Taidetta meritunnelmissa

Miniä lykkäsi äskettäin käteeni kauniin kirjan ja kehotti lukemaan sen. Tein työtä käskettyä ja kuinka ollakaan - ihastuin. Pive Toivonen on yhdessä miehensä kanssa hankkinut purjehtimalla huimia kokemuksia. Atlantin viemää -kirjassa (2015) hän jakaa maalauksin kuvitettuja matkaelämyksiä lukijoilleen, joista varmasti useimmat minun laillani ihastuvat. Viihdyin muutaman päivän Atlantin viemänä. Väistämättä mieleen juolahti rinnastus kuuluisaan Tuulen viemää -elokuvaan, niin kuin kai tarkoitus on ollut. 

Kirjan ilmestymisen uutisoi muun muassa Perniönseudun lehti 11.3.2015. Jutun mukaan kemiönsaarelainen Pive Toivonen lähti miehensä Kyösti Palokärjen kanssa vuonna 2012 matkalle kotisatamastaan Högsårasta. Kolmentoista kuukauden purjehdus jalostui kotiinpaluun jälkeen kirjaksi. Teos on yhä paitsi  ostettavissa myös kirjastojen kokoelmista lainattavissa. Tai sen saa omistukirjoituksella varustettuna lainaksi poikani kanssa moottoriveneilevältä miniältä.

Seilaava pariskunta tulee tutuksi nimillä Kettu ja Mäyrä. Joskus mukana on myös muita kuten Kettuäiti, täti, Napakettu ja Harri. Miesten tarjoama lisäapu on tuiki tarpeen yltyvissä tuulissa ja aallokoissa. Enimmäkseen Kettu ja Mäyrä ovat kaksin, mikä koettelee varsinkin silloin, kun oikein väsyttää. Kapteeni Kettu kantaa kovissa tuulissa vastuuta niin, ettei pysty nukkumaan lepovuoroillaan. Ne ovat vain kolmen tunnin mittaisia, kunnes alkaa uusi vahtivuoro. Kahteen pekkaan vuoroja tulee turhan usein. No, satamaan päästyä jännitys väistyy. Päästään jaloittelemaan, asioimaan, korjailemaan vaurioita. Ja Kettu saa vakaan ympäristön akvarelliensa tekoon. 

Ihanaa kuvasaalista on varmasti ollut hauska valikoida aukemille. Niillä vain toinen puoli on tekstiä, sekin huolella kirjoitettua. Nautin suuresti ilmavasta kerronnasta, josta ei löydy turhia sanoja eikä kiemuroita. Vaihtuvat tuulet ja tunnelmat välittyvät mainiosti maakravullekin. Siellä täällä Kettu  tarjoaa taideopastusta lapsille, iloksi kaikille. Ne hetket ovat innoittavia keitaita merielämän lomassa. 

Yli vuoden mittaisen purjehduksen raportointia rytmittävät komeat, koko aukeaman kokoiset kartat. Ovaalinmuotoista karttapohjaa reunustaa selitysosa, josta viivat ohjaavat katseen määräkohteeseen. Ensimmäinen kartta (s. 36 - 37) selvittää reittiä Itämereltä Pohjanlahdelle ja Biskajalle. Toinen, sivun kokoinen kartta (s. 71) vie purjehtijat Afrikkaan  ja siellä Marokkoon. Kolmas kartta (99 - 100) on se, joka näyttää matkan äärilaidan. Tämän edemmäs ei mennä, vaikka muut seilaajat houkuttelevat painumaan talveksi Karibialle. Kanarian saarten ikuisessa kesässä pysytään. Oli innostavaa löytää monia tuttuja paikkoja, joissa itsekin kävin pikaisesti viime syksynä risteilypaatin mukana.

Neljäs koko aukeman kartta (s.143 - 144) tuo purjehtijoita kohti pohjoista. Heitä kalvaa jo koti-ikävä. Helpottaa, kun Madeira palkitsee suurenmoisin kävelyreitein. Polkujen varsilla kasvillisuus ryöppyää, vuoren seinämällä vesiputous humisee. Madeiran jäätyä taakse ei ole ihan helppo osua aavoilla Atlantin selillä Azorien vähäisille saarilänteille. Kauhea myrskykin koettelee. Lopulta kuitenkin rantaudutaan huikaisevan vihreään ympäristöön, jonkalaista ei kuulemma ole osannut edes kuvitella. 

Kilometrien syvyien valtameri voi olla sekä äärimmäisen uhkaava että lumoavan kaunis. Kummastakin kirja tarjoaa vavahduttavia kuvauksia. Tässä ote vesisäihkystä, joka on vanginnut Ketun viipymään veneen partaalla: 

Täysikuu valaisee purjeet ja meren. Menen yksin keulakannelle. Kun delfiinit tulivat, hivuttaudun aivan eteen niitä katsomaan. Delfiinit suhahtelevat keulan edessä jättäen jälkeensä säihkyvän vanan. Se on niin runollisen kaunista, että ensimmäisen kerran ilmiön nähtyäni kutsun sitä romanttisesti jalokivivirraksi. Suurin osa syvänmeren eliöistä on bioluminoivia, eli ne tuottavat valoa biologisesti. Delfiinien valovana syntyy planktoneista, jotka törmäyksen voimasta syttyvät hetkeksi loistamaan. (s. 130)

Viides ja viimeinen kartta-aukema näyttää purjehduksen vaiheet  Azoreilta Irlannin ja Skotlannin kautta takaisin Itämerelle, jonka eräässä kohdassa odottaa rakas Högsåran kotisatama. Matkaa tehdään toukokuun alusta syyskuun alkuun. Lyhin reitti kulki Irlannin jälkeen Skotlannin Kaledonian kanavan kautta Pohjanmerelle. Wikipedian selostus kanavasta on vain varjo siitä, mitä Kettu kertoo kirjassa. Reitin kuuluisat järvet olisi hauska kokea itsekin sekä Ketun ja Mäyrän että näiden purjehtijoiden tapaan. Tässä vaiheessa tutun pariskunnan matka on jo niin loppuillaan, ettei tekstiä irtoa samassa määrin kuin alkumatkasta.

Kiitos kirjasta niin Pive Toivoselle kuin miniälle, joka lainasi hienon teoksen minulle. Kunpa merestä innostuneet ystävänikin löytäisivät ja lukisivat sen ennen ensi kesän Ahvenanmeri-retkeilyä. Tämä pari ei enää purjehdi, vaan aikoo nauttia elokuun alun yleensä hyvistä keleistä moottoriveneellä. Semmoisia kuulemma vuokrataan samoin kuin purjeveneitä. Ei siis tarvitse potea omistamisen vaivoja päästäkseen kokemaan meritunnelmia. Onnea matkaan!