Melko pitkään lukulaitteessa joutui odottelemaan se kirja, josta nyt kerron lukukokemukseni. Tarkoitan Kiinassa asuvan Mari Mannisen teosta Yhden lapsen kansa (Atena 2016). Se on tietokirjallisuuden Finlandia-voittaja vuodelta 2016. Kirjan pääotsikon alaotsikot on laadittu hätkähdyttämään, luulisin: Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret.
Jörn Donner valitsi voittajan näistä tarjolle asetetuista:
Heikki Aittokosken Kuolemantanssi – Askeleita nationalismin Euroopassa
Vesa Heikkisen ja Tapio Pajusen Kansalaistaito – Miten politiikkaa voi ymmärtää, jos sitä voi ymmärtää?
Marjo Kaartisen, Hannu Salmen ja Marja Tuomisen toimittama Maamme – Itsenäisen Suomen kulttuurihistoria
Harri Kalhan Rut Bryk – Elämän taide.
Mari Mannisen Yhden lapsen kansa – Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret
Kimmo Ohtosen Karhu – voimaeläin.
Ne kaikki pitäisi lukea. Vain Kimmo Ohtosen Karhu odottaa jo kotiin ostettuna. Kannesta katselee totinen voimaeläin ja tuntuu syyttävän, kun yhä vetkuttelen lukemisen kanssa. Niin moni kirja on kiilannut Karhun edelle. Nyt siihen työntyi myös Yhden lapsen kansa.
Satuin näet kuuntelemaan uusintana alkujaan 8.10.2016 lähetetyn radiohaastattelun, jossa Kalle Haatanen jututtaa Mari Mannista Kiinan yhden lapsen politiikasta. Antoisa ohjelma vei vielä ennen e-kirjan ostamista tutkimaan, mitä kustantaja lupaa kirjan sisällöstä:
Jörn Donner valitsi voittajan näistä tarjolle asetetuista:
Heikki Aittokosken Kuolemantanssi – Askeleita nationalismin Euroopassa
Vesa Heikkisen ja Tapio Pajusen Kansalaistaito – Miten politiikkaa voi ymmärtää, jos sitä voi ymmärtää?
Marjo Kaartisen, Hannu Salmen ja Marja Tuomisen toimittama Maamme – Itsenäisen Suomen kulttuurihistoria
Harri Kalhan Rut Bryk – Elämän taide.
Mari Mannisen Yhden lapsen kansa – Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret
Kimmo Ohtosen Karhu – voimaeläin.
Ne kaikki pitäisi lukea. Vain Kimmo Ohtosen Karhu odottaa jo kotiin ostettuna. Kannesta katselee totinen voimaeläin ja tuntuu syyttävän, kun yhä vetkuttelen lukemisen kanssa. Niin moni kirja on kiilannut Karhun edelle. Nyt siihen työntyi myös Yhden lapsen kansa.
Satuin näet kuuntelemaan uusintana alkujaan 8.10.2016 lähetetyn radiohaastattelun, jossa Kalle Haatanen jututtaa Mari Mannista Kiinan yhden lapsen politiikasta. Antoisa ohjelma vei vielä ennen e-kirjan ostamista tutkimaan, mitä kustantaja lupaa kirjan sisällöstä:
Yhden lapsen kansa kertoo Kiinan yhteiskuntaa monin tavoin muokanneesta laista, jonka mukaan perheet saivat vuosina 1980–2015 hankkia tietyin poikkeuksin vain yhden lapsen. Politiikan seuraukset ovat raskaat, vaikka ne tehtiinkin ilmeisen hyvin aikein. Tätä nykyä Kiinassa on paljon yksinäisiä ja hemmoteltuja lapsia, mutta myös suurin odotuksin stressattuja ainokaisia.
