torstai 7. marraskuuta 2019

Kuinka suomalaisen koulun uudistaminen alkoikaan?


On palattava 1950-luvulle ja Kiukaisiin. Silloin alueella toimi Satanahka Oy toimitusjohtajanaan Aarne Hellemaa, joka oli varttunut Friitalan nahkatehtailijan nuorimpana poikana. Hänen puolisonsa, Ester Hellemaa, oli vävyni täti. Niinpä 1980-luvun kuluessa aivan luontevasti myös me vävyn appivanhemmat pääsimme tapaamaan uusia sukulaisia varsinkin silloin, kun heitä kokoontui vävyn vanhempien luo Kangasalle. Kerran jopa kävimme joukolla tervehtimässä iäkästä patruunapariskuntaa heidän myöhäisessä kodissaan Helsingin Lauttasaaressa.

Silloin olin jo vuosia toiminut lehtorina peruskoulussa. Mitään en kuitenkaan tiennyt siitä, kuinka keskeinen rooli Aarne Hellemaalla oli ollut suomalaisen koulujärjestelmän uudistamisessa. Tarkka kuva asiasta kirkastui vasta nyt, kun luin Markku Niemen teoksen nimeltä  Peruskoulun unohdetut alkuunpanijat. Vapaa kansalaistoiminta 1960- ja 1970-lukujen suuressa koulunuudistuksessa. (Into Kustannus Oy, 2019.) Kirjan esittelyteksteissä mainitaan muun muassa:
Maamme yksi ylpeyden aihe on kansainvälisissäkin vertailuissa laadukkaaksi todettu koululaitos. Yhtenäisen, mullistavan peruskoulun toteuttaminen ei kuitenkaan tapahtunut kivuttomasti. Tiesitkö, että koulu-uudistuksen takana ei ollut kuitenkaan valtio vaan asialle vihkiytyneet kansalaisjärjestöt ja vapaaehtoiset? Vapaaehtoisiin kuuluivat esimerkiksi Aarne Hellemaa ja Onni Niemi, joiden aktiivisuuden seurauksena pieneen satakuntalaiseen Kiukaisten kuntaan perustettiin kokeiluoppikoulu, jossa jo 1950-luvulla testattiin peruskoulumallia.
Kirjassa päästään tutustumaan myös Koulu-uudistus ry:n ja sen alaisuuteen perustetun Koulusuunittelutoimiston tärkeään rooliin suuressa kouluuudistuksessa.

Aarne Hellemaa

Markku Niemen mukaan hän oli luvannut isälleen Onni Niemelle huolehtia isänsä arkistosta.
Materiaalin nojalla hahmottui Koulu-uudistus ry:n ja Koulusuunnittelutoimiston toiminnan keskeisyys uudistuksen käynnistäjänä. Sytyttäjänä ja paljolti myös rahoittajana toimi diplomi-insinööri, nahkatehtailija Aarne Hellemaa. Yhteistyökumppaniksi ja ideoiden toimeenpanijaksi löytyi Onni Niemi, joka oli pestattu Kiukaisten kansalaisopiston väliaikaiseksi rehtoriksi Harjavallasta. Siellä hän oli toiminut nuorisopappina.
Onni Niemi

Markku Niemen kirja on huomattu tiedotusvälineissäkin. Ylen uutisissa 3.11.2019 aihe oli laajasti esillä. Myös Hesarissa vilahti äskettäin juttu kirjasta, luultavasti myös Satakunnan lehdissä.

On tosiaan jo aika korjata vääriä luuloja peruskoulun synnystä: koulu-uudistus ei ole sen paremmin ruotsalaislähtöinen kuin kopio Itä-Saksan koululaitoksesta. Aarne Hellemaan näkemys riitti alkuituun. Onni Niemen työpanos tuotti käytännön toteutuksia. Suurelle osalle lapsista ja nuorista koulusivistys jäi liian alhaiseksi, kun kymmenvuotiaista valintakokein poimittiin parhaat oppikouluun, jos vanhemmilla oli varaa kustantaa lukukausimaksut ja oppikirjat. Palkintona keskikoulun ja lukion suorittaneille häämötti ylioppilaslakki todistuksena selviytymisestä. Jatkopaikkoja sopi hakea yliopistoista ja korkeakouluista.

