Havahduin käynnistämään laitteen ja etsimään sieltä teoksen tosi tarkoituksella luettuani Marjatta Mentulan blogijutun Tiranan sydämestä. Kirjoittajan ohjeen mukaisesti jätin juoniselostuksen sikseen, kunnes minulla olisi oma käsitys kirjan tapahtumista. Nyt on.
Tiesin odottaa laatutekstiä Statovicin esikoisteoksen, Kissani Jugoslavian, perusteella. Odotuksiin vaikutti myös se, että vuosi sitten vietin turistina viikon Montenegrossa lähellä Albaniaa, josta kirjan tapahtumat käynnistyvät ja jonne ne myös päättyvät.
Matkalta yhtä ja toista mietittävää jäi muun muassa Podcorican loisteliaasta, uudesta ortodoksikirkosta, josta siirryttiin saman kaupungin vaatimattomaan muslimitemppeliin. Se on piilossa vanhojen rakennusten ja eläinpihattojen takana. Lyhyelläkin käynnillä aisti, etteivät näillä main pitkään jatkuneet vihanpidot ja surmatyöt ole voineet kovin syvälle hautautua.
Palkitun kirjailijan henkeäsalpaava romaani matkasta Euroopan ja ihmisen laidalta toiselle.
1990-luvun
alun Tiranassa nuori Bujar menettää isänsä, ja hänen paras ystävänsä
Agim tuntee olevansa väärässä ruumiissa. Kommunistinen diktatuuri
Albaniassa on päättynyt, ja maa kurottaa kohti Eurooppaa. Yhteiskunnan
romahduksen aikaansaama kaaos saa pojat ottamaan kohtalon omiin
käsiinsä: pakenemaan rannikolle aikeenaan päästä länteen.
Rooma,
vuosituhannen loppu: transsukupuolinen Amina on valmis tekemään mitä
tahansa saadakseen uuden nimen ja uuden alun. Puolen maailmaa
kierrettyään hän asettuu Suomeen. Mitä kaikkea ihmisen on uhrattava
tullakseen omaksi itsekseen?
Jumalan kylkiluu -alkuluku virittää lukijan miettimään, mikä miehessä on naista. Vierauden tunnot pilkistävät. Ne vahvistuvat teksteistä, jotka on ryhmitelty otsikolla Tirana 1990 - 1991. Niissä isä kertoo tarinoitaan Albanian ihmeellisestä menneisyydestä. Samaan aikaan hän sairastaa inhottavasti ja kuolee. Perinteisistä hautajaisista muodostuu pitkä, vieraannuttava tapahtumasarja. Sukulaisia on pakko sietää monta viikkoa. Bujar katselee ympärilleen näkemättä missään mitään hyvää:
Mikään ei palaudu "normaaliksi" isän kuoltua. Samoin Albania lamautuu Enver Hoxhan jälkeen eivätkä poliitikot osaa auttaa ihmisiä saati maata ahdingosta. Suurin joukoin lähdetään liikkeelle kohti muita maita, mihin tahansa, missä otetaan vastaan. Pois pääsyn ottaa puheeksi myös naapurin Agim jäätyään kiinni tytöksi pukeutumisesta ja tultuaan isänsä pieksämäksi. Agim haluaa mukaansa Bujarin. Ja niin tämäkin jättää oman perheensä rauniot.Minun silmissäni Kosovo ja koko Jugoslavia oli kaaos, alkeellisten luolaihmisten kansoittama maakaistale, jonka halusin sulkea ulkopuolelleni, koska siellä kerrotut tarinat hävettivät minua, vaikka minun kansani edustaja ei ollut yhdessäkään niistä hirvittävistä teoista syyllinen.
Toisen jakson kuudessa luvussa ollaan Roomassa 1998. Miten kuten pojat ovat päässeet pikku veneellään liikkeelle kohti Italiaa, jonne kuitenkin päätyy Bujar yksinään. Hän ilmoittautuu poliisille saadakseen vainottuna homoseksuaalina turvapaikan. Hanke onnistuu. Roomaan päädyttyään hän herää hallusinaation vallassa. Sairaalassa menee pitkään, outoja havaintoja kertyy.
Seuraa kääntelehtimistä miehen elämän mallien, kotiolojen muistelemisen, äidin häpeämisen, isän suuruudenhullujen tarinoiden ja Albanian historian välillä. Alkaa päättymätön hakeminen, joka vie Bujarin Roomasta Berliiniin, Madridiin, New Yorkiin ja edelleen Helsinkiin. Hän kohtaa ihmisiä, miehiä ja naisia. On itse milloin mies, milloin nainen. Kertoo yhä uusia, muunneltuja tarinoita menneisyydestään. Rakastuu miehen hahmossa, pukeutuu naiseksi, paljastuu ja tulee hylätyksi. Häipyy seuraavaan paikkaan, kokee irrallisuutta, koluaa kaikenlaisia paikkoja, opettelee kieliä, pohtii rumuutta ja kauneutta. Bujarin matkassa lukijakin kartuttaa mielessään vaihtoehtoisia olemisen muotoja. Naiseksi pukeutuneena miehen ei passaa antaa tilanteiden kehittyä liian intiimeiksi!
