Montenegrossa kierrellen, kaarrellen

Teen pari tarkennusta blogijuttuuni, jonka julkaisin vastikään. Kun jakelin ennakkotietoja Montenegron kiertomatkasta edellisessä postauksessa, tulin väittäneeksi, että käytäisiin pikaisesti myös Dubrovnikissa. Ei käyty lentokenttää ja reuna-alueita lähempänä. Eihän kaupunginmuurien sisäpuolelle edes päästetä kuin enintään 7000 vierailijaa päivittäin. Tuskin kukaan jäi kaipaamaan lähempää tutustumista Dubrovnikiin, niin paljon kiinnostavaa nähtävää viikon mittaiseen reissuun sisältyi.

Ennen kuin edes pääsi Montenegroon, oli selviydyttävä kahdesta tullista, sillä Kroatiasta ajettiin ensin Bosnia ja Herzegovinaan ja sieltä edelleen Montenegroon, pois EUn alueelta. Ilmankos  passeja syynättiin ja skannattiin alvariinsa. Kokemus sekin. 

Onneksi euroilla sai maksaa joka paikassa, mieluimmin käteisellä. Sen oppi heti ensimmäisessä kahvilassa Trebinjen kaupungissa. Torilta ostettiin hedelmiä muutamalla kolikolla.

Yhä ylemmäs jatkui matka. Ei aikaakaan, kun bussi jo mutkitteli Montenegron vuorilla. Plužinessa nähtiin ensi kertaa roimaa halonhakkuutta.

Puuha toistui vuoristoalueella, jonne lunta voi siunaantua yli kaksikin metriä ja ihmiset jäädä mottiin.

Patoamalla tekoaltaaksi kasvanut Pivajärvi väikkyy taustalla vähävetisenä. Toistuneeko ilmiö aina syksyisin? Keväisin sulava lumi sitten täyttää joet ja järvet. Nytkin vettä toki riitti veneellä kiertelyyn ilman pohjakosketuksia. Rannalla näkyy jyrkkälappeisia mökkejä. Jäi kysymättä, mihin tarkoitukseen ne on pystytetty.

Säkkipimeässä luikerreltiin bussin kyydissä kohti ensimmäistä majapaikkaa, Polar Star -hotellia Zabljakissa. Loppumatka paineltiin suoraa tietä niin sutjakasti, että kuski pyyhälsi ohi, kunnes huomasi ruveta peruuttamaan. Homma tuli sittemmin tutuksi serpenttiiniteillä, kun oli arvioitava, mikä autoista voisi antaa muille tietä. Taitava bussikuski oli monesti se, jonka kantti kesti pahatkin ohitustilanteet peruutuksineen. Täysin jumiin ei jääty kertaakaan.

Rasittavan päivän päätteeksi asettuminen mukavaan hotelliin oli aivan paikallaan. Joku lienee Levilläkin asunut Polar Starissa. Aamun valjettua selvisi, että ympärillä levittäytyy melkeinpä kylä, johon hiihtäjät ja muut retkeilijät voivat majoittua. Zabljakin keskustaan on lyhyt matka. Sieltä löytyy lisää hotelleja.

Aamun kävelykierrosta olisi mielellään jatkanut, kun avara maisema suorastaan lupasi patikkapolkuja ja talvella hiihtolatuja. Kuva on katajaa kasvavalta kukkulalta Polar Starin takaa.

Lehmänjätökset hotellin piha-alueella eivät oikeastaan yllättäneet, sillä myös Albatros-matkatoimiston Montenegron kierroksen esittelyaineistossa komeat naudat pasteerailevat asfalttitien reunassa.

Kerran bussin ikkunasta bongasin muutaman verkkaisesti askeltavan nähtävyyden. Ne eivät olleet yhtä komeita kuin esittelyaineistosta kopioiudun kuvan vaaleat otukset.

Durmitorin kansallispuisto oli alkumatkan kohokohta. Voisi olla aivan paikallaan asettua koko lomaksi näihin maisemiin ja vaeltaa eri reittejä maastossa tai harrastaa koskenlaskua Tarajoen kanjonissa. Minulta tosin ei enää onnistuisi kummoinenkaan vaellus saati koskenlasku.

Mahtavat kuuset reunustavat tietä Zabljakista lähdettäessä kohti Crno jezeron eli Mustajärven ympäristöä. Itse kansallispuistossa autot jäävät kauas järvestä. Verkkaisesti kävellen matka taittuu kuin kulkisi vihreässä kuusten katedraalissa. Ollaan niin korkealla, että melkeinpä on haukottava henkeä.

Järven ympäri kulkee polku, jota ei kuitenkaan ollut kovin helppo kävellä edes kuivalla säällä. Kivetys ja puiden juurakot tekevät tenää. Muitakin reittejä alueelta löytyy, kuten opasteista saattoi havaita.

Palveluita on tarjolla. Ravintola jäi käymättä eikä kävelytien varren pikku puodeista tullut ostetuksi paikallisten asukkaiden myyntiin tuomia hilloja tai kuivattuja sieniä. Oppia kuitenkin saatiin: kupina tarkoittaa mustikkaa ja malina vadelmaa, jagoda taas on yleisnimi marjoille.

