Mummo ja Kaarlo

 

Innostuin kiittävistä kritiikeistä niin, että tilasin oitis Juhani Branderin Amerikan (WSOY 2023) Vaski-kirjastosta. Kului kuukausia, ennen kuin huomasin olevani vasta sijalla 65 lainausjonossa. Vieteri katkesi. Niinpä ostin opuksen e-kirjana. Nyt voin jo kertoa, että lukukokemukseni myötäilee kriitikoiden kehuja. Arvosteluja löytyy runsaasti netistä, useimmat tosin maksumuurin takana. Eurolla lunastin kuukauden lukuoikeuden Aamulehteen, jotta sain lukeakseni myös Janica Branderin Kurjuutta ja kauneutta -kritiikin Amerikasta.

Teoksen motto on peräisin William Ernest Henleyltä Laura Ala-Kokon suomentamana:

Ei haittaa kuinka ahdas portti,

kuinka rangaistusten täyttämä lista

Olen Kohtaloni mestari,

Olen sieluni kapteeni.

Sitten jysähtivät eteen tarinan ensi rivit viemällä minut toisen maailmansodan vuosiin:

8.9.1944    

Aino havahtui unesta. Tuttu kuorsaus kuului vierestä. Herman nukkui syvää sunnuntailapsen unta. Ainon uni oli rikkonaisempaa, hän ei koskaan antautunut sille täysin. Se oli jostain pois, jostain, mihin piti varautua mutta mitä hän ei osannut nimetä. Uni valitsi hänet, ei toisinpäin, hänellä ei ollut siinä mitään roolia.

Kirja jakautuu osiin I, II ja III. Alussa nuori nainen monien muiden joukossa matkustaa sotalaivalla kohti Saksaa. Yhtäkkiä naisia ei enää siedetä. Heidät heitetään mereen, elleivät suostu itse hyppäämään. Aino on raskaana, mutta osaa uida. Hän selviää Oravaisten/Omenaisten saareen. Se on kammottava, mutta Ainolle tuttu paikka, jonne on haudattu ties keitä, kuten itsemurhan tehneitä, rikollisia. Aino muistaa äitinsä kertoneen tarinoita saaresta. Sinne ei retkeilty.

Saaren rantahiekassa Aino tuntee supistusten alkaneen:

Aino raahautui selällään hiekassa metsää kohden. Ensin kyynärvarsien varassa, sitten laajoja kaaria kädet ojennettuina kuin selällään uiden. Metsänrajassa Aino näki koivunoksalla kieppuvan oravan, sen valkoisen vatsan. Variksen ruoskamaisen siiveniskun, käpyjen helistimet.

Ainon tausta saaristolaisena selviää muutamin piirroin. Sitten loikataan kymmenen vuoden yli. Kesällä 1954 ollaan Hittolan ränsistyneessä talossa. Isofar oli hukannut korttipelissä maat. Viina oli viimeistellyt tuhon tappamalla ukon. 

Kaarlo tutkii kirppuja mummonsa kainalossa. Ne olivat mummon oravia, kolmella omat nimet.  Mummo paitsi kiroilee ja manaa myös tarinoi ihmeellisistä paikoista ja olennoista, kun oppivainen Kaarlo kyselee. Ruokaa tehdään harvoin. Jouluna kuitenkin kaikkea on tarjolla. Äidistä ei puhuta muuta kuin se, että äiti meni Amerikkaan, jossa kaikki hymyilevät auringon paisteessa. Paikka paikoin on lisäksi tarjolla otteita äidin päiväkirjasta. 

Köyhyys ja Kaarlon runsas, kihara, tumma erottaa Hittolan asukit kyläläisistä ja heidän vaaleatukkaisista pojistaan. Koulussa Kaarloa rääkätään senkin vuoksi, että hän osaa lukea ja kirjoittaa hyvin. Opettaja ei taitoja arvosta, kunnes Kaarlo antaa ylittämättömän näytön mummonsa avustamana. Opettaja oli antanut pirullisen kotitehtävän, joka piti seuraavana päivänä lukea ääneen luokan edessä. Mummo oli kirjoittanut tarinaa pitkälle yöhön. Tuloksena oli häivähdys kaupunkielämää oudoin paikannimin niin vangitsevasti, että kaikki kuuntelivat vaiti, pyysivät jopa jatkoa. Silti Kaarlo yhä sai lukemisesta ja kirjoittamisesta enintään seiskan. Mutta tytöt tykkäsivät, alkoivat jutella. Eivätkä pojat enää rusikoineet Kaarloa.

