keskiviikko 5. syyskuuta 2018

Paavi, joka iskee silmää

Loppukesällä löysin podcastit. Niitä on tullut kuunnelluksi illalla sängyssä ja usein nukahdetuksi kesken ohjelman. Kertakaikkinen löytö on ollut J. P. Pulkkisen Television tiiliskivet. Niitä kuulee tai kuuli kesällä myös päivisin Radio 1:stä. Vakituinen lähetysaika on ollut maanantain alkuiltapäivä. Podcast pelastaa, jos on ollut päivällä radion ulottumattomissa.

Kun Yle Teema lähetti keskikesällä uusintana The Young Pope -sarjan, en tarttunut tilaisuuteen. Kuvittelin, ettei se ole alkuunkaan minun juttuni. Vasta Pulkkisen ja Kaarina Hazardin keskustelu kymmenenä osana tarjotusta elokuvasta, ei siis TV-sarjasta, herätti minut. Liian myöhään! Leffa oli jo poistumassa Areenasta, mutta löysin sen muualta. Kympillä lunastin kuukaudeksi katseluoikeuden ja sitten istua jäpitin telkkarin äärellä edelliset kaksi ehtoopuolta. Kukin pätkä kestää noin 50 minuuttia. Paolo Sorrentinon käsikirjoittama ja ohjaama The young pope, Piru vai pyhimys on totta vieköön minun juttuni!

Pulkkisen ohjelmasta selvisi, että elokuvan fiktiivisen paavin, nimeltään Pius XIII, esikuva lienee vatsavaivoja potenut, hoikka ja vetäytyvä Pius XII. Kristinopin tulkitsemisessa hän oli jyrkkä konservatiivi. Samanlaiseksi elokuvassa osoittautuu katseilta piiloutuva "nuori" Pius XIII. Hän on melkein 50-vuotias, yli 70-vuotiaiden kardinaalien joukossa poikanen. Savukkeita polttamalla hän toteuttaa omapäisesti ensimmäisen muutoksen Vatikaanin toimintatavoissa. Janne Kaakko pohdiskelee, olisiko HBO-sarjan fiktiivisen Pius XIII:n kaltainen pahatapainen ja joustamaton jenkkipaavi täysin mahdoton ajatus. Rebecca Nicholson ei mieti, voisiko katolinen kirkko saada elokuvassa kuvatun tapaisen paavin. Hän kiittää, että roolissa Jude Law on erinomainen, kun tämä velloo   between vindictive authoritarian and wounded man-child with surprising charm.
 

Jo avauskohtaus hätkähdyttää. Vasta tehtäviinsä tarttunut paavi näkee itsensä ryömimässä vauvalauman päällä ja seassa, kunnes hän putkahtaa esiin täydessä paavin asussa. Uni jatkuu ensimmäisellä puheella Pietarin kirkon aukiolle kokoontuneelle ihmispaljoudelle. Mitä hän päästääkään suustaan? Ulos tulee kaikki se kauheus, mihin katolinen kirkko on syyllistynyt vuosisatojen mittaan. Katsoja ei ole uskoa silmiään eikä korviaan. No, "tositilanne" on jotain aivan muuta. Tämä paavi ei rupea modernisoimaan kirkkoa, vaan lujittamaan sen ikiaikaisia rakenteita Raamattuun vedoten. Niinpä paavi ilmaisee torjuvansa ehdottomasti niin abortit kuin homoseksuaalisuuden. Lasten hyväksi käyttöä ei käy salaaminen. Tietyn arkkipiispan puuhat New Yorkissa toimivat esimerkkitapauksena. Saatuaan todisteet paavi tuomitsee syyllisen yksinvaltiaan ottein. Tämä nöyrtyy ja alistuu kuin Jumalan edessä.

Mikä minua kiehtoi elokuvassa? Ensinnäkin tarinan outous pohjoismaalaisesta vinkkelistä katsottuna. Paavin hahmo säilyttää mystisyytensä loppuun asti. Ikälopuilta näyttävien kardinaalien ohjailtavaksi Pius XIII ei solahda. Ei edes hänen mentorinsa, kardinaali Spencer, kykene enää päihittämään oppilastaan, kun tämä meni ja voitti paaviuden vaalissa. Häikäisevä sananvaihto aiheesta kertoo karua kieltä Vatikaanin valtapeleistä. Niistä tulee muitakin havainnollisia ja hirtehisiä näytöksiä. Ihmeellisen tyynesti paavi tuntuu leijuvan kaiken kähminnän seassa. Hän hehkuu ja hohtaa valkoisessa asussaan.

Paavi yllättää Vatikaanin ylimmät virkamiehet kutsumalla henkilökohtaiseksi sihteerikseen sisar Maryn, jonka turviin Lenny Beldardon hippivanhemmat kauan sitten jättivät poikansa ja häipyivät omille teilleen.  Orpous on mittava aihelma leffassa. Käy  ilmi, että myös sisar Mary on orpo, minkä paavi väittää tienneensä, kun lähettää sisaren uusiin tehtäviin afrikkalaislasten pariin. Suotta valtiosihteeri Voiello alkuun epäilee sisarta. Liikuttavasti nämä kaksi paavin läheistä avustajaa tuntevat vetoa toisiinsa. Lisää tietoja henkilöistä löytyy tästä.

