Satu Rasila ja hänen Katoava maansa

Parisen viikkoa sitten eräs toimelias nainen, Marja nimeltään, oli kutsunut kymmenkunta ystäväänsä ja tuttuaan luokseen ihan aiheesta. Yksi kutsutuista näet oli Satu Rasila, Turun kaupunginteatterin dramaturgi. Hän oli luvannut kertoa työstään ja vastata tarvittaessa kysymyksiin.

Kävi ilmi, että Marja ja Satu ovat vanhoja tuttuja Nokian vuosilta. Silloin he näkivät toisiaan koulussa, jossa Marja toimi opettajana. Satu oli hänen oppilaansa liikunnassa. Sittemmin opettajan ja oppilaan roolit vaihtuivat, kun kirjoittamisessa ohjausta kaivannut aktiivinen eläkeläis-Marja liittyi Sadun draaman kirjoittamisen ryhmään Turun yliopistossa. Hyvin näkyivät tulleen juttuun, koska tapaaminen pienen yleisön silmien edessäkin sujui erityisen lämpimästi.

Kuuntelin kiinnostuneena Sadun juttua työstään ja vaiheistaan teattereissa. Valpastuin siinä määrin, että päätin hankkiutua omin toimin, siis ilman teatterikerhon tai minkään muun ryhmän apua, katsomaan Sadun kirjoittamaa Katoavaa maata. Nyt sen näkee ensi kertaa hänen itsensä ohjaamana.

Eilen iltapäivällä istuin täydessä Pienen näyttämön katsomossa. Edessä avautuu näkymä makuuhuoneeseen. Muutama ovi markkeeraa, mihin huoneesta pääsee. Yksi ovi vie portaikkoon, jonne Aarne katoaa tämän tästä. Hän on se puoliso, joka ei ole saanut Alzheimerin taudista diagnoosia niin kuin Helena, vaimo. Muita ei ole.

Helenan muistoja nousee pintaan esineistä, joita hän säilyttää aarteinaan "äidin" laatikossa. Ensimmäisessä näytöksessä on vielä tallella värejä, muitakin kuin laatikon punaisuus. Kun nuori Helena näkyy muistoissa kukkamekkoisena, hän tulee ilmi ihan oikeasti. Tummasävyiseen samettiasuun sonnustautunut nuori Aarne ei rakastuneenakaan heittäydy Helenan lailla kuohuviin tunteisiin. Hän vetäytyy velvollisuuksiinsa. Aviopari ei oikein löydä toisiaan, juopa kasvaa heidän välillään. Ja käy niin kuin usein käy, Aarne löytää vaivihkaa "onnen" muualta. Vaimo saa häneltä omin käsin tehdyn keinutuolin. Siinä voi istua yksin! Vaiettuja asioita kertyy, vaikkei yhteisestä talosta ja makuuhuoneesta luovutakaan.

Raastavin muisto työntyy väkisin esiin, kun Helenan käsiin osuu simpukka. Se ei enää vaikene, vaan huutaa kuin lapsi kauan sitten. Katsojalle valkenee, ettei lapsi varttunut aikuiseksi. Syyttely ei palauta tytärtä. Aarne myöntää menettäneensä samana kesänä toisenkin lapsen. Käy ilmi, että Helena tiesi Aarnen etsiytymisen toisen luo, vaikkei sanonut mitään. Kärsi vain. Eiväthän sellaiset siirtymiset jää vaille merkkejä pariskuntien välillä. Kipeistä muistoista uskalletaan puhua vasta vanhoina, kun on jo melkein liian myöhäistä.

Toisen näytöksen visuaalinen valkoisuus pakottaa miettimään merkityksiä: valkoinen puu, sen oksaan kiinnitetty valkoinen keinu, kaikki asut kenkiä myöten ovat valkoisia, valkoinen parivuode on pitkään koskematon, punaisena hehkuvat vain muistojen laatikko ja nuoren Helenan kengät, molemmat alusta asti samanlaisina. Tuntuu kuin kaikki kuumottava ja itse elämä olisi häipymässä pariskunnan väliltä. Helena tyyntyy. Hän jopa suostuu ottamaan suuhunsa soseutettua ruokaa Aarnen syöttäessä ja saa lopuksi vielä hörpyn konjakkia. Ja niin Helena hiipuu pois...

Musiikki tukee kaiken matkaa tunnetilojen ilmaisemista. Matkaradio olikin Aarnen ja Helenan ensimmäisiä yhteisiä esineitä. Monesti tunnistin kaihoisat kappaleet, vaikken osa niitä nytkään nimetä. Teatterin sivuilta löytyy sitaatti, joka kauniisti kokoaa näytelmän ydintä: 

Minun muistini on saari. Minä seison siellä, oman muistini saarella, sen korkeimmalla kalliolla ja katselen merelle. Aaltojen pauhu rauhoittaa minut. Menneet tulevat luokseni meren kohinan mukana, aalto kerrallaan. Tulevat, yksitellen, vain kadotakseen takaisin unohduksen valtamereen.

Koin näytelmän hyvin lempeänä, samalla myös realistisena muistisairauden kuvauksena. Omaishoitajan motiivit valottuvat tavalla, josta olisi hyvä olla selvillä. Puhun tässä omasta kokemuksesta.

Kaiken kaikkiaan koskettava esitys, jossa tarkoin punnitut osaset ovat kohdallaan. Niinpä aplodeeraan koko työryhmälle, josta näkyvimpinä esillä ovat oivalliset näyttelijät kuten aina.

Työryhmä

Teksti ja ohjaus: Satu Rasila
Lavastus ja puvustus: Heidi Wikar
Valosuunnittelu: Petri Suominen
Äänisuunnittelu: Tuomas Rissanen
Naamioinnin suunnittelu: Heli Lindholm
Rooleissa: Helenan ja Aarnen rooleissa Marja-Leena Kouki ja Juha Muje. Nuorena Helenana ja Aarnena Miila Virtanen ja Joonas Snellman. Annukan äänenä Minéa Esko.