Sopeutumisen pakko

 

 

Ahmien luin esseitä Ville-Juhani Sutiselta. Kyse on hänen tuoreesta kokoelmastaan Hajonneen maailman käyttöohje (Into 2023). Siinä hän perkaa ekologista ajatteluamme ja toimintaamme.

Sen sijaan, että odottaisimme tuhoa tai tarrautuisimme toivoon tuhon estämisestä, kirjailija kysyy, mitä voisimme nykyisessä tilanteessa tehdä (Mika Pekkola, KU 8.7.2023).

Sutinen sekä lukee aiheesta että reissaa vavahduttaville näköalapaikoille. Hän käyttelee taajaan käsitettä antroposeeni, ihmisen luoma aikakausi, vaikka geologit yhä pähkäilevät käsitteen pätevyyttä ennestään tunnettuihin kausiin verrattuna. Ihmisen tuhoisia jälkiä löytyy kaikkialta. Silti on yhä toivoa, kuten motoksi Rebecca Soltitilta valittu tekstipala vakuuttaa:

Toisin sanoen katastrofi on loppu, raunioitumisen ja kuoleman lakipiste, mutta se on myös alku, uusi avaus, mahdollisuus aloittaa alusta.

Esipuhe hätkähdyttää kysymällä otsikossa: Osaavatko kameolontit olla ihmisiksi?  Sitä seuraa pohdiskelu ekologiasta, kulttuureista, ihmisyydestä, vaihtuvista olosuhteista ja niihin mukautumisesta. Toisin sanoen voisiko ihminen toimia kuten kameolontti? Katastrofit ovat usein hitaita, niihin ehtii sopeutua...

Esseet on ryhmitelty kolmeen osaan. Ne ovat Suomalainen luontosuhde, Kalifornian elementit, Ekokriisi globaalissa peräkylässä. Ensimmäisessä osassa tarjolla on hajoamisen kielioppia sienien mystisyydestä alkaen niin mainiosti, että tavoitin tunnelmia omista sieni-intoiluistani vuosien takaa. Lisätiedotkin kelpasivat.

Puun voima, Lopun elämää -luvuissa pääsin silmäkkäin avohakkuiden kanssa. Mieleen muistuivat omat taannoiset mökkiläisihmetykset, kun läheltä hävisi äkkiä metsäpala toisensa perään.

Tekniikkalajiksi Sutinen esittelee myös ihmisen teon. Hän tietää, mistä kirjoittaa, sillä lapsen saaminen edellytti hedelmöityshoitoja kaikkine seuraamuksineen, kunnes terve poika ilmestyi vanhempiensa hoivattavaksi.

Käypänä mahdollisuutena omien tapojen muuttamiseksi huomasin, että voin Sutisen tapaan valita syötäväkseni esimerkiksi palko- ja Muu-tuotteita. Ideoita löysin luvuista Eläimiä ihmisten aikoihin, Antroposeenin liha ja Kierrätetty maailma.

Järisyttäviä ilmiöitä tarjosi osa Kalifornian elementit -osan luvut Tuli, Ilma, Vesi ja Maa. Monista näkemistäni dokumenteista huolimatta vasta Sutisen teksti näytti, kuinka peruuttamattomasti ihminen on puuttunut muun muassa jokien virtaamiseen ja kuinka suurissa vaikeuksissa ollaan makean veden huvetessa. 

Ekokriisi globaalissa peräkylässä -osan luku Nostalginen ekokatastrofi toi näkyville, että inuiitit siinä kuin muutkin ihmiset tuhoavat omaa ympäristöään. Vihreä linja -luku taas vei mukaan Sutisen juoksulenkille puistoksi muutetulle junaradalle Pariisiin. Ihmisen muistomerkki- ja Leikkiatlantis-luku veivät merenpinnan alle patojen suojiin ja kelluviin asuntoihin. Pian alkavalla Kööpenhaminan-reissulla hankkiudun katsomaan Urban Rigger -opiskelijain asuinaluetta, koska samantyyppisiä kuulemma perustetaan muuallekin meriveden nousun uhkaamille alueille. Kyse on konteista koottujen pikku asuntojen saarekkeista, joita voi lisätä legopalikkojen tapaan. Suosio on yllättänyt hankkeen puuhaihmiset.

Viimeinen luku Apokalypsin siivouspäivä vie lukijan Islantiin. Sutinen pohtii ilmastonmuokkausta, mutta myös hiilidioksiidin talteenottoa. Sitä tekee Carbfix-yritys. Kannattaa tutustua.

Jälkisanassa Sutinen tarkastelee vielä kerran rapistuneita teollisuus- ja satamaympäristöjä.  Hän löytää Nantesista antroposeenin koekentän, tekosaaren, jolla kaikki on keinotekoista. Siellä selviää, että sellainen meidän tulevaisuutemme on, ei mikään paluu koskemattomaan luontoidylliin

Huh-huh! Antoisa urakka. Sutisen täsmällistä, sävykästä kieltä lukee nautinnokseen. Vietin tähdellisiä hetkiä esseiden parissa.