Loistelias kuvaus tarjoilee näkymiä Vatikaanin muotopuutrhaan ja sisätilojen harkittuun sokkeloisuuteen. Niiden vastakohtana paavin työhuone on avara. Huoneen nurkassa valtaisia maapallo muistuttaa katolisen kirkon kaikkialle ulottuvasta vallasta. Kuinka kirkon vallan käy, jos paavi jatkaa tiukkaa vallankumoustaan? Tulot alkavat ehtyä, talous romahtaa. Valtiosihteeri maalailee uhkakuvia taideaarteiden myymisestä.

Vatikaanissa työskennellään upean taiteen ympäröimänä. Kaiken huippuna on Sikstuksen kappeli. Sen ylenpalttisen runsas kuva-aarteisto kehystää paavin seremoniallista saapumista pitämään kauan odotettua puhetta kardinaaleille. Uskomaton näytös on jo se, kuinka paavi sonnustautuu täyteen juhla-asuunsa, jonka tiara kruunaa. Koko komeus kannetaan tuolilla kappeliin korokkeelle. Kardinaalitkin tuijottavat näkyä kuin jumalallista ilmestystä. Näin kirkko on lumonnut ja kaiketi yhä lumoaa jäseniään. Seremonioissa on voimaa! Pohjolan asukas haukkoo henkeään ja miettii, mitä kaikkea näillä menoilla tosielämässä peitellään.

Kirkon uhkeat taideaarteet ovat nekin näyttö mahdista. Vaikka ihmisten seksuaalisuutta suitsitaan, taideteoksissa siekailematon seksuaalisuus kukoistaa. Muhkein aarre on muinainen hedelmällisyyden jumalatar, äärimmäisen arvokas veistos, jonka äärellä kardinaali Voiellokin käy huokailemassa.

Tarina muistuttaa paikoin satua. Sivuutan lukuisat kohtaukset, musiikin sanoituksineen  ja symbolit, joista kaikista riittäisi jutun juurta yhteisen katsomiskokemuksen jälkeen. Kehotan katsomaan itse, mitä kaikkea Sorrentino on mahduttanut leffaansa. Minun silmissäni vilistää yhä kunkin osan alkajaiksi näytetty häkellyttävän kauniin paavin verkkainen kävely pitkin galleriaa ohi suurenmoisten maalausten. Aina paavi lopulta vilkaisee sivulleen kuin suoraan minuun, katsojaansa - ja iskee silmää! Hän tuntuu sanovan, että älä ota ihan tosissasi kaikkea, mitä näet. Vai onko sanoja sitten Sorrentino? Kummin päin tahansa, osallistuin mielelläni leikkiin. Jos tarinaan tulee jatko, seuraan silmät suurina sitäkin.

Jälkikuva: Minulta kysyttiin äsken, mistä leffassa on kyse. Ja kas, mieleen tunkevat ne jaksot, joissa paimen avaralla laitumella halailee yhtä lammasta kuin Jumalan karitsaa julistaa sen parantajaksi. Sairaita ja rampoja on kokoontunut odottamaan ihmettä. Sana leviää, paimen uhkaa perustaa oman kirkon, kaikessa loistossaan paavi avustajineen ryhtyy vastaiskuun. Huijarin toimet loppuvat, kun paimen häviää tietymättömiin. Jää epäselväksi, mitä tälle tapahtui. Vaivalloisia kysymyksiä esitetään - siinä kaikki.

Olisiko peräti niin, että Sorrentino on luonut freskonsa näyttämään, kuinka katolinen kirkko monopolina hallitsee mahtikeinot ihmisten huijaamiseen ihmeineen kaikkineen?







3 kommenttia:

vanski kirjoitti...

Mikä on podcast ? Joku juttu netissä , jossa on kirjoja, luettavia ? Huonosti moisia etsin.. Katselin kyllä tuon sarjan/elokuvan , mutta en ollut yhtä vaikuttunut kuin sinä olet ..tuli silloin mietittyä , jotta mitähän Vatikaani moisesta paavista miettii ...nyt noita "pahispappeja " on muuallakin -englantilaisissa sarjoissa , naiset heitä ahmivat!

Lissu kirjoitti...

Katso yle.fi -sivuilta, mitä kaikkia podcasteja on tarjolla. Useimmat ovat radio-ohjelmia, joita kuulee ykköseltä ja radio.puheesta, ehkä muualtakin suorana.
Leffasta vielä, että se ei todellakaan ole mikään katolisen kirkon mainos.

vanski kirjoitti...

Radio PUHEtta kuuntelen usein , ja tuota sanaa käytetään , mutta ...