Olen ehkä vielä enemmän pyörällä päästäni kuin aiemmin lukemieni Lindgrenin romaanien ja omaelämäkerran jälkeen. Niissä kaikissa kerronta on sillä tavoin mutkikas, että esimerkiksi yksittäinen virke avautuu usein vähintään kahtaalle ja mikään kuvattu ei ole sitä, miltä se ensin näyttää. Omalaatuiset henkilöhahmot Västerbottenin suurenmoisissa maisemissa luovat lisää lumoavia ristiriitaisuuksia.
Teosten maailma on juurevasti kiinni Lindgrenin syntymäseuduissa, mutta yltää henkilöiden myötä eri puolille Eurooppaa. Keskeisten hahmojen nimettömyys vaivaa. Ihmeekseni en muista sen paremmin minäkertojan kuin hänen vanhempiensa nimeä. Otan asian vihjeenä. Niin itsestään selviksi perheenjäsenet lienee tunnistettava. Olennaista on, että minäkertoja kasvaa aluemetsänhoitajan ainoana poikana ja että perheessä on pianoa soittava äiti ja tämän isä. Isoisän kanssa poika tutkii tutkimasta päästyään kuvaraamattua ja perehtyy isoisän ääneen lukemana myös eurooppalaiseen sanataiteeseen. Arkiset toimet ja taide limittyvät. Dorés bibelissä kuvataide ja kirjallisuus korostuvat enemmän kuin musiikki.
Romaani on ikään kuin syntynyt saneltuna nauhuriin. Minäkertoja uskoo olleensa rakastettu lapsi. Etenkin hän sanoo luottavansa isänsä rakkauteen, vaikka päätyy isän tahdosta häädetyksi kotoaan ja sijoitetuksi jälkeenjääneiden lasten hoitopaikkaan. Siirto tapahtuu heti, kun pojan oppivelvollisuus on suoritettu, vaikkakin ilman luku- ja kirjoitustaitoa. Tyhjän panttina poika ei koulussa istunut, sillä kuuntelemalla hän omaksui laajat tiedot monista kouluaineista samoin kuin isoisän ääneen lukemista kirjoista. Kodistaan pois vietynä poika ei saa mukaansa rakasta punakantista, kultareunaista kuvaraamattua. Isä vakuuttaa kirjan säilyvän kunniapaikalla salongin pöydällä. Siellä kirja ei kuitenkaan ole, kun poika haetaan osallistumaan isoisän hautajaisiin. Kirja on "varmassa" tallessa isän työhuoneen jyhkeässä kaapissa. Poika saa katsoa sitä, muttei koskea.
Hoitokodissa poika ottaa esille piirustusvälineet ja paperiarkit, jotka isän tai äidin tahdosta oli pakattu pojan mukaan. Alkaa jättiurakka, Dorén kuvittaman raamatun kopiointi muistinvaraisesti. Luomiskertomus, häätö paratiisista, katumus, viimeinen tuomio, kiirastuli, armo ja Isä-Jumala, piirtyvät paperille. Nauhurille siirtyy sanelemalla kaikki se, mitä pojasta parrakkaaksi mieheksi kasvaneelle on tapahtunut. Arkiseen oloonsa hän kopioi isoisältä tavan polttaa piippua ja Dorén kuvasta näkemänsä muhkean parran. Sen malliin hän haluaa oman partansa kasvavan.
Hämäräksi minulle jäi kohta, jossa minäkertoja haetaan kerran hoitokodista entiseen kotipaikkaansa eikä siellä ole enää yhtään mitään. Pettiköhän kielitaitoni, sillä paikka tuntui räjähtäneen taivaan tuuliin: isä, äiti ja jyhkeä kaappi kuvaraamattuineen ovat kaikki tyystin poissa. Isä oli kuulemma tehnyt tieteellisiä kokeita, sekoittanut avonaiseen sammioon maailmankaikkeuden alkunesteen, "flogistonin", ja jäänyt odottamaan ukonilmaa. Sehän tuli - seurauksena valtaisa räjähdys. Edes haudattavaksi ei jäänyt mitään. Mutta poika sai periä äveriään isänsä! Tieteellinen maailmanselityskin taisi kokea kolauksen, kun toisaalle siirretty poika saattoi jatkaa elämäntyötään raamatullisella saralla ilman taloushuolia. Paikalliset pankinjohtajat yksi toisensa perään hoitavat kertojan raha-asioita mallikkaasti.
