Maria Jotunin Kun on tunteet - kokoelma kiehtoo yhä

Maria Jotunin Kun on tunteet - novellit julkaisi ensimmäisen kerran Kust. Oy Kirja (Helsinki 1913). Kokoelman 14 novellia toimitti e-versiona Elisa Kirja 2014 eikä peri maksua lataamisesta. Niinpä omistan nyt yli satavuotiaan klassikkoteoksen helposti luettavassa ja säilyvässä muodossa.

Novellien maailma poikkeaa suuresti siitä, missä nyt elämme. Enimmäkseen ollaan maaseudulla, jossa talolliset, heidän piikansa ja renkinsä sekä loisina toisten nurkista asuinsijan saaneet elävät kiinteässä yhteydessä keskenään. Syntyy monenlaisia suhteita ja kaupankäyntiä. Emännät osaavat konstinsa siinä kuin piiat, joista moni joutuu tietylle miehelle vastoin perimmäistä haluaan. Mies on se, joka tulee ja ottaa!

Kansantapa -novellin alku luo hykerryttävän asetelman:

 ”Päivää.” ”Päivää.” ”Päivää, päivää”, vastasi emäntä ilostuen, kun näki naapurin Lois-Kaisan hyyprähtävän penkin päähän. ”Pakkanenpa tuo on”, sanoi Kaisa ja hieroi kohmettuneita käsiään. ”Pakkanen. Mitäs Kaisalle kuuluu?” ”Mitäpä sitä näin paljaille ihmisille näin pakkasella.” ”Milläs asioilla se Kaisa nyt kävelee?” kysyi emäntä ja vilkaisi kehruuksistaan Kaisaan. ”Milläpä sitä – ilman aikojaan vain”, sanoi Kaisa, vaikka emäntä oli häntä vartavasten kutsunut. ”Millä, milläpä sitä näin köyhä”, huokasi hän vielä ja katsoi isäntään, joka istui penkin päässä ja veisteli. ”Millä, milläpä sitä, ilman aikojaan vain.” Vaan kotvasen kuluttua vilkastui hän ja virkkoi: ”Olihan, olihan sitä asianpuoltakin nimeksi. Juolahti mieleeni, että käynpähän katsastamassa niitä emännän porsaita, ovatko mitenkuten kasvaneet.” ”Vai porsaita”, nauroi emäntä. (s. 12)

 Sitkeästi isäntä pysyy aloillaan eikä poistu naisten tieltä, vaikka kuinka kuulee vihjeitä. Kestää, kestää ohi kahvin juonnin, kunnes naiset itse lähtevät muka possuja katsomaan ja pääsevät olennaisiin puheisiin. Juonikkaasti ohi saidan isännän emäntä näet hommailee omia tienestejään Lois-Kaisan avustuksella. Kumpikin hyötyy. Lisäiloa saadaan isännän höynäyttämisestä.

Kokoelman viidennen novellin nimenä on Hilda Husso. Vain tässä tarinassa ollaan selkeästi  kaupunkiympäristössä. Emmi Jurkan tulkinta Hilda Husson puhelusta tirehtööri Lundqvistille on niin loistelias, etten pysty lukemaan tekstiä kuulematta Emmin veikeilevän määrätietoista jutustelua.

(Puhelimessa hotellista toiseen)  Halloo, onko se hotel Francessa? – – – – Olisiko mahdollisuus saada puhutella edeskäypä herra Aksel Lundqvistia? – – – – Jahaa, se on Lundqvist kuin puhuu. Tämä on hotel Iriksestä kuin puhutaan. Minä olen Hilda Husso, muistaako Lundqvist vielä? – Olin Ekbomin maatsalongissa siivoojattarena silloin kun poika syntyi, jos Lundqvist muistaa? – – – – Halloo, kuinka, en kuullut? – – – – Ei, ei täällä ole ketään nyt. Ei Lundqvistin tarvitse pelätä, että joku kuulisi, puhuu vain vapaasti. – – – – Kiitos, poika voi hyvin. On ollut maalla nämä vuodet. Isänsä näköinenkin oli, kun pari vuotta sitten kävin sitä katsomassa. Ihan oli kuin Lundqvist, se minua enimmin ilahdutti. – – – – Ei, ei mitään, en minä eläkettä sille enää. – – – – Antoihan Lundqvist silloin sen kaksisataa. Moni ei olisi antanut sitäkään. Kiitos vain vieläkin. Se oli kylliksi. Ei, ei toki enää. 

