Oi aikoja entisiä Kangasalla!

Kangasalta Turkuun muuttaessani sovin itseni kanssa, etten palaa kolmikymmenvuotisille kotinurkilleni. Aika hyvin päätös on pitänyt. Eilen kuitenkin ilmestyin Peiponpolulle ja ihan kutsusta. Loppukeväästä  näet punatiilisessä talossa asuvat naapurit ottivat yhteyttä, kun yksi olennainen osa päättyvän tien pienestä yhteisöstä oli kuollut. Tapahtumassa riitti pohdiskelemista. Silloin myös sovittiin, että kesän mittaan tulen käymään. Naapurien ovelta otin kuvan kohti entisen kotini pääovea, jota aikoinaan ei paljoa käytetty. Muuta näkymää taloon en kaivannut. En siis hiipaillut pihalle enkä muutenkaan kurkistellut, mikä kaikki olisi toisin kuin silloin ennen.

Menehtyneen lähinaapurin talosta kumminkin otin kuvan, sillä tämän naapurin kanssa oltiin erityisen paljon tekemisissä. Kun aikoinaan olin mielipuuhassani hoitamassa yhteistä viheraluetta talojen rajalla, naapuri ilmestyi usein juttusille. Mitä kaikkea silloin tulikaan puhutuksi! Aviomieheni viimeisinä elinkuukausina naapurin mies jopa toimi pahasti sairaan henkilökohtaisena avustajana työpäivieni ajan.

Juttu luisti ja luistaa yhä kaikin puolin mallikkaasti myös punatiilisen talon asukkaiden kanssa. Lisäksi kävelykierros ennestään tutuissa maisemissa tarjosi runsaasti kommentoitavaa. Sain omin silmin nähdä, että Kangasalla koulut ovat edelleen kohde, johon satsataan.

Suurin yllätys löytyi entisen työpaikkani Pikkolan yläasteen eteläpuolelta. Sinne on kohonnut ammattioppilaitos. Parin vuoden takaisessa tiedotteessa mainostetaan yksikön täyttäneen odotukset.

Pikkolan maatilan entinen omenatarha oli tuttu jo Kangasalan työvuosiltani. Enää omepuita ei ole jäljellä kuin muutama. Niiden joukkoon on istutettu muun muassa komeita kuusia. Niinpä ihan aiheesta nykyään puhutaan Pikkolan puistosta. Iso, kolmen kunnan yhteinen yläasteen rakennus oli uusi 1970-luvun puolivälissä.  Hiljattain sitä on kuulemma remontoitu, mikä näkyi myös piharakenteissa. Kuvassa yksi sisäänkäynneistä.

 

Aivan yläkoulun tuntumaan on kohonnut lukio, joka pitkään sijaitsi Tapulinmäellä alkuaan Kangasalan yhteiskoulun rakennuksessa. Se on purettu ja tilalle rakennettu kerrostaloja. Ne jäivät katsomatta. Nykyinen lukio on arkkitehti Pekka Kolin suunnittelema. Hänet olen tuntenut pikkupojasta, sillä pitkään oltiin paljon tekemissä perheittäin. Lisäksi isät tekivät yhteistyötä monissa rakennusprojekteissa.

Yläkoulu ja lukio muodostavat kokonaisuuden, jonka osia ovat piha-alueet ja liikuntatilat sekä yläkoulun ruokasali.

Aivan isojen koulurakennusten naapurissa on päiväkoti, jossa on hyödynnetty myös maatilan alkuperäistä päärakennusta. Vuosia sitten se oli kansalaisopiston käytössä.

Mikäpä paremmin sopisi nimeksi kuin Omenatarha, sillä päiväkoti sijaitsee tilan alkuperäisten omenapuitten katveessa.

Kävelykierroksen päätteeksi kuva vihreästä, rauhallisesta Katajatiestä muistuttaa minua ajasta, jolloin hikoilin tovin Hongkongissa pojan perheen luona ja kaipasin kotimaan vehreään, avaraan viileyteen.

Yövieraaksi olin ilmoittautunut entisen työtoverin luokse. Siellä nyökkäili nöyrä vastaaottovirkailija autosta nousevalle ja jatkoi puuhaansa.

Tähän taloon on aina otettu luonnikkaasti vastaan. Yösijankin on silloin tällöin saanut ja samalla hauskaa juttuseuraa.

Isäntäväki tarjosi kierroksen kaupungin (!) keskustassa, sillä rouvan kävelykuntoa niistää vasta tehty molempien polvien tekonivelleikkaus.

Kun toivoin, että katsastettaisiin Vesaniemi, helmi Vesijärven rannalla. niin sinnehän mentiin. Vilpoisena kesäiltana paikan ihanuus välittyy kuvista sanoittakin. Meidän perheen nuorilla on ollut ilo varttua tällaisissa maisemissa melontaharrastuksen parissa.

Yhtään kanoottia ei järvellä näkynyt. Kilparadatkin on purettu, sillä koronakesänä ei järjestetä melontakilpailuja.

Rannalla jumpattiin ihan niin kuin niinä kesinä, jolloin pyöräilin mukaan porukkaan.

Yöpymispaikkani rannasta katsottuna Vesaniemen huippuhieno uimaranta näkyy ja varmaan myös kuuluu, kun väkeä on paljon paikalla.

Muistoksi otin vielä rannan puolelta kuvan talosta, jossa olen vieraillut aika ajoin useiden vuosikymmenien ajan. Ihana paikka!

Illalla yläkertaan siirryttyäni viivyin pitkään ikkunasta ihailemassa kesäöistä tyyntä järveä.

Yhtä lailla aamun valossa järvi vetää katseen puoleensa. Kunpa muistaisi talven ankeudessa, että kesällä sai kokea näin autuaallisia näkymiä! En lainkaan ihmettele, että talon emäntä mieluiten istuu tuolissa, josta hän voi esteettä katsella järveä.
 

Lähetän kauniit kiitokseni niille pariskunnille, joiden vieraina viivähdin. Muutakin hauskaa ehdin kokea, sillä tänään tapasin Pikkolan aikaisen lähimmän työkaverini kirjaston Novelli-kahvilassa. Innokkaasti jaksoimme jutella kuulumisista ja kirjoista, kuten aina tavattaessa.