Kiinassa asuva toimittaja Mari Manninen kokoaa kirjassaan kuudentoista kiinalaisperheen tarinat yhteen. Hän kertoo suurperheestä, jonka lapset eivät ole saaneet henkilöpapereita. Ja nuoresta naisesta, joka palaa Kiinaan adoptiovuosien jälkeen. Entä kuinka ainoat lapset selviävät avioituessaan ja joutuessaan ”pahimmillaan” hoitamaan 12 vanhempaa ja isovanhempaa? Miten jatkaa elämää, jos ainoa lapsi kuolee?
Kustantajan mukaan Mannisen kirja oli raapaissut syvältä
Finlandia-raatilaisia. Palkinnosta yllättynyt kirjailija tuo julki omat tuntonsa,
kuten voi kuulla Mari Mannisen puheesta.
Entä miltä minusta tuntui lukea lapsia hankkivien kiinalaisten kipuiluista? Kun lukemisen alkuun pääsin, en malttanut keskeyttää. Niin siinä kävi.
Huomaan aina innostuvani jäntevästä asiasisällön jäsentelystä, jonka lukiessa tunnistan, vaikkei e-kirja taaskaan tarjonnut kirjan sisällystä omalla sivullaan. Niinpä poimin sen esiin itse:
- Paperittomat
- Syntymättömät
- Perheettömät
- Kurittomat
- Veljettömät
- Vaimottomat
- Lapsettomat
- Armottomat
- Se tavallinen tarina
Lapsen hankkimiseksi tarvitaan lupa. Jos on kyse toisesta lapsesta, lupaa ei heltiä, vaikka maksaisi ylimääräistä. Niinpä abortti on aina uhkaamassa. Olemme Kiinassa turtuneet aborttiin. Näemme niitä koko ajan. Emme ajattele kasvavaa elämää vaan laskemme hyötyjä ja haittoja, kertoo eräs haastateltava toimittajalle. Muuan huima pariskunta tosin on hankkinut kokonaisen liudan lapsia, mutta heidän tarinansa on poikkeuksellinen ja hankaluudet viranomaisten kanssa kuluttavia.
Syntymään päässeitä, luvattomia lapsia on pakkotilanteessa hylätty, koottu orpokoteihin ja sieltä annettu adoptoitavaksi sekä Kiinaan että ulkomaille. Vaikeita henkisiä traumoja ovat saaneet niin lapset kuin heidän hylkääjänsä. Kiinassa on jo totuttu myös niihin, jotka muualla vartututtaan ovat palanneet etsimään sukulaisiaan.
Suomalaisissa lehdissä on näkynyt juttuja kurittomista kiinalaislapsista, ainokaisista, joita kaikki perheenjäsenet hellivät eivätkä millään tavoin aseta rajoja käyttäytymiselle. Mannisen mukaan tällaisia lapsia ei sittenkään ole kovin paljon, vaikka pojat ovat liiankin arvokkaita. Silti myös tyttöjä hellitään eikä suinkaan ilman muuta hyljeksitä.
Monenlaisia vinoutumia kiinalaisiin yhteisöihin on pesiytynyt liiallisuuksiin viedyn syntyvyyden säännöstelyn seurauksena. Suomessa asti tiedetään, että miehiksi varttuneista pojista moni jää ilman vaimoa etenkin maaseudulla. Useista ikäluokista on karsittu rankoin keinoin tyttöjä, joten poikaylijäämä on kasvanut kasvamistaan.
Kylien syntyvyydensäännöstelystä vastanneet viranomaiset ovat olleet armottomia. Heistä moni on ollut kunnioitettu entinen opettaja, jonka asema on korostunut valvontatoimista. Hän on pitänyt kirjaa kylän naisten kuukautisista ja tarkannut mahdollisten raskauksien alkamista. Virkamiesten toimet ovat paikoin olleet kohtuuttomia, kun äitejä on viety pakkokeinoin abortoitaviksi myöhäisilläkin raskausviikoilla. Kauhukokemuksista ei ole ollut helppoa selviytyä. Lopulta Kiinassa herättiin huomaamaan ja myönnettiin, että maan väestörakenne on vino ja että ilman säännöstelyäkin syntyvyys oli laskenut pitkään. Niinpä tehtiin täyskäännös. Mutta ihmisiä ei sittenkään ole ollut helppo innostaa hankkimaan useita lapsia, kun vuosikymmeniä oli toitotettu yhden lapsen autuutta. On kiinalaisilla ollut sopeutumista!