Rannalle jääneet jatkoivat kansakoulun loppuun ja ehkä sen jälkeen kansalais- tai ammattikouluun. Mutta varsinkin Itä- ja Pohjois-Suomessa edessä oli umpiperä, sillä koulutus- saati työpaikkoja ei ollut. Niinpä parhaassa työiässä olevia suomalaisia lähti suurin joukoin Ruotsiin. Auto-, tekstiili- ja makeisteollisuus otti tulijat vastaan ja takasi heille myös siedettävät asuinolot sisävessoineen. Suomi koki satojen tuhansien kansalaisten menetyksen, kun taas Ruotsin talous edistyi kohisten.

Suomessa koulunuudistusta tarvittiin välttämättä.

Pääsin kyytiin mukaan syksyllä 1970, jolloin aloitin viransijaisena Kangasalan kokeiluperuskoulussa. Mikä onnenpotku! Kymmenen vuotta opiskelevana kotiäitinä oli tuottanut nippa nappa kelpoisuuden sijaislehtorin hommiin, mikä oli tarpeen, kun piti ottaa osavastuu perheen elannosta. Aviomies näet siirtyi suorittamaan jatkotutkintoa Teknilliseen korkeakouluun eikä pariin kolmeen vuoteen tienannut yhtä hyvin kuin rakennesuunnittelijana insinööritoimistossa. Molemmat lapset olivat jo koululaisia.

Solahdin porukkaan, josta ei intoa puuttunut. Useina SIVA-aaltoina eli siirtymävaiheen koulutuksin opettajien päästä vaihdettiin puruja. Minulla ei edes ollut oppikouluväen tiukkoja vastarinta-asenteita, koska en vielä ollut suorittanut edes opetusharjoittelua.

Oppikoulua en ihannoinut. Omista kouluajoista muistin yli 40 oppilaan luokan. Isoon joukkoon saattoi piiloutua ja upota omiin ajatuksiin, kunhan pysyi hiljaa. Muutama kauhistuttavan ankara opettaja kolhi joskus poikia. Useimmat opettajat kuitenkin hoitivat hommansa säällisin yksin puheluin ja äityivät välillä tenttamaan meitä hiljaisina istuvia kysymyksin. Niihin piti osata vastata. Kaikki eivät osanneet eivätkä muutenkaan saaneet koulun vaatimia tuloksia, mistä seurasi potkut. Ei silloin mietitty oppimisvaikeuksia eikä minkään sorttista oppilaiden tukemista.

Lukukausimaksuistakin saatiin piina, kun vararehtori tuli luokkaan keräämään rahat eikä kaikilla ollut kerralla tarpeeksi koko maksuun. En muista, milloin piti tuoda loppusumma, vaikka olin niitä, jotka kävivät osamaksulla koulua. Vanhemmat jaksoivat kuitenkin raapia kokoon riittävästi turvatakseen ainoan lapsensa koulunkäynnin, ja minä pinnistelin ylioppilaaksi luokalle jäämättä. Pari kertaa tosin luin ehtoja.

Opettajanhommien alussa sain tuta, mitä rinnakkaiskoulujärjestelmän jämät käytännössä tarkoittivat. Kokeiluperuskoulussa oli näet hyvin erilaisia luokkakokoonpanoja: kunnallisen keskikoulun luokkia, kansalaiskoululuokkia ja sitten ihan uudenlaisia peruskoulun yläasteen luokkia. Kunnallisen keskikoulun luokissa opiskeli sellaisia köyhien perheiden nuoria, jotka saattoivat aloittaa keskikouluopinnot vasta, kun lukukausi- ja muita maksuja ei enää peritty. Odottaessaan suunnitteilla ollutta yhteiskunnan kustantamaa mahdollisuutta kouluoppimiseen he olivat ehtineet käydä kuusi vuotta kansakoulua. Löysin itseni ohjaamassa lukiolaisilta näyttäviä nuoria.

Ikäni muistan, kuinka opinhaluisia ja lahjakkaita oppilaita kunnallisen keskikoulun luokilla oli. Myös kansalaiskoululuokilla nuoret halusivat lisäoppia kuuden kansakouluvuoden jälkeen. Samoihin luokkiin kuitenkin sijoitettiin myös ne, jotka oli siivottu läheisestä yhteiskoulusta. Ikimuistoisia kokoonpanoja! Peruskoulussa kaikki kuitenkin saivat käydä yhdeksänvuotisen koulunsa luppuun ja jatkaa vaikka lukioon, jos kieli- ja matikkavalinnat olivat riittävän tasokkaat.

Lisälysti aloittavalle opettajalle olivat myös peruskoulun yläasteen alkuvaiheen sekalaiset koulutilat. Niistä englannin ja ruotsin maikka - edelleen hyvä ystäväni - murjaisi, että kokeillaan ainakin sitä, kuinka alkeellisissa oloissa koulua voidaan pitää!

Opettajanhuoneessakin oli jos jonkilaisen koulutuksen hankkineita: oli kansalaiskoulunopettajia, jokunen kansakoulunopettaja, yliopistossa tutkinnon suorittaneita alemman tai ylemmän kandidaatin tutkinnon ihmisiä. Oli muodollisesti sekä päteviä että epäpäteviä. Auskultoimattomana kuuluin epäpäteviin, mutta nautin silti lehtorin palkkaa muiden lehtorien tavoin, tosin ilman ikälisiä. Kansalaiskoulunopettajia tilanne närästi. Silti usein oli hulvattoman hauskaa välitunneilla ja etenkin koulutuspäivillä.

Kaikki kunnan opettajat näet kokoontuivat SIVA-päiville (siirtymävaihe) opiskelemaan Peruskoulun opetusssuunnitelman perusteita sekaryhmissä. Niissä ei tehty eroa kansakoulun-, kansalaiskoulun tai oppikoulunopettajien välillä. Innostavia alustajia kiidätettiin Helsingistä ja muualtakin. Yhä useammin ryhmätyöt tietyn materiaalin omaksumiseksi rupesivat sujumaan, vaikka jotkut silti pitivät koulutuspäivän parhaana antina ruokatarjoilua.

Minulle koitti kriisi, kun parin innostavan peruskouluvuoden jälkeen pääsin auskultoimaan Tampereen normaalilyseoon vieläpä sekä äidinkieltä ja kirjallisuutta että historiaa ja yhteiskuntaoppia. Sain täyskäden ihan pyytämättä, kuulemma viimeisenä kahden isotöisen oppiaineen auskultanttina. Harjoittelun alkaessa minulla oli valmiina filosofian kandidaatin tutkinto ja siinä laaja ainevalikoima. Kun hain opetusharjoittelijaksi JOKO historiaan ja yhteiskuntaoppiin TAI äidinkieleen, kouluhallitus määräsi minut molempiin. En kysellyt selityksiä ratkaisulle, sillä tiesin, että  peruskoulussa tarvittiin kaksoiskelpoisuuden omaavia. Sellaisille perustettiin lehtorin virkoja joka kuntaan. Kelpoisuuteen tosin olisi riittänyt harjoittelu yhdessä aineessa ja tietty määrä opintoja kaikissa opetettavissa aineissa.

Auskultoinitalvena 1972 - 1973 käynnistyi myös meidän perheen omakotitalon rakentaminen, mistä seurasi monia käytännön pulmia. Rakentamisen ajaksi jouduimme muuttamaan väliaikaiseen asuntoon. Lastenkin piti siirtyä toiseen kouluun, mutta kumpikin palasi pian takaisin entiseen luokkaansa. Mieluummin hankala matka kuin vieraus oudossa joukossa. Oli tosiaan rankkaa.

