Aikoja sitten luin erinäisistä kirjablogeista innostuneita mainintoja Mia Kankimäen kirjasta Naiset joita ajattelen öisin (Otava 2019). Kun se tupsahti Elisa Kirjan tarjouksiin, ostin e-version. Lukeminen kumminkin jäi, kunnes koitti sopiva hetki. Heti alkuun tuhti annos Karen Blixeniä tuli nautituksi melko äkkiä. Sitten tahti hiipui, vaikka jo kustantajan esittelyteksti lupaa huimia kokemuksia myös lukijalle:
Mia Kankimäki istuu lentokoneessa matkalla Kilimanjarolle ja pelkää – mutta savannille on päästävä, sillä sinne meni myös rohkeudestaan kuulu Karen Blixen. Vihtiläisellä vintillä hän löytää 1800-luvun naistutkimusmatkailijat, matkustaa heidän kanssaan maailman ympäri, lähtee masennuksenparannusmatkalle Japaniin ja päätyy Firenzeen kirjoittamaan Uffizin naisista.
Historian unohdetuilta lehdiltä löytyy inspiroivia poikkeusnaisia, seikkailijoita ja taiteilijoita, jotka seurasivat omaa intohimoaan aikansa odotuksista piittaamatta. Heidän jalanjäljissään tuntee itsekin uskaltavansa uusille reiteille.
Ehdin kuitenkin päästä jyvälle Mian tavasta upottaa kuvattavan naisen tarinaan omia kommentteja. Ne hilasivat menneen ajan ihmisiä nykyisten ulottuville. Kohteen olosuhteiden ja tekojen ymmärtäminen ei estänyt vinoakaan katsetta, mikä ajoittain nostatti hymyn karetta suupieliin. Samoin tekivät kuvitellut ohjeet, joita Mian mukaan kukin naisista olisi voinut antaa seuraajilleen. ”Ole saamarin reipas” toistuu. Ainakin Blixenin jälkiä Tansaniassa seuratessaan myös Mia noudattaa omaa ohjettaan.
Hämmästelen sitä, kuinka valtavasti Kankimäki on paiskinut töitä aineistonsa kokoamiseksi. Homma on vaatinut lukuisia matkoja, reippaaksi heittäytymistä vastoin omaa luonnetta, erakkokausia, tuskailua romaanin rakenteen kanssa, migreenin sietämistä. Japanilaiset teelaadut kahvin asemesta tarjosivat ja kaiketi yhä tarjoavat virkistystä.
Kirjan alkupuolella rajoja rikkovat matkoille päässeet naiset, jotka merkitsevät päiväkirjoihinsa tarkasti näkemäänsä ja kokemaansa. Kotiin palattua he julkaisevat matkakirjoja. Niitä myydään paljon, mikä takaa uudet matkat ja julkaisut. Omalaatuiselta tuntuu, kuinka tiukasti varsinkin viktoriaanisen ajan brittinaiset noudattivat sovinnaisuutta jopa viidakossa samotessaan ja preerialla ratsastessaan. Tätä seikkaa kaikkine korsetin käyttöineen Mia äimistelee yhä uudestaan.
Samoin toistuu hämmästely, miksi muistiinpanoista ja niiden pohjalta kirjoittamistaan kirjoista ja artikkeleista naiset jättivät kertomatta, kuinka he hoitivat intiimiasiansa kuukautisineen ja vessatarpeineen. Semmoisia olivat saamarin reippaat naiset!
Kirjan loppupuoli käsittelee kuvataiteilijanaisia, joiden teoksia on ollut lähes mahdotonta löytää museoista. Uuttera etsijä on kuitenkin päässyt aika monien maalausten jäljille. Kankimäki taitaa osaltaan olla yksi niistä, jotka ovat herättäneet kiinnostuksen museoiden uumeniin haudattuihin naisten maalaamiin teoksiin, koska niitä kuulemma etsitään, restauroidaan ja tuodaan esille.
Kuinka tyhjältä onkaan mahtanut tuntua olo pitkään kaaosmaisena jatkuneen urakan valmistuttua. Kirjailija ei peittele näitäkään tuntemuksiaan, vaan ottaa lukijansa mukaan pohtimaan työn koettelemuksia.
Jos mahdollista, avaa tämä linkki. Se vie Hesarissa 7.10.2018 julkaistuun Arla Kanervan juttuun
Esikuvallisten naisten jäljillä
Mia Kankimäki oli esikoiskirjansa jälkeen vähän hukassa. Sitten hän kirjoitti kirjan kymmenestä historiallisesta naisesta, joita pitää esikuvinaan.
2 kommenttia:
Taisin lukea tämän kirjan joskus, mutta siitä ei jäänyt näköjään yhtään mitään päähän.Ehkä se ei ollut minulle tarkoitettukaan, luin sen teemestarin jutun, muistaakseni ihmeissäni.Se taisi olla sitä aikaa, kun sinä olit Japanin lumoissa...
Olen luvannut itselleni, että luen myös Kankimäen Japani-kirjan. Mitä tuumasit siitä?
Lähetä kommentti