Volter Kilpeä tuhtina elämäkertana

 

Kansikuvana ylle poimittu Volter Kilpi Elämäkerta (SKS 2022) kiinnosti niin, etten malttanut odottaa kirjastoon jätetyn tilauksen toteutumista, vaan ostin kirjan alle kolmenkympin hintaan. Kuvittelin näet lukemisen vievän liian kauan laina-ajalle. Toisin kävi. Ahmin Laura Kokon 704-sivuisen työn hedelmän runsaassa viikossa. Varsinaisia tekstisivuja on 569. Niiden jälkeen löytyvät viitteet (570–675), lähteet (676–699) ja henkilöhakemisto (700–704). Kaikki sivut todistavat osaavasta antaumuksesta. Niinpä  kirjalle löytyy tiettävästi muitakin lukijoita lähipiiristä.

Teoksen kansiliepeen mukaan Laura Kokko (FM, MuM) on kulttuurihistorioitsija ja viulisti, joka on toiminut Volter Kilpi Kustavissa -kirjallisuusviikon taiteellisena johtajana vuosina 2010–13. 

Kilpi on niin omaääninen kirjailija, että hänen merkittävyytensä oivaltaminen on vaatinut aikaa. Lopulta "1992 suomalaiset taiteilijat, tutkijat ja kriitikot äänestivät Alastalon salissa Suomen itsenäisyyden ajan parhaaksi romaaniksi".  Esimerkiksi Olli Jalosen mukan "teksti on niin tiheää, että tuntee olevansa jossain lähellä niitä kerroksia, joissa sanat ja musiikki syntyvät". Elämäkerrassa korostuu Kilven tavoite saada kielensä soimaan. Siksi hän oikeaa rytmiä ja sanojen sointia tutkiessaan luki tekstejään ääneen, mistä myös perheenjäsenet saivat nauttia. Tuntuu aivan luonnolliselta, että elämäkerturiksi lopulta on saatu muusikko, joka on tosissaan paneutunut Volter Kilven elämään ja tuotantoon ja kuulee kielen soinnin. Niinpä myös ääneen tulkittu Alastalon salissa -romaani on herkku, josta kirjoitin tämän blogijutun.

Vilho Suomi on aikanaan tutkinut Volter Kilpeä ja julkaissut muun muassa kirjallisuustieteen alalta väitöskirjan Nuori Volter Kilpi (1952). Ilmeisesti kukaan muu tutkija ei ole tohtinut tarttua suureen aiheeseen Vilho Suomen eläessä, vaikka kokoava elämäkerta puuttui. Omaksi tavoitteekseen Laura Kokko kirjaa: 

On aika rikastaa kuvaa kirjailijasta, joka yhä selvemmin on yksi suomalaisen kirjallisuuden suurista klassikoista. Kilvestä toistaiseksi muodostunut henkilökuva on yksipuolinen. Kilpi oli dynaaminen kirjalija ja aktiivinen toimija, eikä se Kilpi, johon olen arkistojen välityksellä tutustunut, ole etäinen, outo ja kylmä vaan rakastava, ymärrettävä ja lämmin. Kilven elämän tukiminen tuo esiin monisärmäisen ihmisen ja radikaalisti omaa näkemystään toteuttaneen krijailijan, johon tutustuminen on samalla matka Suomen historian käännekohtiin. (15.)

Sisällyksen lukeminen tarjosi lupaavia, osin arvoituksellisia näkymiä. Tavoitteesta siirrytään Kuoroon tietyllä haudalla Kustavissa 24.4.1921. Rakenne toistaa kaikuna Saaristosarjaa, joka alkaa kirkkomaalta ja sinne myös päätyy. 