—

Emmin monologi kestää vain kymmenisen minuuttia. Harmi, ettei siihen löytynyt linkkiä. Hykerryttävästi keskustelun osapuolet paljastavat perimmäisen olemuksensa, vaikka mies ei suoraan ole äänessä. Epäselväksi minulle jäi vain se, miksi Hilda Husso tarjoaa säästöjään Lundqvistille ja miksi pojalle ei pidä antaa mitään. Riittää, jos isä auttaa hänet juoksupojaksi muutaman vuoden kuluttua. Samalla Hilda kehaisee olevansa varoissa ja menevänsä naimisiin, koska sulhanen on jo antanut isohkon summan rahaa. Lieneekö toive toteutumassa? Suotta ei ole puhuttu naimakaupoista.

Novellissa Aappo humisevat jutut kaukaisesta Afrikasta.

-- Oli kaunis sunnuntai-aamu. Väkeä oli kokoontunut aika lailla siihen Hukanniemen nurmikkopihalle. Näkyiväthän ne tulleen sieltä kotoa Maija, veljen vaimo ja piika Annakin. Totta ne maitse – Kävi joku töppäisemässä Aapolle kättäkin ja kysyi kuulumiset. Vaan Aappo vastasi yksikantaan. Hänen päätänsä vannehtivat vain nuo uudet aatokset.

Jo ilmaantui pihamaalle itse lähetyssaarnaajakin. Hän oli pitkä ja laiha olio. Hänen eteensä kannettiin pieni, valkoisella liinalla katettu pöytä kukkivan pihlajan varjoon. Ja ristien kätensä aloitti hän kirkollisen toimituksensa, veisasi ensin virren, luki tekstin ja aloitti sitten saarnan.

Hän kuvaili voimakkain värein Ovambomaan ja Ondongan oloja, kertoi lähetyssaarnaajani vaikeuksista ja Jumalan sanan voitollisesta kulusta, miten se saa kokonaiset heimokunnat kuningattarineen kääntymään tähän oikeaan ja ainoaan autuaaksi tekevään oppiin. Ja että tämä työ kantaisi runsaampia hedelmiä, olisi meidän onnellisempien autettava veljiä ja sisaria siellä, sillä ovathan nuo mustaihoiset saman isän lapsia, vaikka me tapaammekin heidät vasta taivaan ilosalissa isän kotona.

Kun virsi oli veisattu, pani lähetyssaarnaaja kiertämään lautasen, johon jokainen sai laskea roposensa. Samalla ilmoitti hän, että häneltä saa tilata lähetyssanomia ja ostaa hyvää kirjallisuutta, parasta mitä suomen kielellä löytyy. --

Ja niin käy, että lukutaidoton Aappo tulee ostaneeksi, jopa tilanneeksi Lähetyssanomat. Siitä aukeaa käänne miehen elämään, sillä piika Annasta sukeutuu niin osaava lukija Aapolle, että tämän pysyminen talossa on varmistettava naimakaupalla. Ei tarvitse mistään hellistä tunteista lirkutella...

Kokoelman viimeinen novelli, Naapurukset, luo näkymän veljesten välisiin riitoihin. Härkäpäisimmäksi osoittautuu aidanteko.

Tuli sitten raja-aita pantavaksi naapurusten välille ja kun kumpikin vierasmiesten kuullen kävi uhkaamassa, että ellei aita siihen ja siihen päivään mentäessä ole valmis, vetää kumpikin toisensa oikeuteen. Ja niin aloittivat molemmat ähmissään työn, toinen ylä- ja toinen alapäästä rajaa. Ja kun keskipalkoille tulivat vastatusten, ei kummankaan sisu antanut myöten aloittaa sananvaihtoa. Menivät uhallakin toistensa sivu, ja kun ei toinen, niin ei toinenkaan pysäyttänyt työtänsä. Niin kohosi kaksi uutta närevitsaksista aitaa vieretysten rajapyykistä rajapyykkiin niin lähellä toisiansa, että tuskin porsas olisi mahtunut välissä kääntymään. Maantien kohdalle teki kumpikin portin, toinen maalasi sen punaiseksi, toinen siniseksi.

Vasta paha sairaus ja kuoleman uhka pakottaa leppymään. Pyydetään anteeksi. Turhaan, sillä kuoleman väistyttyä riidat lehahtavat uudestaan. Semmoista on näiden veljesten ja heidän perhekuntiensa elo naapuruksina.

Hykerryttäviä tilanteita välähtää esiin joka novellissa. Turhia selittelemättä ihmisten toiveet ja tunteet sekä ahneus ja kateus, juonikkuus ja vihanpito, työteliäisyys ja laiskuus hahmottuvat tunnistettaviksi. Saattavatpa tarjota lukijalle aiheita myös itsetutkiskeluun.

Arkielämää-romaani (1909) ilmestyi nelisen vuotta ennen kuin aiemmin kirjoitettu  Kun on tunteet -kokoelmaa, koska se juuttui julkaisuvaikeuksiin. Niistä Kari Tarkiainen tekee selkoa isoäitinsä Maria Jotunin elämäkerrassa. Linkki vie siitä kirjoittamaani blogitekstiin.

Kun on tunteet -novelleissa vallitsee jo Jotunille tyypillinen dialogisuus, maisemien kuvailun vähäisyys ja toiminnan keskeisyys. Jotuni antaa kunkin henkilönsä itse toimia ja puhua niin, että lukija saa eloisan käsityksen hänestä, samoin kuin jokaisesta ääneen päässeestä. Arkielämää-romaanissa henkilöt ovat kaikki osa Koppelmäen talon heinäväkeä. Alusta asti tapahtumissa astelee myös kulkija, "pappi" Nyman. Hänen hamonsa sitoo kohtaukset toisiinsa. Päivän kierron painuessa iltaan takstistä levittäytyy suopea rauha kaiken koetun ylle. Aamun sarastaessa vain piika Eveliina nyyhkii kohtaloaan, sillä hän on suostunut renki Jahvetille, vaikka sydän sykkii ihan toisaalle, mutta toisen omalle.

Oman aittansa kynnykselle oven varjoon istuutui hän ja kääri punaraitaista hamettansa polvien ympäri. Hän katseli avuttomana ja ihmeissään nousevaa aurinkoa. Sen kirkkaus häikäisi häntä. Karkea paita valahti toiselta olkapäältä, kun hän kumartui, painoi päänsä alas ja itki kuin pieni, eksynyt lapsi, joka ei tiedä, missä koti on. 

Suotta ei Jotunia ole korotettu suomalaisen kirjallisuuden mestareiden joukkoon. Vain muutama novellipalanen tuntui minusta menettäneen hehkunsa, kuten Kaksoiskasvettuma ja Veripäivinä, toiset taas erottuvat entistä upeampina, kuten Kyökin puolelta ja Hilda Husso. Ansiokasta on myös se, ettei e-kirjassa ole sivuja enempää kuin 69. Hyvin paksujen kirjojen lomassa tällaisen tiiviin helmen lukeminen on ollut aivan erityinen ilo.