Onko tosiaan kaikki mahdollista?

Elisabeth Stroutin kirjoissa eletään Yhdysvaltain syrjäseuduilla. Lapsuuskokemukset pikkukaupungissa eivät lähde ihmisestä, vaikka hän muuttaisi New Yorkiin niin kuin Lucy kirjassa Nimeni on Lucy Barton. Siitä kirjoitin tämän jutun.

Nyt minulla on ollut lukuvuorossa Stroutin kokoelma Kaikki on mahdollista (2017 / 2019). Sekin ilmestyi suomeksi Kristiina Rikmanin kääntämänä. Kirjan yhdeksässä tarinassa eletään aikaa 17 vuotta jälkeen sen, kun Lucy oli riutunut pitkään sairaalassa  ja suureksi ihmeeksi oma äiti oli ilmestynyt hänen luokseen. Silloin aiheita jutteluun tarjosivat ne ihmiset, jotka kumpikin tunsi kotipuolesta, Amgashin kaupunkipahasesta keskilännessä. Uudessa kirjassa lukija kohtaa samat hahmot, tällä kertaa kukin oman tarinansa päähenkilönä.

Ihan helppoa ei ollut pysyä kärryillä, kuka kulloinkin on kyseessä. vaikka sain kirjastosta jatko-osan luettavakseni yllättävän nopeasti. Olisi pitänyt ainakin selata Lycy Bartonin tarina uudestaan ja tarkistaa, mitä äiti ja tytär saivat sanoiksi heille tutuista ihmisistä. Mutta minäpä kiiruhdin uteliaana tarinasta toiseen - syttymättä monestakaan yhtä lailla kuin Lucy Bartonista. Järisyttävimmältä tuntuu yhä se tarina, jossa Lucyn saapuu syntymäkotiinsa ensi kertaa 17 vuoteen.

Yksin elävä velipoika on valmistautunut visiittiin siivoamalla rähjäistä taloa, mutta näkee itsekin, kuinka pölyisen kurjilta pelkästään seinät näyttävät. Vaikutelmaa ei pelasta edes vasta hankittu matto lattialla. Äkäisen isosiskon ilmaantuessa paikalle veli kuulee kunniansa matosta ja Lucy paljosta muusta. Sisarusten tapaaminen nyrjähtää yhtä tuhoisaksi kuin aikoinaan elämä vanhempien kanssa.

Katkerat puheet sysäävät Lucyn paniikkikohtaukseen. Se herättää jopa kiukkuisen siskon: Lucy ei olekaan pysynyt poissa ylpeyttään, vaan kauhuissaan kaikesta lapsena kokemastaan. Sisarukset havahtuvat auttamaan Lucyn taipaleelle pois syntymäseuduilta ajamalla autoa, mihin vapiseva Lucy itse ei pysty. Puolimatkassa kohti Chicagoa hän rauhoittuu riittävästi jatkaakseen matkaa yksin. Jää vaikutelma, etteivät nämä sisrukset enää tapaa.

Mykistyneenä pysähdyin ajattelemaan, ettei kaikki sittenkään ole mahdollista, vaikka kirjan nimi sellaista lupaa. Esimerkiksi liian rankat lapsuuskokemukset leimaavat ihmistä kuin poltinmerkit kuolemaan asti.

Jätän enemmät pohdiskelut sikseen, sillä tarkasti Stroutin teoksesta kirjoittavat muun muassa sekä  Herman Raivio Suomen Kuvalehdessä että Kirsi Hietanen. Hänet tunnetaan Kirsin kirjanurkka -blogista. Tällä kertaa linkki vie hänen lukupiiriinsä, jossa on luettu kirjapari Nimeni on Lucy Barton ja  Kaikki on mahdollista.

Suosittelen lämpmästi molempia tekstejä.