Koulu kaikkineen valottuu draamana, jossa osat on jaettu vaurauden ja tiettyjen muiden leimojen mukaisesti. Lapset toistavat vanhemmilta oppimaansa. Opettaja, pappi ja sosiaalityöntekijät eivät hekään ole vähäosaisen puolella.

Kaarlon avuksi siunaantuu vahva työmies Sakari, kun talollisten pelloilla tai nuotanvedossa tarvitaan lisävoimia. Isokourainen, nälkiintynyt Kaarlo kelpaa kymmenvuotiaana miesten töihin varsinkin Sakarin apuna. Pysyväksi turvaksi ei Sakarista ole. Satunnaiseksi suojelusenkeliksi osoittautuu myös yksi koulukeittolan naisista huolehtimalla ajoittain Kaarlolle riittävästi ruokaa.

II osa alkaa myöhään saapuneella keväällä. Teksti tarjoilee auliisti havaintoja luonnosta:

Muuttolinnut aistivat syvälle maaperään juurtuneet pohjoisen kamaran magneettiset suonenvedot. Lintujen levähdyspaikkoja olivat vanhojen peltojen kaljut alat, joille ne uupuneina laivueina laskeutuivat. Sinivuokot nousivat kauneuteensa tukehtuneina, silti niin arkoina, katseita vahtien. Pajunkissan ruskeita nyöriä keriytyi esiin vaaleaturkkisine luomineen, korppien taisteluäänet kuuluivat metsästä, kiurun eroottinen manaus. Kevään kakofonia oli taisteluhuutojen, reviirisotien ja elintilan metakkaa. 

Sinä keväänä mummo kaatuu eikä Kaarlo pysty nostamaan häntä. Naapuriin on juostava hakemaan apua. Mummo viedään hevospelillä pois. Kaarlo on yksin olematta mies talossa, niin kuin pitäisi.

Seuraa tuskastuttavia viikkoja. Mummo kuolee, haudataan, ihmisiä käy Hittolassa, Kaarlosta puhutaan kuin esineestä, jota kukaan ei halua. Äiti on yhä Amerikassa. Heinäntekoon Kaarlo kuitenkin osallistuu ja saa ruokaa, mutta etääntyy kyläläisistä.

III osa tuo lähelle kaiken sen, mitä Kaarlo tuntee ja kokee jätettyään Hittolan mukanaan tuhti eväsreppu. Mökkiin hän ei palaisi, vaan menisi Amerikkaan. Turvaton lapsi ottaa veneen ja lähtee soutamaan, rantautuu, näkee ikään kuin lampaita, asettuu toviksi tyhjään taloon. Fiktio näyttää voimansa tekstin tarjoillessa peilauksia Kaarlon tajunnanvirtaan. Näyt täyttävät mielen, Matkan on jatkuttava, vaikka ensin katkeaa yksi airo, lopulta toinenkin solahtaa mereen. Soutu hiipuu. 

Tähän kuuluu kuvitella pitkä tauko, kunnes annan lopun hylkeineen uudelleen riipaista kyynelet silmiin. 

Teos tosiaan kasvaa runolliseksi balladiksi merestä, hylkeestä ja pojasta, joka pienellä veneellä yrittää soutaa valtameren toiselle puolelle, kuten mainosteksti tiivistää.

***

Olen isäni puolelta Rymättylään kauan sitten juurtunutta sukua, Vietin serkkuni kanssa paljon aikaa yhteisen tätimme luona. Niinpä tunnen melko hyvin saariston oloja paikannimineen niiltä vuosilta, joita romaani käsittelee. Muutama paikannimi toistuu sellaisenaan, jotkut muunneltuina, kuten Omenainen Oravaisena. Juhani Brander on sijoittanut kirjansa tapahtumat Rymättylän tapaiseen paikkaan. Lopussa hän mainitsee lähteikseen muun muassa Rymättylän historian I ja II. Niitä minäkin luin sukututkimusta tehdessäni. Aavistelen, että mies tai ainakin hänen sukunsa on jollakin tavalla kiinni Rymättylässä. Niin vahvalta tuntuu eläytyminen sekä paikkoihin, niiden luontoon että keskeisiin henkilöhahmoihin. Kenties Ainon päiväkirja, joka mummon kuoltua löytyy arkkuun talletettuna, voisi olla olemassa ja kirjailijan hallussa, vaikka hän vakuuttaa tarinansa olevan puhdasta fiktiota.

Teos on omistettu Felix Branderille (1901–1931).