Minne kuvat eksyvät?

 

 Myönnän olevani tumpelo digikuvioissa. En ole malttanut ottaa tosissani selvää, kuinka esimerkiksi digikuvia kannattaa tallentaa riittävästi, muttei liikaa. Nyt niitä on "varmassa tallessa" sekä oman pöytäkoneen D-asemalla että erillisellä My Book -kovalevyllä, lisäksi vielä muistitikuilla.  Siksi toiseksi kuvia on tullut siirrellyksi milloin mihinkin pilvipalveluun. Pitkään homma pysyi melko hyvin hanskassa, kunnes hommasin Applen puhelimen, älykellon ja tabletin. Ne mokomat tykkäävät vain toisistaan eivätkä suostu nikottelematta yhteistyöhön esimerkiksi Microsoftin laitteiden kanssa. Blogijuttuihini otan kuvia kännykällä ja yritän siirtää niitä pöytäkoneelle, jolla jutut kirjoitan.

Kauan sitten innostuin Dropboxista. Oli hienoa siirtää sinne kuvia ja jakaa linkki asianosaisille. Kerran kävi niin, että yksi katselemaan kutsutuista poisti joka kuvan heti nähtyään sen. Ne hävisivät sen siliän tien tavoittamattomiin. Minun olisi pitänyt estää tietyin asetuksin kajoamasta kuviin ja tarjota kuvat pelkästään katsottaviksi. Mutta homma olisi pitänyt hoitaa ennen jakamista.

Android-puhelinten aikaan kuvat siirtyivät sutjakasti Microsoftin One Driveen ja sieltä pöytäkoneelle. Myös Google Drive oli tarpeen varsinkin sukututkimusta tehdessä. Sinne tallensin olennaisia tiedostoja ja sukuvihkon eri versioita, kunnes työ valmistui ja päätin luopua tästä Drivestä. Suhteemme ei kuitenkaan päättynyt, koska äskettäin löysin kaikki poistetutkin tiedostot samaisesta Google Drivestä, kun sen taas etsin käyttööni. Testailin näet hätäpäissäni eri pilvipalveluita kuvien siirtämiseen iPhonelta pöytäkoneelle. Testikuvina käytin komeita otoksia kallionauhuksista. Ne tosiaan siirtyivät Google Drivessä!

Nykyään kuviani löytyy myös iCloudista, selvä se. Taapertelen sinne tänne kuin pusikossa, kunnes jokin polun tapainen osuu kohdalle. Ykskaks äkkäsin myös, että iPhoneni kuvia pystyy siirtämään pöytäkoneelle paitsi lähettämällä niitä yksittäin omaan sähköpostiin myös copy-paste -menetelmällä. 

Totta kai pulma olisi hoidettavissa aivan asiallisesti, mikä kuitenkin edellyttäisi sellaista paneutumista, etten moista jaksa. Niinpä saatan tiedoksi, että säästän lähellä olevien osaajien hermoja toikkaroimalla kuvieni kanssa, miten parhaiten taidan. 

Omaksi ja muiden iloksi tarjoilen kuvia, joihin sattumalta törmäsin ties missä pilvipalvelussa. Kuvat ovat itse ottamiani Nikon D90:llä, samoin myös kuvat kallionauhuksista yllä.

Hiljattain kuulin mainiosta jakeluratkaisusta, jolla tietty kuvasarja avautuu asianosaisille linkistä määräajan. Jokainen voi poimia ja tulostaa itselleen haluamansa otokset, jos huomaa pitää varansa ja ehtii ottaa talteen jokusen kuvan. Ylenmäärin otettuja kuvia ei ole syytä säilyttää enempää kuin pikaisesti katseltaviksi.

Itse asiassa nykyään jopa hääkuvia jaetaan samalla tavalla, mikä hiukan hämmentää. Olisi näet ollut kiva saada entisajan malliin edes yksi paperikuva joutumatta itse näkemään vaivaa. Minulla on tallessa kolme linkkiä tyttärentyttärien upeisiin, ammattilaisen ottamiin hääkuviin, muttei yhtäkään paperikuvaa albumiin kiinnitettäväksi tai kehyksissä näkösälle asetettavaksi. 

No, onhan minulla albumi jos toinenkin. Niitä tulee tarvittaessa selatuksi. Sitten otan kännykällä digikopion paperikuvasta, käsittelen sitä ja liitän blogiin. Malliksi tarjoilen pari vanhaa otosta omista lapsistani. Ensimmäinen tupsahti näkösälle jostakin pilvestä ja kertoo, että olen sen aikoinaan digitoinut albumista. On siinä ihana lapsukainen, nykyisin usean lapsenlapsen mumma.

Aikoinaan meille rakennettiin omaa taloa Kangasalle. Rakennusmiesten lisäksi raksalla hiippaili usein perheen kuopus, joka on pari vuotta siskoaan nuorempi. Kuva on tallessa kunnolla nimettynä PERHE-pääkansiossa sekä tietokoneen D-asemalla että My Bookissa. Löytyi helposti.