Karhun kanssa tammikuuta

Kimmo Ohtosen (nyk. Ohtonheimo) kirja Karhu voimaeläin (Docendo, 4. painos 2016) on ollut esillä kotonani jo vuosia. Ostin komean teoksen innostuksen puuskassa heti tuoreeltaan, kun kirja oli paljon esillä julkisuudessa. Vihdoin näinä päivinä aika oli niin kypsä, että ryhdyin tosissani tutkimaan, mitä tulikaan ostetuksi. Luin kaikki tekstitkin enkä vain ihaillut upeita kuvia. Hyvän käsityksen teoksen sisällöstä saa Ylen sivuilla julkaistusta artikkelista Karhujen kanssa nokakkain. Sen teksti ja kuvat ovat Kimmo Ohtosen paitsi ne, jotka Laura Hoo on ottanut Kimmosta itsestään.

Luontokokemusten ja -havaintojen lomassa lukijalle selviää, kuinka isän pahoinpitelemä poika keksii mökillä hakea turvaa metsästä ja ihmeekseen näkee mahtavan karhu-uroksen kuusen oksien suojasta. Kokemus ei unohdu, vaan antaa voimia vuodesta toiseen.

Kirjan viidestä pääluvusta jokainen on saanut tunnelmoivan, vaihtelevin fontein painetun otsikon. Usein se on kuin runonsäe ellei peräti aforismi. Samalla aukeamalla huomiota vaatii myös luontokuva. Ensimmäisessä pääluvussa tuimakatseinen huuhkaja tuijottaa kuusen oksalta tätä otsikkotekstiä:

Mitä on elämä, kun metsä on kotisi ja yö elinikäinen ystäväsi?

Kuvittelin lukiessani, että kuusi on sama, jonka alla 9-vuotias poika koki ensimmäisen mahtielämyksensä kesäyönä metsässä. Hetken poika kuvittelee piiloutuvansa pysyvästi metsään, mutta ajatus väistyy, kun nälkä ja vilu yltyvät. Lopulta on palattava takaisin vanhempien luokse. Kipinä metsästä turvana ei kuitenkaan sammu. Mieheksi vartuttuaan poika, Kimmo, opiskelee dokumenttien tekoa. Ennen pitkää hän ryhtyy mittaviin luontohankkeisiin dokumenttiohjelmineen ja kirjoineen. Yhtenä tuloksena ilmestyy myös monipuolinen tietokirja karhusta ja samalla muista pohjoisen metsän suurpedoista. Tietoaineistoon limittyy kasvukertomus, kuinka lapsi voi selviytyä väkivaltaisen isän kynsistä. Tämän vaikutuspiiristä tyystin irrottautuminen vie vuosia, mutta onnistuu.

Toisen pääluvun aloittava aukeama näyttää ensin kuvan hirvestä sumuisessa maastossa. Vieressä pitkä otsikkoteksti tiivistää luvun sisällön näihin sanoihin:

Ihminen valtasi metsän, teki luonnosta palvelijansa. Voittajat määrittelivät historian tapahtumat ja kolonisoivat luonnon kiertokulun. Luonto ei silti ole omaisuuttamme - se ei antaudu ihmisen tahdolle, olkoon se kuinka armoton tahansa.

Kolmannen pääluvun alkajaisiksi kuvan karhu askeltaa rantaheinissä. Otsikkoteksti kertoo:

Karhun henki on elänyt minussa pienestä pojasta asti. Kun yö saapuu, kuulen, kuinka peto kutsuu minua. Tunnen, kuinka metsästä kumpuava voima ottaa minut luokseen.

Neljännessä, vuosien 1990 - 2015 välisiä tapahtumia pohtivassa pääluvussa karhu usvaisella lammella on se, joka johdattelee aiheeseen:

Luonto haastaa meitä. Joudumme jatkuvasti kysymään itseltämme, onko tämä, mikä oli joskus sallittua, enää hyväksyttävää. Miten tekoni vaikuttaa toisiin eläviin olentoihin?

 Viidennessä pääluvussa

Peto katsoo minua vapauden puolelta, pyytää päästämään menneisyydestä irti. Vapaus on vapautta etsiä. Vapautta löytää.

Kimmo Ohtosen kirja karhuista on hyvin henkilökohtainen. Into kuvata karhuja saa miehen  ahtautuman yhä uudestaan kuvauskoppiin. Siellä aikaa riittää sekä metsän että oman itsen kuulosteluun, kunnes karhut löntystelevät näkösälle ja alkaa kameratyö.

Erityisesti suhde äitiin ja se, ettei poika aikanaan kyennyt pelastamaan tätä väkivaltaisen miehen nyrkeiltä, painaa mieltä. Kuitenkin poika pystyi tekemään monia asioita, jotka auttoivat pysymään hengissä mahdottomissa tilanteissa.  Perhehelvetin jättämistä vaurioista toipuminen ajaa miehen  aikuisena Englantiin opiskelemaan, tekemään töitä ja aloittamaan lopulta myös pitkällisen psykoterapian. Se jatkui Suomessa, kun tuli aika palata. Paha irrottaa lopulta otteensa.

Tekee hyvää katsella kuvassa hymyilevää uutteraa toimittajaa. Tuskinpa ilman hänen varhaista voimakokemustaan karhun läheisyydessä mikään muu - koetellun tietopohjan lisäksi - olisi ohjannut yhtä vaikuttavaan näkemykseen otsojen elämänvaiheista kuin se, joka henkii Karhu-kirjan sivuilta.

Huolehtivainen karhuemo pentuineen on kuvattu niin sävykkäästi, että on kuin itse olisin ollut seuraamassa tapahtumia sisällä talvipesässä, samoin keväisellä hirvenraadolla. Kauhun ja inhon hetkiä tulee vastaan salametsästäjien toimista, kun karhuemo hätistetään pesästä liikkeelle ja ammutaan. Pienet pennut ovat nekin tuhon omat.

Vaikka yksin kulkevat mahtiuroksetkin uhkaavat pentuja, emo opastamat lapsukaiset osaavat vilahtaa puuhun turvaan. Varsinkin pennut omikseen tunnistava uros jättää ne rauhaan. Tällainen isojen eläinten toiminnan kuvaus tuotti ymmärryksen väristyksiä minussakin lukijana siinä kuin susien yhteistyö ja ahman pelastautuminen puuhun. On tarpeen tietää, ettei kauhistele ja säiky sellaista, millä on täysi oikeutus olla olemassa.

Myöhäiset kiitokset kirjasta, Kimmo!