Telkkarista olen oppinut vaanimaan historiaohjelmia, joissa on mukana kuvan jämerä, nuorehko mies. Hän on virkavelvollisuuksista vapaa historiantutkija, jolta on ilmestynyt useita teoksia. Ainakin kahdessa kiinnostavassa TV-sarjasssa hän on toiminut paitsi käsikirjoittajana myös juontajana tai paremminkin selostajana.
Helsingin yliopiston sivuilta poimin Wilma Hurskaisen mainion kuvan Teemu Keskisarjasta.
Nimen muistamista on täytynyt harjoitella. Sain näet joululahjaksi hänen kirjansa Saapasnahkatorni. Aleksis Kiven elämänkertomus (Siltala 2018), mutta ehdin lukea sen vasta viikko pari sitten. Heti perään oli mahdollista Liedossa kuulla miestä esitelmöitsijänä ja päätteeksi seurata häntä puuhakkaana kirjakauppiaana ja kirjojensa signeeraajana. Sotahistorioitsija Eeva Tammi avustaa Teemua. Yhdessä he asiantuntijoina opastavat Lomalinjan matkoilla sisällissodan tapahtumapaikoille Tampereella sekä itärajan taakse muun muassa Karjalan kadotettuihin kaupunkeihin, kuten esitteessä mainitaan.
Aleksis Kiven elämästä olen lukenut useita teoksia ja ainakin yhden, joka tyystin sivuuttaa Kiven elämänvaiheet. Uuskriittisen tutkimussuunnan mukaisesti Aarne Kinnusen Tuli, aurinko ja seitsemän veljestä: Tutkimus Aleksis Kiven romaanista (WSOY, 1973) tarkastelee Kiven teosta autonomisena kokonaisuutena irrallaan kirjailijasta. Sittemmin tällainen puhdasoppisuus on väistynyt, ja elämäkerta-ainekset ovat uudelleen saaneet sijansa myös teostulkinnoissa. Mutta Teemu Keskisarja ei edes yritä tulkita teoksia, vaan pysyttelee kirjansa otsikon mukaisesti Kiven "elämänkertomuksessa".
Mitä uutta Teemu, joka on syntynyt sata vuotta nuorena kuolleen Kiven jälkeen, voisi tarjota lukijoilleen? Historiantutkijan dokumentteihin pohjautuva ja eläytyvä ymmärrys on auttanut tutkijaa luomaan näyttämön autonomisen Suomen asukkaiden oloista 1800-luvun puolivälissä niin, että yhtenä toimijana mukana sukkuloi Aleksis Stenvall.
Paikoin ote tuntui kansatieteestä tutun tarkalta. Lukiessa aistin Kiven poikasena kokemat ravustukset Palojoella ja Vantaanjoella, paimenena olon ja juoksentelun syntymäkylässä. Pojasta sukeutui "jörön räätälin erityislapsi", jolle aukesi koulutie kaupungissa ja kortteeri ensi alkuun veljen luota. Yliopisto-opinnot alkoivat myöhään ja takkusivat pian johtamatta tutkintoon. Olosuhteet Helsingissä eivät olleet hääppöiset, rahapula ainainen vaiva, terveys heikko ja asumukset kehnoja kuten muillakin vähäväkisillä.
Tukijoita Kivellä oli. Ihmeeltä silti tuntuu, kuinka määrätietoisesti hän suuntasi toimensa vain ja ainoastaan kirjoittamiseen. Keskisarja painottaa, ettei Kivi hellittänyt pyrkimyksistään. Mihinkään palkkatyöhön hän ei tarttunut pahimmassakaan rahapulassa. Pelastavaksi enkeliksi löytyi Charlotta Lönnqvist, jonka Fanjunkars toimi seitsemisen vuotta Kiven suojapaikkana. Tämä kaikki on tiedetty pitkään, mutta Keskisarja luo ja perustelee Charlotasta mesenaatin vailla vertaa ilman tekaistuja varjoja. Kuva hyväntekijästä on niin vahva, että vielä tänä keväänä teen toivioretken Siuntion hautausmaalle nähdäkseni, mihin tämä oiva nainen on haudattu. Mitään eityistä muistomerkkiä ei paikalta kuulemma löydy, vain ylen vaatimaton, tuskin maasta erottuva kivi. Missä viipyy patsas?
Komeaa luettavaa ja esitelmässä kuultavaa oli sekin, että Keskisarja luonnehtii Kiven äidinkielineroksi. Tämä näet viihtyi aikalaistensa seurassa, pani tarkkakorvaisena merkille puheenparsia ja kielen rytmiä. Kaikki tämä siirtyi kirjallisiin tuotoksiin eloisuutena. Kivi ei siis Elias Lönnrotin tapaan etsinyt esikuvia menneistä runonlaulajista, vaan eli väkevästi omaa aikaansa. Hän sysäsi kirjallisen kielenkäytön uusille urille. Uusia merkittäviä kirjoittajia ilmaantui. Vain vuosikymmen Kiven jälkeen kuului Kuopiosta kummia, kun Minna Canth pääsi näytelmineen esille. Vähän myöhemmin Juhani Aho, Eino Leino ja Volter Kilpi olivat oman kirjoittamisensa lisäksi niitä, joiden ansiosta maan rakoon sysätyn Kiven teokset alkoivat saada julkista arvostusta. Pikku hiljaa osa niistä päätyi kouluopetuksen vakiokamaksi. Äidinkielenopettajana minäkin olen osani tehnyt Kivi-tuntemuksen juurruttamisessa yhä uusiin oppilaspolviin.
Kiven elämän traagisuus ei jää kirjassa hämäräksi. Yliherkkä monien vaivojen piinaama resuinen mies etsi apua yhtä lailla vesihoidoista kuin viinasta. Kova paikka on ollut palautteen odottaminen varsinkin Seitsemän veljeksen käsikirjoituksesta, ainoasta kappaleesta, jota piti kierrättää, koska monistusmahdollisuutta ei ollut. Vaikeuksista ei tullut loppua, vaikka sittemmin hukkaantunut nivaska painettiin. Kuten tunnettua tuli täystyrmäys arvovaltaiselta taholta sanomalehden palstoilla. Siitä ei enää ollut pitkä matka Kiven elämän päättymiseen. Kirjassa nämä vaiheet on kerrottu siten, että pahimman tyrmääjän, August Ahlqvistin, omakin perhetragedia tulee valotetuksi.
Aleksis Kiven elämänvaiheista syntyy Keskisarjan kirjoittamana rikas kuva ajasta, jolloin sittemmin kansalliskirjailijaksi korotettu Kivi eli ja toimi niin sukulaistensa kanssa kuin äveriäiden merkkihenkilöiden tuttuna ja Charlotan suojattina.
PS Aleksis Kiven päivän aattona 9.10.2019 Turun Sanomista löytyi vinkki, josta päädyin Agricola-sivustolle. Sieltä luin Anssi Sinnemäen vankan arvostelun Keskisarjan Kivi-kirjasta. Se ei olekaan niin ansiokas kuin innoissani blogijuttua kirjoittaessani päättelin. Suosittelen arvosteluun paneutumista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti