perjantai 7. tammikuuta 2022

Joenpellon Lohja - paikallisuutta romaaneissa

 

 Kahden Joenpellon romaanin ja Helena Ruuskan Joenpellosta kirjoittaman elämäkerran perusteella havahduin pohtimaan paikallisuutta romaaneissa. Minulta puuttuu tyystin tuntuma muun muassa Lohjaan. Sen osaksi liitettyyn Sammattiin, Joenpellon syntymäpaikkaan, olen yhdistänyt Elias Lönnrotin, en Joenpeltoa. Kuitenkin Joenpelto on se kirjailija, joka etsi ja löysi aiheet romaaneihinsa synnyinseudultaan. Hän tunnustaa kirjoissaan kotiseutu-uskollisuutensa ja tekee siitä myös hienovaraisesti pilaa henkilöhahmojensa kautta.

Joenpellon lohjalaisuus sysäsi muistelemaan koskettavia kuvauksia eri puolilta Suomea, kuten A. Kiven Nurmijärvestä, Minna Canthin Kuopiosta, Teuvo Pakkalan Oulusta, Toivo Pekkasen Kotkasta, Volter Kilven Kustavista, Ilmari Kiannon ja Veikko Huovisen Kainuusta, Lauri Viidan Tampereesta, Väinö Linnan Urjalasta ja Tampereesta, Timo K. Mukan Pellosta,  Antti Tuurin Pohjanmaasta, Juha Seppälän Porista, Sirpa Kähkösen Kuopiosta, Rosa Liksomin Tornionlaaksosta, Kjell Wästön Helsingistä, Ulla-Lena Lundbergin Ahvenanmaasta ja Turun saaristosta - monista muista ja uusimmista kirjailijoita puhumattakaan.

Olin Pentinkulman päivien opettajaseminaarin toisena vetäjänä 1980-luvulla ja sitä kautta mukana ryhmässä, joka suunnitteli lisäpanostusta hämäläiskirjallisuuden esille tuomiseen. Hanke hyytyi, kun ryhmän parhaat asiantuntijat alkoivat vierastaa puuhan nurkkakuntaisuutta. Niinpä minäkin totuin sivuuttamaan romaanien paikallisuuden.

Vasta Joenpellon melko myöhäisen kauden proosaan tarttuminen herätti taas kiinnostumaan paikallisuudesta osana kerrontaa, kuten tästä blogijutustani huomaa. Olen hankkinut koko Lohja-sarjan e-kirjoina alle viisi euroa osalta. Vetää kaikista ovista on nyt luettu, muut odottavat vuoroaan. Onnittelen itseäni, että vihdoin löysin Joenpellon, jota olen karttanut monien tuttujeni lailla. Tänään jopa allekirjoitan Elisa Kirjan sivuilta löytyvän mainostekstin:

Kuulun Lohja-sarjan vaikuttava avaus vie 1920-luvun Suomeen

Menestysromaani ihmisistä, jotka yrittävät olla ihmisiksi.

Suomi on itsenäistynyt, sota loppunut, länsiuusmaalaisessa kylässä haetaan isompaa ja parempaa. Kauppias Hänninen mielii komeaa kivitaloa, Grönroosin kipakka punaleski työväen vallankumousta, ja jälkipolvi... ei siitä oikein otetta tahdo saada. Unensa kullakin, tahtovat vain elämän oikut päästä kepposiaan tekemään. Aina ei tiedä, hymyynkö vai itkuun pitäisi suupieltä siirtää, kun kaikessa hötinässä ja kunnianhimossaan yrittää kylän väki jotenkin olla ihmisiksi.

Eeva Joenpelto (1921 - 2004) tunnetaan terävänä ihmisten ja arvojen kuvaajana. Vuonna 1974 ilmestynyt Vetää kaikista ovista oli aikansa myyntimenestys ja aloittaa kuulun Lohja-sarjan.

"... tällaista kirjallisuutta ei meillä tehdä jokaisena vuosikymmenenä." - Arto Seppälä, Aamulehti

"Muistin, että kirja on hyvä, mutta en muistanut, että se on niin loistava kuin se on." - Kirsin kirjanurkka
Tässä linkki Kirsin kirjanurkkaan ja suositus lukea teksti vuodelta 2012. Itse en ruodi tarkasti teosta, vaan poimin esille päällimmäisiä havaintojani.

Linnan Täällä Pohjantähden alla -sarjasta mieleen jääneet kuvat Suomesta täydentyvät Joenpellon tehdaspaikkakunnan oloilla heti sisällissodan jälkeen. Tammisaaren vankileiriltä palailee riutuneita punaisia. Grönroosin Vieno hoippuu hädin tuskin elävänä äitinsä Tilda Grönroosin hoteisiin. Tämän serkku, kauppias Oskari Hännisen vaimo Salme, saa miehensä puhumaan Vienon töihin suolle. Hännisen vastahakoinen apu näyttäytyy kostontapaisena heikkokuntoisen ihmisen lisärääkkinä.

Kauppias Hänninen on muuttanut paikkakunnalle Itä-Suomesta eikä pääse ulkopuolisuudestaan. Kotona hän ei puhua pukahda vaimolleen, joka lähes karkaa serkkunsa Tildan/Tiltan luo muistelemaan hauskoja nuoruusaikoja. Hänninen löytää helpotusta oloonsa käymällä apulaisensa Ainon luona ja supattamalla naisen korvaan asioita, joista joutuu maksamaan. Henkilösuhteet lautautuvat dramaattisiksi niin, että lukija alkaa odottaa jotakin kauheaa tapahtuvaksi. Vihjeet on kirjoitettu hienovaraisesti osaksi kerrontaa.