Tarajoella kahvilapalvelut jo kelpasivat. Teen kanssa nautittiin mehevä pala mustikkapiirakkaa. Näkymää kuuluisalle sillalle katseltiin tovi, muttei ei tartuttu houkutukseen ylittää Taran kanjoni Zip Linella erään huimapäisen ystävän malliin. Alue kuuluu Durmitorin kansallispuistoon, joka kokonaisuudessaan on Unescon maailmanperintökohde. Koululaisille on kuulemma tarjolla leirikouluja vanhempien kustantamana siten, että rannikon lapset tulevat viikoksi vuoristoon. Vuoriston lapset puolestaan pääsevät alas rannikolle oppiakseen kotimaansa monia ilmeitä.

Kolmannen päivän ohjelmaan kuului pikavierailu oppilaitoksistaan ja oluistaan kuuluisassa Nikšićissä. Kaupungissa muistetaan yhä partisaaneja, sillä uusin patsas on sijoitettu torille tänä vuonna. Se kuvaa miestä, joka saapui Yhdysvalloista paikkakunnalle joskus 1920- tai 1930-luvulla ja osallistui taisteluihin toisen maailmansodan vuosina. Hänen kerrotaan hymyilleen loppuun asti mestaajiensa edessä.

Kuinkahan täkäläiset ihmiset voivat toipua sotatraumoistaan, kun eri  uskontoryhmien väliset vihanpurkaukset äityivät joukkomurhiin vielä melko äskettäin? Suomalaisoppaalla oli vaikeuksia suomentaa paikallisen oppaan juttua, koska siitä oli kuultavissa vahvoja kannanottoja tiettyjen sodan osapuolten vinkkeliä painottaen.



Kaupungin hautausmaalla oli meneillään paljon väkeä kerännyt tapahtuma. Oppaan mukaan oltiin ilmeisesti saattamassa nuorta ihmistä, mistä kertoi sininen nauha. Ennen pitkää vainaja saanee kuvassa näkyvän tapaisen leposijan.



 Meidän matkamme jatkui kohti Ostrogin luostaria. Lounas nautittiin lähialueen pikku ravintolassa.

Kurkistelin läheiseltä hautausmaalta vuoren rinteellä pilkottavaa valkoista läikkää. Eipä näytä mahdikkaalta luostari kaukaa katsottuna. Korkeuksiin ei kuitenkaan tarvinnut kiivetä, sillä kaksi pikkubussia vei porukan serpenttiinitietä portille asti. Avara, hiljainen piha kylpi iltapäivän auringossa. Oli niin lämmintä, että teki mieli hakeutua puiden varjoihin, kun opastus alkoi.

Turistijoukko ohjattiin sisätiloissa myös Pyhän Vasilin hautaluolaan. Naiset sitaisivat huivin päähänsä ennen ahtaaseen ja matalaan luolaan astumista. Avoimen arkun äärellä yksi munkki valvoi Vasilin jäänteitä ja olisi kuulemma ollut valmis vastaamaan kysymyksiin, jos joku olisi tohtinut puhjeta puhumaan. Vaiti kuitenkin poistuttiin ja siirryttiin avopäin muihin tiloihin.

Omat puhelimella otetut kuvani eivät tee oikeutta freskoille, joten suosittelen katsomaan, mitä löytyy Reissuesan matkablogista.

Päivän ohjelmaan kuului vielä ajo Podcoricaan ja majoittuminen Hotel Ramada Plazaan.  Neljännen päivän alkajaisiksi käveltiin kaupungin suppeaan vanhaan osaan ja siellä sijaitsevaan moskeijaan. Sisätiloista en ottanut kuvia. Ulkona onnistuin saamaan kaikki kolme opasta samaan kuvaan. Naiset keskellä ovat Julia, mainio suomalaisopas, ja Miriam auktorisoitu paikallisopas. Selin naisiin seisoo Johnny, joka valmentautui toimimaan oman ruotsalaisryhmän kanssa heti seuraavalla viikolla. Oli ilo jutustella tämän norjalais-ruotsalaisen kanssa. Hän on erityisen perehtynyt slaavilaiseen kulttuuriin ja suorittanut siitä maisterin tutkinnon Tukholman yliopistossa. Niinpä miehen kielivalikoimaan kuuluu myös venäjä.

Samana päivänä käytiin toisessakin pyhäkössä, ortodoksisessa Ylösnousemuksen katedraalissa. Se on melko uusi, valmistunut 2003. Tyyli noudattaa perinteitä. kuten pääsalin kuvasta voi haivaita.