Käänne alkaa New Yorkista. Suomalainen vuokraemäntä raottaa Bujarille Pohjolan suloista maata järvineen, metsineen ja vuodenaikoineen. Tämä kliseinen kuva tuppasi naurattamaan. En oikein saanut kiinni siitä, miksi kaiken maailmalla kuljeskelun, kokeillun ja koetun perään Bujar singahtaa Helsinkiin.
Kolmannen jakson otsikkona on Tirana - Durrës. Se vie takaisin vuoteen 1991, jolloin Agim laatii pakosuunnitelman. Yhdessä pojat unelmoivat suunnattomista menestyksistä jossakin toisaalla. Karkulaisten karmea todellisuus on kaukana unelmista. Mutta erään yön tullen he lähtevät veneellään kohti Italiaa.
Neljäs jakso räväyttää esiin Helsingin vuonna 2003. Ja Bujar törmää Tanjaan, joka elää todeksi sukupuolenvaihdostaan. Mikä onnenpotku Bujarille, sillä seurusteluviikkojen jälkeen lempeä Tanja majoittaa miehen perintöasuntoonsa. Näissä tarinan käänteissä lukijaa suorastaan valistetaan sukupuolen ja etunimen vaihtamisen kummallisuuksista. Saan vahvistuksen sille, että epäselvyys omasta itsestä nostattaa tuskaa, kun ulkoinen olemuskaan ei vastaa sitä, mihin naiseksi itsensä kokeva mies pyrkii.
Seuraa peräti kummallisia, Tanjalta salattavia ratkaisuja. Bujar äityy häijyksi. Lopullisen eron hetki koittaa, kun Tanja sen toteuttaa.
On aika palata Tiranaan. Ja sieltä Bujar löytää surkean äitinsä. Hurja tarina hevosesta palauttaa mieleen kaiken sen, mitä tapahtui merellä kauan sitten.
Statovicin monikerroksinen, ajassa ja identiteeteissä huojuva kerronta etenee variaatiosta toiseen. Lukijan ei auta kuin huojua mukana.
Jotta olisin saanut hiukan omaani tukevamman otteen luetusta, etsin vahvistusta kritiikeistä. Erityisesti tästä oli apua: Markku Soikkeli, Transsukupuolisuusko vahvempi voima kuin kansallisuus? Pajtim Statovcin Tiranan sydän on ajatuskoe. Aamulehti 20.8.2016
4 kommenttia:
Onpa kiinnostavaa lukea, miten sinä koit tämän kirjan. Sinua eivät tahalliset hämärtämiset ilmeisesti häirinneet kuten minua.
Sairaalassa heräävä kaveri oli se, joka yritti itsemurhaa siinä alkuluvussa, eikö vaan? Hänet parsittiin kokoon jatkamaan elämää. Koko ajan käytetään vain minä-muotoa ja Bujar-nimi tulee esiin vasta aivan lopussa venematkan muistelussa. Mutta kumpi siinä loppujen lopuksi selvisi? Onko muistokaan totta?
Anonyymi palaaja koputtaa palatessaan ensin Agimin kodin ovelle (!) ja vasta sitten Bujarin. Minulle jäi epäily henkilön identiteetistä myös, koska Bujarin entiseen pojan huoneeseeen oli ripustettu mustat verhot. On paljon hämärtäviä yksityiskohtia, turhia ja häiritseviä.
Jos Bujar oli selviäjä, niin hän oli omaksunut paljon Agimilta, mm. seksuaalisen vaihtelun. Se tyyppi, joka asui jonkin aikaa Tanjan kanssa oli seksuaaliselta suuntautumiseltaan aseksuaali, mutta kumppaneidensa mukaan joustava.
Soikkeli sanoo ansiokkaassa arvostelussaan, että pojat sulautuivat toisiinsa. Näin kai se on luettava.
Eiköhän Agim hävinnyt meren aaltoihin poikien veneestä käsirysyn jälkeen. Bujar viivytteli etsimisessä eikä enää löytänyt rakasta ystäväänsä tai toista minäänsä yön pimeydessä.
Kiitos tulkintaan paneutuvasta kommentistasi. Omalta osaltani vahvistan, että jotenkin pysyin kärryillä kaikissa oudoissa käänteissä. Jo Statovicin esikoisromaanin kohdalla opin, ettei hän perusta arkirealismista. Niinpä annoin mennä Tiranankin kanssa pohtimatta tarkasti edes sen sydäntä.
Kiitos, uskon sinua ja tyydyn nyt tähän. :)
Minulla ei ollut mitään vaikeuksia Statovcin muiden kirjojen kanssa, mutta tämä jäi vaivaamaan. Parempi tosiaan kun antaisi vaan mennä eikä jäisi turhaan kyselemään.
Kissani Jugoslaviassa mietin pääni puhki tarinan eläinsymboleja. Tirana ei enää herkistänyt yhtä lailla, vaikka ehkä aihetta olisi. Mitä kaikkea sydän mahtaakaan tarkoittaa?
Lähetä kommentti