Suuri muutoksia on meneillään. Silti yhä jatkuu sellainen kummallisuus, jota pohjosimaalaisen on aivan mahdoton kuvitella omalle kohdalleen: isoäidit muuttavat lasta odottavan perheen kotiin ja ottavat siellä määräysvallan hyvinkin pitkiksi ajoiksi. Mummot valvovat, että lapsivuodeaika etenee perinteiden mukaisesti: synnytyksen jälkeen vauvan äidin on pysyteltävä kuukauden verran aloillaan sisätiloissa; kaikenlaista fyysistä rasitusta tulee välttää; vettä tulee varoa eikä missään tapauksessa . saa käydä suihkussa; vain kosteilla kangaspaloilla voi pyyhkiä ihoa.
Mitähän tässä kuussa ensimmäisen lapsensa syntymään valmistautuva tyttärentytär tuumaisi kiinalaisjärjestelyistä kodissaan?
No, maassa maan tavalla. Kaikkialla perinteet muuttuvat, niin myös Kiinassa varsinkin kaupungeissa. Vaikka ihmettelin lukiessani monia seikkoja, olen hyvilläni siitä, kuinka paljon tähdellistä arkielämän kulttuuritietämystä Mannisen kirja tarjoaa. Eikä kuva Kiinan toimista liiallisen väestönkasvun rajoittamistoimista sittenkään tuntunut pelkästään kauhealta. Paineet ovat olleet kovat, samoin keskitetyn hallinnon otteet. Mutta ihmisillä on niissäkin oloissa ollut keinonsa selviytyä ja saada lapsia enemmän kuin viralliset luvat sallivat. Mustien lasten olosuhteiden pahimpia puutteita ollaan korjaamassa. Ensi alkuun merkittävin niistä on tunnustettu asuinpaikkaoikeus ja sen myötä saatava yhteiskunnan jäsenyys.
Luin selkeästi kirjoitetun, tiiviin kirjan nopeasti, koska se herätti paitsi järkytystä myös uteliaisuutta ja myötätuntoa. Toimittaja Mari Manninen on itse kiertänyt Kiinan kyliä ja tavannut paljon ihmisiä, mistä seuraa vahva autenttisuus tekstiin. Ilmeisesti tämän toimittajan valtteja on kiinan taito. Suomalainen lukija kiittää, että hän on jaksanut selvittää meikäläisittäin outoja ilmiöitä taustoineen ja kykenee tarjoamaan tuloksia pätevästi selvällä suomen kielellä. Mahdottomalta tuntuu, jos pitäisi omin nokkineen selvittää moisia seikkoja. Ensin olisi opeteltava ilmeisesti mandariinikiinaa kuten jotkut suomalaisnuoret. Heidän joukossaan kiinan taidoissa etenee pojanpoikani. Hän opiskeli alkeet vaihto-opiskelijana Taiwanilla ja täydensi osaamistaan jatkokursseilla Turun yliopistossa opettajana syntyperäinen kiinalainen. Nyt Taiwanilla kieliopintoja harjoittaa nuori nainen, pojanpojan heila, etten sanoisi avokumppani, lähes valmis kauppatieteiden maisteri.
Minä huokaisen, että tällaisessa asennossa ovat nyt taivaan merkit maailmankartalla. Seuraan toki kiinnostuneena, mitä niin Mari Mannisen tapaiset toimittajat kuin muut kiinalaisiin ilmiöihin perehtyjät kertovat meille kotimaassa pysytteleville.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti