Aukon asukit

Eteeni osui lyhyen ajan sisällä jo toinen romaani, josta oli vaikea saada otetta. Vähin erin totuin kumpaankin. Ensiksi luin Ida Rauman Hävityksen (Siltala 2022) ja kirjoitin siitä tämän blogijutun aavistamatta, että kirjasta Ida saisi Finlandia-palkinnon. Nyt on vuorossa Noora Vallinkosken Koneen pelko (Atena 2022). Sitä ei mainittu Finlandia-palkintojuhlassa. Sen sijaan soittaessaan taannoin läheisin kollega vuosien takaa hehkutti Koneen pelkoa väkevänä työläiskirjana niin, että saman tien ostin sen e-version. 

Melko pitkään rämmin tekstikatkelmissa kuin kaislikossa. Etsin jotakin juonen tapaista. Alkajaisiksi opin, mitä ihminen tuumaa koneista ja niiden käyttöohjeista. Sitten hahmotin Aukoksi nimetyn paikan.

 Aukossa eletään teollistumisen raunioissa. Nousu, kukoistus ja alasajo mahtuvat yhden ihmisen elinaikaan. Se, minkä piti olla ikuista, kestikin vain silmänräpäyksen. Jäljelle jääneet uskovat tehtaiden elpymiseen, he muistelevat niitä päiviä, kun mies oli tuotannon perusyksikkö. Nykyään mies ei ole enää mitään, nykyään on tietoyhteiskunta ja palvelusektori.  

Pian näyttämölle ilmaantui joku, jonka lähtöä kukaan ei huomannut. Näin pääsin jyvälle kertojasta kuin taustaan häviävästä tytöstä,

Pala kerrallaan lohkesi tietoja tytön perheestä. On isoveli Jere, on äiti, on riehumisillaan kauhistuttava isä. Tyttö, Johanna, tarkkailee tapahtumia ja vaanii vaaran merkkejä. Hän pärjää koulussa, etenkin matematiikassa, päätyy lukioon, josta selviytyy pyrkimään yliopistoon. Isoveljen mielestä kunnollisuus on siskon vika, tämä puolestaan havaitsee, ettei Jere osaa lukea eikä kirjoittaa, mikä tietää kurjaa tulevaisuutta. Koneiden käyttäjien olisi saatava selvää ohjekirjoista. Joskus olisi tarpeen kirjoittaa asiastaan vaikka anteeksipyyntö, kuten Jerellä raiskaussyytteen kohteena.

Aukko viittaa Turun läntiseen satama- ja muille työläisille rakennettuun lähiöön. Siellä ei panosteta käytöstapoihin. On pakko selviytyä aikuisten kanssa, olivatpa he missä kunnossa tahansa. Lähiön torilla majailee viinaan sortuneita. Jere kavereineen ei tyydy viinaan, vaan hommaa muita aineita päänsä sekoittamiseen. Autonrämillä törmäillään. Näpistely kuuluu kansalaistaitoihin. 

Perheeseen pesiytyy äitiä ihaileva Olev. Tämä avustaa milloin missäkin puuhassa ja toimii kuin isän rauhallinen muunnos. 

Aukossa äitiä kutsuttiin enkeliksi. Se johtuu hänen vaaleista hiuksistaan ja viattomista kasvoistaan. Lapsena äiti puki minut röyhelöön kunnes aloin protestoida. Naisellinen nainen on joka pojan unelma, hän sanoi, niillä sanoilla isä oli hurmannut äidin. Äiti oli joka pojan unelma.

Isän ympärillä perhe kuitenkin hyörii. Riiviömäisiä temppuja tehdään lapset mukana. Joskus käydään kalassa, kunnes Johannasta puhkeaa nainen eikä enää käy pojasta kaverina. Niihin aikoihin äiti liukenee pois, muuttaa omilleen ja jatkaa entisiä palvelualan töitään. Isä ottaa kierroksia ja painuu lasten kanssa huvipuistoon ottamaan irti kaiken laitteista ja hattaroista.

Peruskoulun lopulla Suski, Johannan ja Jeren yhteinen kaveri, on näkyvästi raskaana. Jeren naimapuuhat rasittavat seinän takana nukkuvaa siskoa. Syntyy poika, Jaxon, jonka Jere tunnustaa vuosia myöhemmin omakseen. Siellä kaaos, missä Jaxon.

Pojassa on aina ollut jotain kesytöntä, Jere sanoo. Hän sanoo sen haikeana, hänen villi poikansa halutaan kesyttää, lapsi pyritään väkisin sopeuttamaan yhteiskuntaan. Jere ei voi välttyä tuntemasta samaa tukehtumisen tunnetta, jota hän epäilee poikansakin tuntevan, että heistä yritetään välittää juuri tietyllä tavalla, tietyn rakenteen sisällä. Heidät halutaan tasapäistää.

Himokkuus tai sen esittäminen leijailee vapaana, rohkaistuna:

Lukiossa näytin joka päivä siltä kuin olisin menossa baariin. Ahtauduin avonaisiin toppeihin ja kireisiin farkkuihin. Matematiikan tunneille marssin piikkikorkosaappaissa, joissa oli vaaleanpunainen nahkavuori, vilautin kerran vuorta Esmeraldassa ruotsalaiselle miesseurueelle, ja he ulvoivat kuin olisivat nähneet vilahduksen jalkovälini kiiltävästä lihasta. Kaksitoista kurssia pitkää matematiikkaa piikkikorkosaappaissa, derivaattoja ja logaritmifunktioita.

Ennen pitkää Johanna muuttaa pois Aukosta. Hän tyytyy kurjimpaan hänelle tarjottuun vuokrakämppään, tekee töitä lastenvahtina ja kahvila-apulaisena, lukee pääsykokeisiin ja — tapailee hoitolastensa arkkitehti-isää, jolle on pysynyt näkymättömänä tämän kotioloissa.

Loppujen lopuksi Johanna kertoo arkkitehdille päässeensä opiskelemaan taloustiedettä. Miten suhde saikaan alkunsa? Se on niitä kutkuttavia polkuja, joilla Suski ja Johanna hankkivat lisätuloja. Kokemuksia heillä on jo ennestään.

Antti Majander (HS 11.9.2022) summaa arvionsa Koneen pelosta tavalla, jota en kiistä:

 Juonen tasolta sanoen: hajanaisia kohtauksia eräästä taantuneesta taajamasta, vailla kerronnan rakenteen häivää. Henkilöt litistyvät havainnollistaviksi preparaateiksi painavien mietelauseiden alle.

Vaan annas olla, Koneen pelko toimii niin kuin kunnon taideteoksen kuuluu: se opettaa vähitellen tavoilleen. Viekoittelee ja vie.

Myönnän myös, että kirja ihmisineen jatkaa elämäänsä päässäni. Isän kohtalo syrjään sysättynä pakotti muistamaan myös sen, mitä sodassa saadusta aivovammasta kärsinyt isäni koki hätäaputyömailla sodan jälkeen. Kesti vuosia, ennen kuin hänelle järjestyi asianmukainen eläke.

Luetusta jatkan juttua varsinkin entisen kollegani kanssa puhelimessa vielä ennen joulua.