio salakuljetuksista kuitenkin tulee, mutta melko nimellinen. Apurit pääsevät sakoilla. Valtiolle menetty Ukko päätyy huutokaupassa takaisin Yrjölle pikku summasta, koska kukaan muu ei ryhdy kilpasille. Miesten toimintaa ei yhteisössä tuomita, päinvastoin. Tarina loppuu kauniisti.

Koivukarin kieli tekee sekin kunniaa länsirannikon kalastajille ja muille kansanmiehille. Vaikka itsekin olen lännen flikka, en ymmärtänyt läheskään kaikkia ilmauksia, varsinkaan niitä, jotka ovat kalastus- ja merenkulkusanastoa tai raumalaisuuksia. Turussa murre näet on ihan oman sorttistaan lounaissuomalaista. Kelpo kirjailijana Koivukari ei sysää lukijaansa murteellisuuksilla loitolle:

Ei tätä enää kauaa tarvinnut kärsiä, vaikkei aika pahimman hiivarin aikana tuntunut kuluvan mihinkään. Mieli oli niin täysin kiinni perän pidossa, aallot oli otettava yksi kerrallaan, alas pohjalle, ylös seuraavaa, sitten aina aallonharjalta yritti vähäsen vilkuilla ympärilleen, minkä nyt lumipyryltä ja tuulen mukana lentäviltä pärskeiltä pystyi näkemään. Kello oli neljän huitteissa, kun maa tuli uudestaan näkyviin nokan edessä lännessä. Ajelimme maihin päin samalla kun yritimme pitää uutskiikkiä mahdollisten matalien varalta, aallot ajelivat kaikki valkoisina kukkerpäinä, mutta missä riisasi valkoinen kuoha jatkuvasti ja paikallaan, siinä oli matala. Varjot olivat jo sinertymässä, kun keksimme vasemmalla puolella avaran lahden ulompien saarten suojassa. Kaarroimme sinne päin vaikka paatti rullasikin sivumeressä puolelta toiselle, mutta keinuminen hellitti, kun pääsimme maitten varjoon. Avasin kattoluukun ja kurkistin sieltä ulos.

Hymyilyttävää oli lukea yltäkylläisyydestä, josta paikolaiset ja heidän kuskinsa pääsivät oitis nauttimaan, kun olivat selviytyneet ruotsalaisten huomaan. Ruotsihan tunnettiin sotavuosien jälkeen hunajaa virtaavana maana, jonne kelpasi pyrkiä. Koivukarin suvaitsevaisuus käy ilmi tästä Aamun kirja -ohjelmasta 30.10.2007. Suosittelen! Kirjan tosipohjainen syntyhistoria tulee valaistuksi, samoin Koivukarin lempeä näkökulma maailmanmenoon ja henkilöhahmoihinsa.