Olga Tokarczuk: Päivän talo, yön talo (Dom dzienny, dom nocny 1998) Otava 2004, e-versio 2019. Suomennos Tapani Kärkkäisen.
Uppoutuminen Olga Tockarczukin romaaniin Päivän talo, yön talo pitää yhä otteessaan. Omien lasteni ikäinen kirjailija vei minut havaintojen ja tarinoiden kudelmaan, jossa törmäsin saksalaisten rakentamiin sittemmin puolalaisten asuttamiin taloihin, rajoihin ja niiden ylityksiin, veden paljouteen, naapurin iäkkääseen Martaan ja peruukkien tekemiseen, sieniresepteihin, uniin... Romaanissa liikutaan Etelä-Puolassa yhtä lailla kuin Ylä-Sleesiassa eri vuosisadoilla ja teoksen nykyisyydessä risteillen.
Hämmästyneenä huomasin, etten tiennyt alueesta muuta kuin satunnaisia nimiä lähinnä saksaksi. Kun muistini alkoi pikku hiljaa heräillä, sain kiinni toisen maailmansodan aikaisista väestönsiirroista. Romaanin kertoja viettää kesää R:ksi mainitun miehensä kanssa saksalaisten kivistä rakentamassa talossa, jonka alta sateista paisuva puro virtaa lampeen. Kivin pönkätyt maakellarit ovat sekä kertojan että alapuolella asuvan Martan talon vieressä. Nämä eri ikäiset naiset seurailevat toisiaan päivittäin, hoitelevat kasvejaan, loikoilevat auringossa, polttavat nahkansa, käyvät torilla.
Marta tarinoi, solmii peruukkeja, kun taas kertoja tarkkailee luonnonilmiöitä, naapureita ja sienestää kaihtamatta kärpässieniä. Niiden ruuaksi valmistamisesta hän tarjoilee muutaman reseptin. Siinäkö piilee jäynä paikan ihmisten kokemuksista? Useissa kertomuksissa ihmiset hissuksiin asettuvat sijoilleen asumuksiin, joista saksalaiset on häädetty. Vierauden tuntua miehet häivyttävät vodkalla, naiset totuttautuvat toisten keittoastioihin, helloihin ja vesipumppuihin. Maatalouskoneita ihmetellään. Outoja esineitä löytyy piiloista ja niitä aletaan käyttää, jos osataan. Aarteiksi löytöjä ei aina ymmärretä.
Kerran täydenkuun aikaan päivän vaihtuessa yöksi kokoontuu iso joukko kertojan terassille. Kuuta katsellaan, humallutaan, ollaan. Pitkää yötä riittää talven tullen. Silloin kertoja häipyy R:n kanssa kaupunkiin. Marta tuntuu vetäytyvän kellariinsa kuin talvipesään, josta kevään tullen kohoaa ihmisten ilmoille ojennellen jäseniään kuin peruna hentoja itujaan.
Romaanin monitahoisuus elää päässäni ja sinkauttaa ajatuskipinöitä, joista en saa otetta. Sen tiedän, että etsin luettavakseni muita Tokarczukilta suomennettuja teoksia. Lisäksi tekisi mieli päästä kuljeskelemaan Sleesiaan. Ehkäpä...
Tässä vinkki niille, jotka kaipaavat lisäpohdintoja kirjasta:
Uppoutuminen Olga Tockarczukin romaaniin Päivän talo, yön talo pitää yhä otteessaan. Omien lasteni ikäinen kirjailija vei minut havaintojen ja tarinoiden kudelmaan, jossa törmäsin saksalaisten rakentamiin sittemmin puolalaisten asuttamiin taloihin, rajoihin ja niiden ylityksiin, veden paljouteen, naapurin iäkkääseen Martaan ja peruukkien tekemiseen, sieniresepteihin, uniin... Romaanissa liikutaan Etelä-Puolassa yhtä lailla kuin Ylä-Sleesiassa eri vuosisadoilla ja teoksen nykyisyydessä risteillen.
Hämmästyneenä huomasin, etten tiennyt alueesta muuta kuin satunnaisia nimiä lähinnä saksaksi. Kun muistini alkoi pikku hiljaa heräillä, sain kiinni toisen maailmansodan aikaisista väestönsiirroista. Romaanin kertoja viettää kesää R:ksi mainitun miehensä kanssa saksalaisten kivistä rakentamassa talossa, jonka alta sateista paisuva puro virtaa lampeen. Kivin pönkätyt maakellarit ovat sekä kertojan että alapuolella asuvan Martan talon vieressä. Nämä eri ikäiset naiset seurailevat toisiaan päivittäin, hoitelevat kasvejaan, loikoilevat auringossa, polttavat nahkansa, käyvät torilla.
Marta tarinoi, solmii peruukkeja, kun taas kertoja tarkkailee luonnonilmiöitä, naapureita ja sienestää kaihtamatta kärpässieniä. Niiden ruuaksi valmistamisesta hän tarjoilee muutaman reseptin. Siinäkö piilee jäynä paikan ihmisten kokemuksista? Useissa kertomuksissa ihmiset hissuksiin asettuvat sijoilleen asumuksiin, joista saksalaiset on häädetty. Vierauden tuntua miehet häivyttävät vodkalla, naiset totuttautuvat toisten keittoastioihin, helloihin ja vesipumppuihin. Maatalouskoneita ihmetellään. Outoja esineitä löytyy piiloista ja niitä aletaan käyttää, jos osataan. Aarteiksi löytöjä ei aina ymmärretä.
Kerran täydenkuun aikaan päivän vaihtuessa yöksi kokoontuu iso joukko kertojan terassille. Kuuta katsellaan, humallutaan, ollaan. Pitkää yötä riittää talven tullen. Silloin kertoja häipyy R:n kanssa kaupunkiin. Marta tuntuu vetäytyvän kellariinsa kuin talvipesään, josta kevään tullen kohoaa ihmisten ilmoille ojennellen jäseniään kuin peruna hentoja itujaan.
Romaanin monitahoisuus elää päässäni ja sinkauttaa ajatuskipinöitä, joista en saa otetta. Sen tiedän, että etsin luettavakseni muita Tokarczukilta suomennettuja teoksia. Lisäksi tekisi mieli päästä kuljeskelemaan Sleesiaan. Ehkäpä...
Tässä vinkki niille, jotka kaipaavat lisäpohdintoja kirjasta:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti