Puhelimeen on kilahdellut viime aikoina kuvia espanjanvesikoirasta nimeltä Tara. Olemme vanhoja tuttuja, joten olen saanut seurata hänen vaiheitaan kauan. Hän on hämmästyttänyt pysymällä hyväkuntoisena vanhemmaksi, kuin kukaan olisi osannut odottaa. Viime torstaina Taran taival päättyi 16,5 vuoden ikäisenä.
Tarkasti hoidettuna Tara selvisi useista sairauksista, jopa Cushingin taudista. Mutta kasvain keuhkossa oli liikaa. Niinpä tuttu eläinlääkäri saapui kotiin ja sai Taralta innostuneen vastaanoton. Seurustelun päätteeksi oli aika antaa vanhukselle lempeä nukutus.
Vielä äskettäin Tara innostui lenkkeilemään pakkasessa yllään kelpo varusteet. Kolmisen vuotta sitten olin mukana, kun myös pallon haku hangesta innosti jopa loikkaamaan. Kirjoitin silloisista havainnoista tämän jutun.
Kesäsaaressakin olemme kaveeranneet. Sinne toukokuussa syntynyt Tara tuotiin pentuna. Siellä odottaa Taran uurnaa sammaleinen, kaunis paikka. Ja lemmikin omat ihmiset voivat muistoissaan nähdä innokkaan, lempeän koiransa palloa etsimässä, lepäilemässä ja ihmisten mukana hyppäämässä soutuveneen kokkaan.
Viime kesänä sain Taran "isoäidiltä" jutun loppuun liittämäni valokuvan ja myös luvan käyttää sitä, kuten muitakin tässä julkaistuja kuvia. Maalauksellinen loppukuva olkoon kaunis muisto upeasta eläinystävästä, jota isoäiti ja hänen tyttärensä tyttärineen kaipaavat. Sirkka Turkan runo tuli tänään viimeisten kuvien myötä.
Me kutsumme häntä,
mutta hän ei käänny enää.
Hän on matkalla lapsuutensa metsiin,
sinisen kukan ja
kultaisen syksyn maahan.
Siellä laulavat toisenlaiset linnut.
(Sirkka Turkka)
4 kommenttia:
Ihana runo ja loppukuva. Nuo veteen heijastuvat pilvet.
Runon viimeinen lasue saa nieleskelemään.
Niin käy, kun menetys kohtaa. Totinen olen ollut minäkin, vaikka olen seurannut Taran vaiheita etäältä. Silloin tällöin tavattiin aina hyvissä merkeissä. Ystävälläni menetys on yksi hänen suurimmistaan tähän mennessä.
Kaunis on runo, kuva ja koira siinä poseeraamassa. Meidän viimeisin sukukoiramme poistui taivaallisille laitumille pari vuotta sitten. Se oli niin kaunis sheltti, että se istuessaan mökin kukkaistutuksen vieressä koristi sitä eikä päinvastoin. Ja muutenkin niin ihana kuin koirat parhaimmillaan ovat, luotettava kaveri.
Meillä oli irlanninsusikoira 70-luvulla. Siinä oli koiraa niin isosti, etten toista ole kaivannut. Tyttärellä on boderterrierejä, tyttärentyttärellä australiankelp. Bordereita kelpasin joskus hoitamaan, en enää. Aika vekkuleita.
Lähetä kommentti