Kopiointia ja väärennöksiä kertoja pohtii asetuttuaan naisystänsä (!) kanssa Tukholmaan. Naisesta hän muistaa mainita, että tämä on kansanedustaja ja sivistysvaliokunnan jäsen. Itsensä kertoja kuvaa isona rohjakkeena ja silmäluomien tulehduksen takia punasilmäisenä. Kerronnassa pilkahtelee aforistisia kiteytymiä yhtä lailla kuin tapahtumien sävyttymistä koomisiksi.
Jännitystä tapahtumain kulkuun tuottaa isän pojalleen hoitokotiin lähettämä kirje. Poika ihailee kirjekuorta sinetteineen, mutta säästää sen ehjänä, koska uskoo tietävänsä, että kirjeessä isä ilmaisee vankkumattoman rakkautensa lastaan kohtaan. Moni lukisi mielellään kirjeen ääneen partamiehelle. Salaisuus kuitenkin säilyy lähes kirjan loppuun, vaikka lukija aavistelee, mitä tuleman pitää.
Ihmesadulta tuntuu sekin kohtaus, jossa sekalaisia töitä tekemällä minäkertoja törmää jätteiden polttolaitoksessa valtaisaan kirjavuoreen. Käsipelillä entisen antikvariaatin kokoelmat kärrätään polttouuniin, kunnes minäkertoja äkkää yhden kirjavuoren laella punaisena ja kultaisena hohtavan eksemplaarin. Sehän on juuri se kaivattu ja kauan pitkin Eurooppaa etsitty Dorés bibel!
Och jag gjorde det väldigaste språnget i mitt liv, jag kastade mig med överkroppen före tvärs över hela världslitteraturen, den som skiljde mig från Dorés bibel. Jag grep tag i den lysande röda volymen ock tryckte den i förtvivlan och obeskrivlig lycka till min bröst. Sedan började jag springa.Tässä vaiheessa lukija jo tietää, että minäkertoja jatkaa piirrostyötään ja elämäkertansa sanelua. Painetun kirjan loppuun oli määrä liittää isän kirje. Niin tosiaan on tapahtunut, sillä sivuilta 203 - 206 luen tylyn kirjeen. Vasta jälkikirjoituksessa isä myöntää toki rakastaneensa poikaansa. Tämä toteaa koko kirjeen päätteeksi:
Så.Tarkkoja piirroskuvia olen silmäillyt pitkin matkaa. Niitä on runsaanlaisesti. Vahvistuu käsitys, että minäkertoja osaa sekä kerrostaa tarinansa että vakuuttaa ja myös harhauttaa lukijaansa. Hän on lahjakkuus kaikessa vajaavuudessaan! Itse tarinan tasolla jää hiukan epäselväksi, saako paikallislehti jutun suurtyöstä tekovaiheineen, sillä aiheeseen paneutunut toimittaja, nimeltäkin mainittu Manfred Marklund, on perin sairas. Ehkä hänen Eva-vaimonsa on kaikessa hiljaisuudessa kirjoittanut oikean artikkelin teoksesta. Vai onko hän peräti toimittanut kirjan painokuntoon? Hassua että lukiessa eksyy aika ajoin ottamaan todesta fiktiivisen tarinan, jonka kirjailija on vielä upottanut keskeisen henkilönsä kertomaksi omaelämäkerraksi.
Det var det just det jag visste. Jag hade som sagt anat mig till vartenda ord som far hade att säga.
Pari muutakin arvoitusta kaivelee mieltä kirjan päättyessä. Nimittäin Marklundin sanotaan nukkuvan, kun minäkertoja poistuu sairaan luota annettuaan tälle tippoja pullosta. Mitähän tippoja? Ja kuinka syvään uneen toimittaja vaipuukaan?
Palaan vielä kirjan alkuun. Sinne on kopioitu Erwin Strittmatterilta tekstipala, joka ruotsiksi ilmaistuna on tämä:Jag skildar här en plats, det är sant,Motto tarjoaa avaimia tulkintalukkoihin, mutta jätän ne käyttämättä. Pitäisi lukea teos uudestaan, jotta tohtisi julkisesti väittää, mistä kirjassa syvimmältään on kyse.
men någon skulle kunna finnas som varit där
och som förebror mig: det stämmer inte.
Det, däremot, är inte sant, låt mig därför göra klart,
den plats jag skildrar, den ligger i mig. (Övers. S. Wyler)
Loppukaneetiksi liitän vielä linkit, jotka avaavat aiemmat Torgny Lindgren -blogijuttuni. Tässä ensimmäinen, tässä toinen ja tässä kolmas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti