Tuntuu hyvältä, että Jorma Uotinen diktaattorina valitsi kuudesta erinomaisesta teoksesta juuri Kähkösen kirjan Finlandia-palkinnon saajaksi. Palkintopuheen puolivälissä tajusin Uotisen sanojen tarkoittavan riipaisevaa teosta 36 uurnaa.
Haastatteluista on jäänyt mieleen, kuinka juuri tämä kirja oli vaatinut tulla kirjoitetuksi. Oma elämä ja sen keskeisenä osana hiljattain kuollut äiti olivat lähde, josta riitti ammennettavaa. Pitkään jatkuneen kirjailijantyön myötä hankitut taidot johtivat luomaan uudenlaista sanataidetta. Enää ei ole tilaa kaikkitietävälle kertojalle, vaan nyt puhuu "minä".
Aiemmissa kirjoissa henkilökohtaisuus ei ole ollut yhtä selkeästi läsnä, vaikka suvun ihmisten tarinat ja kohtalot ovatkin sysänneet kirjoittamaan. Oman blogijuttuni perusteella muun muassa Kähkösen Graniittimies on tehnyt minuun vaikutuksen.
Silmäilen lahjakirjaani ja huomaan, ettei sisällysluetteloa löydy, mutta viisi lukua erottuvat selvästi kuin omiksi osastoikseen: I Esineitä ja tikkuolentoja kattaa sivut 9–100. Sitä seuraa II Päiviä ja kirjoja sivuilla 103–152, Sitten ovat vuorossa IV Välivaiheita sivuilla 155–162 ja V Twiggy sivuilla 165–234 sekä viimeiseksi VI Pop up 237–267. Tyhjät rivit toimivat lukujen sisäisinä siirtyminä.
Pitkä alkuluku virittää lähtötunnelman:
Rakas äiti,
tänä yönä sinun pitää lähteä.
Kuolemastasi on vuosi, ja Tuonen tytti on tullut sinua hakemaan. Kolikko on jo pöydällä, ja nyt me katsomme kapsäkkisi kuntoon. Vainajien on erottava elävistä. Etukäteen ei voi sanoa, kuinka kauan kulkee rinnalla. Jonakin päivänä vain tulee ymmärrys: nyt.
Tunnontarkka tytär on huolissaan hautapaikasta, jota ei pysty varaamaan vain äitinsä ja tämän lapsuudenperheen käyttöön. Siksi hän kerää hautalahjoiksi 36 esinettä laukkuun pakattavaksi. Kolikko kämmenpohjassa, lämmin viitta hartioilla äiti soudetaan virran yli vainajien maahan omaistensa luokse niin, etteivät he enää yrittäisi palata.
Yksi kerrallaan esineet paljastavat, mihin mikin niistä liittyy ja mistä on vihdoin aika puhua.
Pala palalta kertyy auki kokemuksia, jotka ovat jäytäneet tytärtä ja riivanneet äitiä kolhimaan lastaan. Joksikin aikaa isovanhemmat pelastavat lapsen hoiviinsa tilanteiden äidyttyä ylen vakaviksi. Kukaan ei aikoinaan tuntunut ymmärtävän kolarista melko vähäisin ulkoisin vammoin selvinneen äiti-Riitan potevan vakavaa aivovammaa. Tuhoisa riehuminen, unettomuus, alkoholi- ja lääkeriippuvuus piinasivat myös läheisiä.
Tapahtumat keriytyvät auki vähän kerrassaan tyttären lukiessa äitinsä jättämiä päiväkirjoja ja etsiessä arkistoista lisävalaistusta tapahtumiin. Sukulaisten raskaita elämänvaiheita sivutaan, kun vastauksia kysymyksiin löytyy siltä suunnalta. Aivovamman vikuuttama Riitta oli itse saanut pienestä asti tuta oman äitinsä vähättelyjä. Kuinkahan kaukaa nujertava kasvatus juonsikaan alkunsa, kunnes koitti aika katkaista moinen.
Lukiovuosina Sirpan oma ymmärrys karttui muun muassa psykologiantunneilla, kun kirjasta näki mustaa valkoisella, kuinka lasta tulisi kohdella, mutta kotona sai pelätä ja yrittää pysyä näkymättömänä. Vastuuntunto paisuu, kun lapsi yrittää ottaa hoitaakseen asioita tulkitsemalla tilanteita. Äidiltään Sirpa koki saaneensa nämä vaativat tehtävät:
1. Älä unohda.
2. Älä ikinä anna anteeksi.
3. Ota selvää.
Niinpä hän on ottanut selvää ja kirjoittanut pitkän sarjan Kuopio-romaaneja sekä tietokirjan Vihan ja rakkauden liekit. Kohtalona 1930-luvun Suomi (2010).
Lähes koko Kuopio-sarjan olen lukenut, mutta en vielä Tammisaaren helvetistä kertovaa tietoteosta. Uusimmissa haastatteluissa Sirpa Kähkönen on toistanut näkevänsä edessään pelkkää tyhjää teoksen valmistuttua. Kirjassa viimeisenä inventaariona pannaan luetteloidut esineet 36 uurnaan. Niitä ovat
1. Villatakki
2. Punainen kerä
3. Pettävä makeispussi
--
27. Järjestelyveturi 346
--
36. Tuska päässä
Maagisessa perunkirjoituksessa todistajina suvun keskeiset naiset nyökkäävät hyväksyvästi, kun ukki johdattaa vastahakoisen tyttärensä pois elävien ulottuvilta. Pikku hiljaa vainajat häipyvät Tuonen tytin mukana. Tarina hiipuu: Alkukoti vajoaa, hajoaa, lahoaa, haihtuu aamun valoon (267).
Vavahduttava lukukokemus!
Kritiikkejä Kähkösen romaanista löytyy monia, mutta tarjoan vain tämän linkin. Se vie Hesarin sivuilla 12.9.2023 julkaistuun Helena Ruuskan juttuun. Sen mukaan Kähkösen teos on tunnustuskirjallisuutta, jossa kirjoittaja panee itsensä likoon kertoakseen yleistä.
4 kommenttia:
Oi, miten hieno kirjoitus!
Huomaa, että kirja on vaikuttanut. Se vaikutti syvästi minuunkin - ja vaikuttaa yhä.
Kirjan rakenne on upea. Muistelu esineiden kautta toimii ja antaa kerronnalle intiimin sävyn.
Tosiaan - aiemmat teokset ovat olleet sitä äidiltä saatua tehtävää, selvän ottamista. Minulla menee Kähkösen teoksiin tutustuminen toisin päin. En ole lukenut kuin tämän, mutta nyt voisin lukea esim. tuon Graniittimiehen.
Totta tosiaan suosittelen lukemaan lisää Kähköstä ja varsinkin Graniittimiehen!
Tähän mennessä olen minäkin vakuuttunut, että Sirpa Kähköstä on luettava :) Aika myöhään siis. Aloitan ehkä siis tuosta Graniittimiehestä. En viitsi varata kirjaa, jossa on satoja jonossa, kuten en semmmoiseen rokotusjonoonkaan tai taidenäyttelyyn mene. Aikaa on, jos on. Vaikuttavasti kerroit sinäkin tästä, kuten Jorma Uotinen.
Graniittimies on uskoakseni linjassa sen kanssa, mitä olet lukenut ihmiskohtaloista eri puolilla Eurooppaa ja muuallakin. Ehtii Kähkösen 36 uurnaa lukea sitten, kun palkintokohu ei enää kasvata kirjaston jonoa.
Lähetä kommentti