Kaupunkikierros vei myös läheiselle viinitilalle. Perheviljelmän kuivan näköisiä viiniköynnöksiä näkyi pihan tuntumassa. Kuvan vaalea rakennus osoittautui tuotantotiloiksi. Nähtiin sekä terässammiot että tammitynnyrit ja kuultiin, kuinka viiniä tehdään. Ulkokautta noustiin yläkertaan, jonne oli katettu kevyt lounas nautittavaksi viinimaistiaisten kera. Kelpo viinejä kelpasi esitellä, siemaista ja myös ostaa muutama pullo. Nuori isäntä apulaisineen vakuutti osaamisellaan.

Sitten oli vuorossa koski-ihme. Ennakkotieto paikallisesta Niagaran putouksesta painotti, että se jää toiseksi Yhdysvaltain Niagaralle. Silti ihan nähdyn kaltaista eroa ei edes Julia-opas osannut odottaa: veden tippaakaan ei nähty jokiuomassa!

Kahvila "kosken" partaalla auttoi kuvittelemaaan, kuinka komeasti vesi kohisee sitten, kun sitä riittää koskeksi asti. Ehkä ensi talvena tai keväänä, jos sateita piisaa. YouTubesta löysin todistusaineistoa.

Viidentenä päivänä suunnattiin  Cetinjeen, vierailtiin museona toimivassa kuninkaanlinnassa ja kuultiin olennaisia seikkoja historiallisten tapahtumien heilahteluista. Matka jatkui kohti ikivanhaa Budvaa Adrianmeren rannalla. Ensi töiksi katsastettiin linnoitusalue. Rantakävely maistui. Pulut pällistelivät matkalaisia, eivät kuitenkaan roiskineet niskaamme kommenttejaan.

Hotellina matkan viimeiset kolme yötä oli Mediterane aivan meren tuntumassa. Niinpä tuli nautituksi kävelyistä ja nähdyksi, kuinka rantarakennelmia suojattiin hiekkasäkein talvityrskyjen varalta. Uimareita oli liikkeellä vain jokunen.
 

Oikopolku kaupunkiin johti hotellien alitse Budva-tunnelia pitkin. 

Puolessa tunnissa käveli keskustaan, vajaassa tunnissa linnoitettuun vanhaan kaupunkiin. Matkalla saattoi istahtaa mukavasti rantaravintolaan lounaalle. Täällä tarjoilijalle olisi kelvannut maksuksi myös luottokortti.

Budvassa niin kuin myös muualla vapaana vaeltelevat kissat ja koirat pyrkivät osingoille, jos vähänkään osoitti suopeutta. Mieltä kaivelee yhä se, kuinka sairailta monet kissanpennut näyttivät. Surkein silmäsairas kerjäsi ruokaa tuolini vieressä, mistä tarjoilija ei ollut lainkaan hyvillään.

Otrogiin mennessä muutaman koiran lauma seuraili ryhmää. Yksi makaili kaikessa rauhassa ihan kotikoiran tapaan.

Lauantaina Kotorin vanhasta kaupungista löytyi jopa kissojen talo tai museo. Yksityinen kissojen suosija lupaa kuulemma jakaa saamansa pääsylipputulot naukuvien otusten ruokkimiseen.

Retki Kotorinlahden ympäristöön oli tarjolla eri maksusta. Olihan moinen retki liitettävä ohjelmaan, kun hollilla oltiin.

Jo perjantaina bussin luikerrellessa serpentiinitietä vuorten yli saatiin ensi tuntuma Kotorinlahteen. Kun pysähdyttiin, me turistit syöksähdimme kamerat tanassa tallentamaan näkymiä.

Lauantai oli se päivä, jolloin heti aamusta lähdettiin hotelli Meriteranesta tasaista tietä kiertämään Kotorinlahtea. 

Herceg Novin rantaravintolassa nautittiin lounas. Silmiä hiveli avara maisema Kotorinlahden luostarisaariin ja niiden takana häämöttävään lahden kapeimpaan kohtaan.

Kotorin muurien suojassa törmättiin useaan kiinalaisryhmään. Mitään ruuhkaa ei silti ollut pahimpien sesonkiaikojen tapaan. Jos innostuisin lähtemään uudestaan Montenegroon, menisin koko viikoksi joko Durmitorin kansallispuistoon tai Kotorinlahdelle keväällä ennen turistisesonkia. Kyllä Budvassakin voisi nauttia rauhallisesta oleilusta kävelyretkineen jopa syksyllä, kun enimmät lomailijat ovat häipyneet.
 
Ainoana tuliaisena reissusta toin flunssan. Nyt se on jo hellittämässä eikä enää pakota yskimään yhtenään. Kukaan muu matkakumppaneista ei tuntunut sairastavan. Mistä kummasta minä nappasin kurkkuuni virkeät virukset? Voin vain toivoa, etten olisi tullut tahtomattani levittäneeksi mokomaa kutsumatonta tuliaista.

Loppu hyvin, kaikki hyvin: Matkan kaikki järjestelyt toimivat hienosti. Kun päivittäin myös yksi ateria aamiaisen lisäksi sisältyi ohjelmaan, niin rahaa ei reissussa paljoakaan kulunut. Siitäkin ja koko ohjelmasta kiitos matkatoimiston väelle ja hommaansa paneutuneille kelpo oppaille.