Kärsin tavan takaa migreenistä. Kaikkea oli liikaa. En pystynyt enkä halunnut sovittautua sellaiseen oppikoulunlehtorin kuosiin, johon meitä opetusharjoittelijoita tyyrättiin. Olin näet päässyt jyvälle oppilaskeskeisyydestä ja opettajien yhteistyön voimasta parina kokeiluperuskouluvuotenani. Podin suorastaan kasvatusfilosofista kriisiä. Homma tuli kuitenkin hoidetuksi.

Muodollisen pätevyyden lehtorin virkoihin saavuttaneena hain ja sain töitä. Tutuksi tuli pari lähikuntien oppikoulua, kunnes koitti se onnen päivä, jolloin minut valittiin Kangasalle äidinkielen lehtorin virkaan. Työmatkat supistuivat muutamaan sataan metriin, sillä uusi yli tuhannen oppilaan yläaste oli valmistunut meidän omakotitalon läheiselle Pikkolan pellolle. Yhdeksänvuotinen peruskoulu vakiintui uomiinsa koko kunnassa.

Oli uljasta työskennellä kahdeksan äidinkielen opettajan ryhmässä. Se tosin jakaantui entisiin oppikoulunopettajiin ja meihin perin juurin peruskoulun arvot omaksuneisiin. Juttuun kumminkin tultiin. Ennen pitkää ryhmässä jäsenet vaihtuivat. Taisin olla ensimmäinen lähtijä, kun siirryin opettajankouluttajaksi Tampereen yliopistoon. Silloin minulla oli myös jatkotutkinto tehtynä.

Ikimuistoisia olivat monet äidinkielenopettajien kurssit, huikeimpina Lappeenrannan kesäseminaarit. Kerran siellä salin täysi äikän maikkoja kuumeni ottamaan yhteen, kun eräs alustaja toi esiin myönteisiä seikkoja peruskoulun äidinkielen opetuksesta. Melkoinen ryhmä oppikoulumiehiä kohosi koturneilleen ja ryhtyi julistamaan, kuinka koko Suomen sivistys on uhattuna ja vajoaa maan rakoon, ellei moista kouluruljanssia lopeteta. Yksi ainoa nainen eturivistä rohkeni nousta ilmaisemaan eriävän kantansa. Hän puhui levollisesti pitkään ja kykeni selostamaan, mistä on kyse ja mihin ollaan pyrkimässä. Änkyrämiesten ei auttanut kuin vaieta. Taputan yhä käsiäni tuolle lehtorille, joka muuten sattui olemaan Äidinkieli-nimisen oppikirjasarjan tekijä Liedosta ja sen silloisesta kokeiluperuskoulusta. Sellaisia oli muutamia eri puolilla Suomea.
 




2 kommenttia:

Mauri Tenhonen kirjoitti...

Kiitos Lissu kuka oletkin!Luin hiljattain mainitun kirjan ja jäin hiljaissrksi! Kävin Kiukaisten yhteiskoulun, olin teinikunnan puheenjohtajana ja monessa asiassa tekemisissä Onni Niemen kanssa! Onni Niemi teki minuun lähtemättömän jäljen sekä rehtorina ja että myös minun kasvajattajanani! Ilman häntä oma elämäni ura olisi voinut olla vallan toisenlainen!
hänellä oli monenlaisia rehtorille tulleita ongelmia, mutta opin suuresti kunnioittamaan häntä, erityisesti oppilaskunnan puheenjohtajana!
Plajon olisi kerrottavaa, mutta ehkä jätän sen omaan elämäkertaani! Tällä stilisoin Usko Kempin elämäkertaa, kunhan se valmistuu, niin sormet syyhyävät ryhtyä kirjoittamaan Kiukaisten koulu-uudistuksesta oppilaan näkökulmasta!
Kiitos Onni Niemi ja Aarne Hellemaa!

Lissu kirjoitti...

Suurkiitos yllättävästä kommentista. Lukisin mielelläni muistelmasi, kun ne ilmestyvät. Myös vävyäni kiinnostaisi tarkastella Kiukaisten kuuluisaa koulua oppilaan näkökulmasta tarkasteltuna. Sähköpostitse minut tavoittaa osoitteella mpynnone@gmail.com.