Koska tutkin hanakasti tietokirjojen sisällysluetteloita, kopioin seuraavaksi elämäkerran pääluvut numerojärjestyksessä. Yhden tarkentavan alaostikon joka luvusta listasin mukaan, muut jätin tästä pois:

1. Saari Lapsuus Kustavissa 1874–1886

2. Kilpi Kouluvuodet Turussa 1886–1895

3. Itselö Yliopistovuosia Helsingissä 1893–1898

4. Laulu Esikoisteoksen aika Helsingissä 1897–1901

5. Maljakko Nuoruudentuotanto Bathseban jälkeen 1902–1903

6. Penni Etsikkovuodet Helsingissä 1904–1905

7. Rakkaus Seurusteluvuosia Helsingissä 1905–1907

8. Taistelu Kirjastovuosia Helsingissä 1908–1914

9. Valtio Maailmansodan aika 1915–1918

10. Kirjasto Kirjastomies Turussa 1919–1923

11. Valo Turussa kirjastomiehenä ja kirjailijana 1924–1927

12. Keihäs Hiljaisia kirjastovuosia Turussa 1928–1933

13. Parkki Saaristosarja ilmestyy 1933–1936

14. Portti Viimeisten vuosien aika Turussa 1937–1939

Ihminen Turku 20.6.1939–Kustavi 21.6.1921

Kaiku

Kiitokset 

Viitteet

Lähteet

Mihin huomioni erityisesti kiinnittyi? Ensimmäiseksi panin merkille lapsuuskodin turvallisuuden ja sen, että poika sai velvollisuuksia vailla vapaasti kuljeskella ympäristöä tarkkaillen. Näkymät, tuoksut, tuulet sekä ihmiset ja heidän kertomansa jutut tallentuivat muistiin.  Koulu ei innostanut. Huonokuuloinen poika istui takarivissä omissa mietteissään. Turkulaisessa oppikoulussa hän sai ehtoja useina vuosina, miten kuten suoritti ne, kunnes seitsemännellä jäi luokalleen. Vasta viimeisenä kouluvuonna Volter paneutui tosissaan opintoihin, siirtyi eturiviin ja kirjoitti luokaltaan toiseksi parhaana ylioppilaaksi. Pitkäaikaisia ystäviä hänelle karttui etenkin kotipaikkakunnan koulutovereista.

Haaveet itsensä elättämisestä kirjailijana Kilpi joutui torjumaan isän vaatiessa, että jokin varma leipäpuu oli syytä hankkia. Pitkään isä kuitenkin kustansi Volterin elämän Helsingissä, josta tämä aina siirtyi kesäksi Kustaviin. Esikoisteosten heikko menekki pakotti Volterin noudattamaan isän vaatimusta ja hankkimaan jonkinlaisia avustajan töitä kirjastosta. Myöhemminkään teosten myynti ei taannut toimeentuloa.

Neljännessä luvussa kohtasin tunne-elämänsä myrskyissä rimpuilevan Volterin. Nuori mies luopui kotiväkensä toiveiden mukaisesti haaveista napurin tyttöä kohtaan. Pian kaupungin hiljaisuudessa purkautui paperille ensimmäinen teos, Bathseba, minullekin tuttu kirja lukiovuosilta. Kilven tietyt perusajatukset vahvoin tunnevärityksin teoksesta ilmenivät alusta asti, samoin Raamatun kielen ja aihelmien vaikutus.

Kilpi ihmetteli itsekin nuoruuden teostensa vahvuutta, kun hän luki niitä vuosia myöhemmin uudestaan. Hän oli hankkimassa teoksista yhteisjulkaisua nimellä Maljakko, mutta hanke jäi toteutumatta.

Rahattoman oli pakko nöyrtyä. Kirjastosta töitä alkoi löytyä, kun tyytyi vähäiseen palkkaan ensi alkuun.Urasta kuitenkin sukeutui merkittävä, sillä Turkuun perustetun yliopisto tarvitsi paitsi kirjaston myös asiaan paneutuvan hoitajan. Kilpi suorastaan loi ja organisoi tyhjästä koko kirjaston. Ennen pitkää hänet nimitettiin ylikirjastonhoitajaksi.

Vaikeina nuoruuden vuosina Kilven lohtuna ja innoittajana hehkui rakkaus turkulaiseen vuokraemäntään. Bathsebassa esitetyn  tavoin rakkauden sokaisema Volter ei piittannut, että rakkauden kohteena oleva nainen oli toisen vaimo, vaan sinnitteli, kunnes tämä lopulta päätti kirjeenvaihdon ja muun yhteydenpidon. Torjuttu Volter ei pitkiin aikoihin tohtinut unelmoida naisesta muuten kuin etäältä.

Lopulta Volter tutustui Hilja Vanhakartanoon, itseään tuntuvasti nuorempaan lääketieteen opiskelijaan. Heillä oli yhteisiä hankkeita, jotka sallivat rauhassa tutustua toisiinsa. Lopulta Volter rohkaistui tunnustamaan tunteensa Hiljalle. Kahden äveriään suvun yhteisenä vesana Hilja ei saanut vanhemmiltaan lupaa avioliittoon Volterin kanssa, mutta asia ratkesi, kun Hilja täysi-ikäisenä saattoi itse päättää, kenen kansssa avioituu. Hiljan isä ei koskaan suostunut edes tapaamaan Volteria, kun taas anopin ja vävyn välille muotoutui ajan oloon arvostava suhde.

 Hilja ja Volter solmivat avioliiton 10.6.1907 Turussa. Hiljasta tuli Volterille vahva tuki kaikissa perheen asioissa, samoin kuin kirjailijantöissä, joihin Hilja tarttui itsekin. Hilja kuunteli Volterin lukemana tämän tekstejä ja osasi kommentoida haavoittamatta. Elämäkertaa lukiessa odotin, mitä tulee vastaan Hiljan kuolemasta, sillä tiesin hänen menhtyvän paljon ennen Volteria. Järkyttävän äkkinäisesti 42-vuotias Hilja otettiin pois perheeltään. Isä jäi yksin kolmen lapsen kanssa taloudenhoitajan avustamana. Lopulta siihen tehtävään löytyi uusi, ihastuttava nainen kuin lahjana erään kirjastotehtävän yhteydessä. Pari avioitui Volterin myöhäisinä vuosina.

Hurjalta tuntui lukea kaikista kirjastoasioissa käydyistä taisteluista, joihin Volterin oli pakko ryhtyä, kun yliopisto oli viedä kirjastolta sekä henkilökuntaa, tiloja että rahoja. Volter jakoi päivänsä kahteen osaan: aamut hän varasi kirjotustöihinsä kotona, iltapäiviksi hän asteli virkapaikalleen Turun kauppatorin laidalle. Olipa hän kotona tai työpaikalla, savukkeita kului. Olen mielessäni hahmotellut, että Kilpi on kirjoittanut paljon itsestään varsinkin Alastalon salin Malakias Afrodite Härkäniemeen, jonka piipunvalinnasta ja -poltosta puhutaan kuin legendasta ikään. Tämä sydämellinen vanhapoika esitetään romaanissa röyhyttämässä piipuaan nautinnollisesti ison savupilven keskellä, mikä nykylukijaa karmaisee. Hahmon luoja on tuntenut syvällisesti sauhuttelun nautinnot!

Paljon olisi vielä sanottavissa poliittisesti kuohuneista vuosistakin. Silloin Kilpi osallistui kiistoihin kirjoittamalla lehtiin ja otti kuningasmielisenä kantaa valtiomuotoon. Mutta julkinen toiminta hiipui, kun Saaristosarja valtasi kirjoittajansa ajan ja ajatukset virkatoimien ohessa. Suurtyön tehneen kirjailijan pettymykseksi arvostelijat saati lukijat tajusivat vaivoin, mistä teoksissa oli kyse. Myynti jäi ylen vähäiseksi, kunnes ajan oloon havahduttiin huomaamaan teosten merkittävyys. Samoinhan kävi aikoinaan Aleksis Kivelle, jota muun muassa Volter Kilpi oli 1900-luvun alussa nostamassa arvostetuksi kirjailijaksi.

No, mitäpä minä vielä muuta sanoisin kuin tämän: Laura Kokon elämäkerta tekee oikeutta Volter Kilvelle ja samalla suomalaiselle kirjallisuudelle, jonka harvinaisen vihantana oksana haaroo komea Saaristosarja sekä muut Kilven teokset. Niiden myötä länsisuomalainen puheenparsi soi osana suomen kieltä sen yhtenä sävykkäänä osana muita torjumatta. Kilpihän itse oli kieliasioissa sillanrakentaja myös ruotsin suuntaan toisin kuin monet 1900-luvun alkupuolen itäisten murteiden suosijat saati kielikiihkoilijat.

Huolellisesti tutkittua, jäsenneltyä ja eloisasti raportoitua aineistoa oli ilo lukea.