Lentävät kurjet vievät sotavuosien Neuvostoliittoon

Rosa Liksomin suosituksesta katsoin Yle Teeman kautta tarjotun ehdan neuvostoelokuvan

Kurjet lentävät (Letjat žuravli) vuodelta 1957. Sen teko mahdollistui, kun Josif Stalinin lähin yhteistyökumppani Nikita Sergejevitš Hruštšov selviytyi voittajana valtakamppailussa Stalinin jälkeen. Henkilöpalvonnasta irtauduttiin, kulttuurielämä vapautui muutamaksi vuodeksi. Niinpä muun muassa ohjaaja Mihail Kalatozov elokuvaaja Sergey Urusevskyn kanssa saattoi tuottaa näkemyksiään filmikertomuksina, joista yhä puhutaan mestariteoksina ja pääosien esittäjistä Tatjana Samoilovasta ja Aleksei Batalovista aikansa kansainvälisinä, palkittuina tähtinä.

Tarina sijoittuu toisen maailmansodan vuosiin. Onnellisina nuoret rakastavaiset Boris ja Veronika, "Kurre", seuraavat taivaalla liihoittelevaa kurkiauraa ja ilakoivat kuin maailma olisi heillekin avoinna. Riehakkaat kuvat ovat kameratyön juhlaa niin ulkona kuin kerrostalon portaikossa, jossa vain pikaisesti pitäisi erottaman tietämättä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Ihmeelliset ristikkäiset kuvat kieppuvat tunnetilojen mukaisesti. Eikä Boris enää ehdi palata Kurrensa luo, sillä isänmaa kutsuu sotaan.

Yhtäkkiä ollaan jo seuraamassa joukkojen kokoontumista. Veronika ei löydä sulhoaan väentungoksessa. Ahdistus tiivistyy nopeatempoisissa kuvissa.

Kotirintamaalla pommit tuhoavat asuintaloja, tuli syö kaiken kohdalle osuvan. Juoksu portaissa on viedä tuhoon perhettään etsivän Veronikan. Kauhu välittyy kuvina, kun kodin paikalla ammottaa pelkkä palava kuilu. Nuori nainen löytää suojan Boriksen vanhempien luota. Siellä musisoi armeijasta itsensä vapaaksi keplotellut Boriksen serkku.

Melodraama syvenee, kun musikantti onnistuu taivuttamaan Veronikan kanssaan naimisiin. Kontrastina nähdään mudassa rypeviä sotilaita, joista erottuu sankarillinen Boris kantamassa haavoittunutta toveria suojaan. Lopulta Boris on se, johon tappava luoti osuu. Hurja kuvien ryöppy ilmentää kuolevan viimeisiä mielteitä, joissa Kurre häähunnussaan pyörii pyörimistään yhtä lailla kuin valkoiset koivujen rungot Borisin sammuvissa silmissä. Mauritz Edströmin mukaan

Kalatozov ja Uruzevski ovat rakastuneita kamera-ajoihin, jotka seuraavat juoksevaa ihmistä: -- Ne ovat puhtaita, mestarillisia taidonnäytteitä, mutta niissä myös teknisen itsetarkoituksellisuuden vaara on lähellä. Sama uhka on läsnä Borisin kuolinkohtauksessa, jonka Kalatozov ja Urusevski kuitenkin kääntävät voitokseen, liikuttavaksi ja monitasoiseksi jaksoksi. Surmanluoti aloittaa valtavan, kiihtyvän kuvien virran. Valkeat koivunrungot pyörivät huimassa karusellissa ja runkojen syvenevän suppilon pohjalta häämöttää kuolevan sotilaan unelma tytöstään morsiushunnussa. Veronika hymyilee ja levittää huntunsa pojan silmille, kuvat omaisista heijastuvat hunnun udun läpi kuolevan tajuntaan, unelmien saatto virtaa ohi, käsi kiertyy apua etsien koivun runkoon. Näkökulma vaihtuu objektiivisesti: näemme miehen retkahtavan suoraan veteen, silmät avoinna, lause huulilla kesken. Näin kamera on muistettavalla tavalla vanginnut sisäisen ja ulkoisen todellisuuden, kiitävän hetken ja avannut sen kahdella tasolla katsojan tajuttavaksi.

Kuvien ryöppy vie katsojan huomiota niin, että Boriksen kohtalo jää helposti epäselväksi. Se vaatikin melkoisen väittelyn elokuvan jälkeen.

Boris kuolee, Veronika ei sitä tiedä, vaan toivoo rakastetun palaavan. Sitä toivoo elokuvan katsojakin. Sotasairaalassa hoitajana työtä tehdessään Kurre kuvittelee löytävänsä Boriksensa haavoittuneena. Satumaisin kääntein aviomiehen petollisuus paljastuu ja tämä häipyy kuvioista. Tihkuu pikku hiljaa tiedon murusia taistelukentiltä, joilla Boris on taistellut. Niin sotasairaalasta kuin rintamilta palataan Moskovaan sodan loppuessa. Toistuu elokuvan alun ryntäys, kun ihmiset kukkia sylissään rientävät ottamaan vastaan sotilaita. Vasta silloin Veronika kohtaa miehen, jonka Boris pelasti. Vääjämätön todiste vahvistaa, ettei Boris palaa. Kukat on annettava muille.

Veronikan mykkä suru välittyy katsojalle niin, että ymmärrän Rosa Liksomin kyynelet, joita hän kertoo vuodattaneensa pimeässä elokuvateatterissa. Minua elokuva ei enää vavahduttanut yhtä lailla kuin nuorta Rosaa. Kuvauksen suurenmoisuutta ymmärrän arvostaa, mutta Neuvostoliiton ja sen parhaiksi ihmisiksi kuvattujen henkilöhahmojen ihanteellisuus paremminkin hymyilyttävät. Pahikset ovat korostetun petollisia aivan kuin saduissa.

Ohjaaja on ollut yhä kiinni Stalinin ajan pakkoihanteissa, jos ei muuten niin varmuuden vuoksi. Sillä viisiin hän sentään sai mahdollisuuden tehdä elokuvia eikä tiettävästi joutunut niiden takia vainotuksi. Hienolta tuntuu, että Yle Teema tarjosi nähtäväksi Rosa Liksomin lempileffan. Se ei ollut minulle tuttu takavuosikymmeniltä, vaikka ikäni leffoissa rampanneena muistan nähneeni monia neukkuajan elokuvia, viimeisimpinä pari Tarkovskin mestariteosta uusintakatseluna kotisohvalta.

Jälkipuinnissa puheeksi tuli myös se, kuinka vahvasti amerikkalaiset elokuvat ovat muokanneet meidän katsojien käsityksia eri maista ja niiden asukkaista. Amerikkalainen vapaa elämäntyyli autoineen, muine vempaimineen ja upeine asuntoineen sai katsojistakin yhden jos toisen tavoittelemaan saman tyyppistä vaurastumista. Harvalla on ollut omakohtaisia kokemuksia tai laajaa kirjasivistystä torjumaan tunteisiin vetoavien elokuvien vaikutuksia, olivatpa ne mistä päin maailmaa tahansa.