Hännisen pyrkyryys tulee monin tavoin esille. Tyttärien naimakauppoihin isällä on vahva ote, mutta tulokset eivät vastaa odotuksia. Pikkukauppias ei tunnista Matti Reiman, toimeliaan vävykandidaatin menestymismahdollisuuksia, sillä oikopäätä olisi tähdättävä paikkakunnan parhaisiin piireihin. Niitä edustaa vitivalkoinen Julinin perhe, jonka poika Lauri ja Hännisen Anja kihlautuvat, mutta häistä ei ole tulla valmista. Nuoret opiskelevat pikaisesti opettajiksi ja muuttavat kauas ensimmäiseen koulupaikkaansa. Joenpellon maailmassa mitään hyvää ei seuraa Lohjalta lähtemisestä. 

Henkilökuvioon tulee lisää kierroksia, kun Anja ehti ennen opettajaksi opiskeluaan  hankkiutua yhä uudestaan pikkuserkkunsa Vienon lähelle. Herää epäilyksiä, kun Anja alkaa odottaa vauvaa. Kuka onkaan isä? Anja ja Lauri vihitään vaivihkaa, mutta onni loistaa poissaolollaan opettajaparin kotona. Anja tuntee isän myyneen hänet Julineille.

Tehdaspaikkakunnan työntekijöiden ja työnantajien ristiriidat kärjistyvät lakkoihin. Junan tuomina rikkureita saapuu kiristämään ilmapiiriä entisestään. Öisin autoliikennettä riittää Hännisen vävyksi edenneen Matti Reiman bisnesten pyörteissä. Bensiinin lisäksi kanistereissa kulkee pirtua. Matti myös rakentaa suitsait komean talon, jonne vie Inkerinsä. Kuinka pitkälle sutkin Matin menestys kantaa? Vai kaatuvatko kulissit?

Kotirouvaksi alistuneen Sylvi Hännisen verkkainen virkistyminen herättää odotuksia, miten vahvaksi nainen voi kasvaa, kun miehen suurellinen rakennushanke yhdessä Julinin kanssa ei tuokaan menestystä, vaan uhkaa, joka ei ihan vielä ole toteutunut. Mutta Hänninen on kerran kuullut Julinin suusta, että mies pitää häntä konfoijarina eikä ymmärrä, mitä sana tarkoittaa. Hänninen kysyy kerrankin vaimoltaan:

– Kaikkea hullua kuulee. Olen monta päivää ajatellut kysyä sinulta. Kun kaikkea hullua puhutaan. Niin sitten joku sana jää päähän ja sitä miettii, että mitä se on, mitä se voi tarkoittaa.     

 – Mahdanko mä tietää, Salme ihmetteli. Harvoin häneltä mitään kysyttiin.      

– Kyllä varmaan tiedät kun kerran tätä rumaa murretta osaat.      

– Ai se on murresana. No mikä sana, Salme kysyi kun sanomalehti kahisi taas.      

– En tiedä onko sen arvoinen.      

– Sano nyt. Vaik paljon mä jo olen unohtanutkin. Etkä sä koskaan ol oikeen pitäny –.     

 – Semmoinen vaan kuin joku konfoijari. Piän konfoijari vaa.     

 – Ai se, Salme ilostui kun tiesi heti. 

– Se on vain sitä, et. Sehän on vaan semmonen vähän niinkun halveksittava ihminen, semmoinen joka näpistelee tai miten sen sanoo. Pettää pikkusen kun tilaisuus tulee. Ottaa vähän, sen verran kun jaksaa kantaa. Jotaan pientä. Pistää taskuunsa. Varas se o, tavallaan. Mut ei mikään suur varas. Jos nyt vaik varastais vasikan, niin se ei enää oliskaan konfoijaamista, se olis jo enemmän. Juu, ja sit konfoijari voi olla semmonenkin ihminen, kun lupaa yhtä ja tekee toista.      

Salme mietti voisiko enää paremmin kuvata, mutta ei hän keksinyt. Hän kääntyi katsomaan miestä, oliko mies ymmärtänyt. Mutta lehti oli tiukasti Hännisen kasvojen edessä. Takaa ei kuulunut äännähdystäkään.      

– Mistä sä semmosen sanan kuulitkan? Sormet siirtyivät lehden reunoilla, mutta vastausta ei tullut.     

 – Sano ny kun kerta kysyit. Nyt mies edes murahti.      

– Sano ny, Salme patisti.     

 – No se Juliini. Se, se aina kun on ylimielinen, puhuu sillä tavalla, mongertaa kuin mikäkin. Se, sekin yksi –.  

Myös Laurin, Anjan ja Vienon kuvioon on ladattuna ennalta arvaamattomia odotuksia tulevaisuudesta, kun nuoret alkavat nähdä ympärilleen aikuisen silmin ja irrota heille syötetyistä ajatuksista.

Jatkan Lohja-sarjan parissa, kunnes kaikki osat on luettu. Ei haittaa, vaikka e-kirjojen kannet ovat ankean harmaita. Netistä voin katsella monenkirjavia eri painosten kansia. Tässä niistä yksi:


 

 

2 kommenttia:

  1. Tuo on pysynyt hyllyssä ja jopa luettu uudelleen..tykkään Joenpellosta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä homma. Minä hyppäsin kyytiin pahasti myöhässä, mutta mukana keikun kumminkin.

      Poista