Maailman ääriin, vuorten uumeniin

 

Kirjakaupasta hankin tuoreeltaan Anni Kytömäen Mirabilis-romaanin (Gummerus 2024), sillä 688-sivuista opusta ei ollut saatavilla e-versiona enkä malttanut jonottaa kirjaa lainaksi. Hitaasti lukemalla nautin pitkään tarkan ja vivahteikkaan kielen varaan rakennetun tarinan käänteistä. Niissä riittää yhä pohtimista.

Ensi töiksi lukemisen jälkeen kokosin tekstin ilmoittamat aika- ja paikkamerkit listaksi. Sisällysluetteloa kirjaan ei ole liitetty. Ensimmäinen näkymä avautuu napakasti otsikolla Äiti. Se viittaa ikiaikaisesti kaikkiin emoihin ja niiden poikasiin. Kalastamaan lähtenyt hylje-emo ei selviydy takaisin saarelle, jolla lapset huutavat nälkäänsä. 

Ihmisemoista tulee tutuimmaksi Iso-Riikka. Eletään vuotta 1865 ja kolme vuotta myöhemmin edelleen Korraharjussa rakentamassa junarataa. Iso-Riikka häikäisee voimillaan. Hän tuntuu kykenevän mihin vain myös kolerasairaiden hoitajana oman äitinsä opein. Läheiseksi tulee kaunis Daniel, jonka Riikka pelastaa kuoleman kynsistä ja tuudittaa sylissään yhteisen nautinnon hetkinä. Mutta Riikkapa kaihoaa jotakin muuta kuin ratatyön myötä urkenevaa asettumista aseman liepeille. Hän liittyy Amurinmaahan toiveikkaina lähteviin. Pieni joukko suuntaan laivaan ja on valmis kiertämään Afrikan eteläkärjen kautta kohti koillista suuren Venäjän kolkkaa. Sinne ei vielä aikoihin yllä mikään rautatie.

Eteläisessä Afrikassa laiva pysähtyy joksikin aikaa. Riikka painelee yksin metsään ja palaa mukanaan kaksoset. Niitä hämmästellään ja kauhistellaan, kuka lienee isä. Riikka ei puhu ei pukahda, vaikka ymmärtää hyvin asiain laidan. Eletään vuosia 1869 - 1870, kunnes päädytään luvattuun maahan. Se sijaitsee lähellä Vladivostokia ja saa nimekseen Päivännousu. Sen ja tähtikaksosten Artturin ja Ellan eli Mirabellan vaiheita seurataan vuoteen 1680.

Tapahtumiin tulee aivan uusi ulottuvuus Leonhard Hess Stejnegerin myötä. Hän järjestää luonnonhistoriallisen museon kokoelmia Washingtonissa ja kirjoittaa aiheista artikkeleita. Museon johtaja toivoo, että Leonhard lähtisi kenttätöihin Beringinsaari asemapaikkana. 

Beringinsaarella talvehti aikoinaan myös haaksirikkoisten retkikunta, jonka sankarillista selviytymistä kerrataan kaikessa tutkimusmatkoja käsittelevässä kirjallisuudessa. Retkikunnan mukana oli saksalainen luonnontukija, jolta merilehmäkin lopulta sai nimensä. Kukaan toinen tiedemies ei ehtinyt nähdä elävää Rhytina stelleriä. (105)

Leonhardin vaimo ei halunnut seurata miestään Yhdysvaltoihin saati Beringinsaarelle, vaan jäi Norjaan ja haki avioeroa. Saari, jonne mies saapuu 1882, tuntuu surujen tyyssijalta, jossa vainajat muistuttavat itsestään. Pikku hiljaa Steller asettuu Leonhardin rinnalla ajoittain häälyväksi seuralaiseksi ja keskustelukumppaniksi.

Vuosien 1882 - 83 mittaan lukija tutustuu myös Sašaan, monen toimen metsästäjänaiseen. Tässä vaiheessa tarinaan kytkeytyy amba, tiikeri, ja kertomukset ryöstetyistä lapsista. Ella ja Artturi ovat jo niin isoja, että pyrkivät metsään Sašan mukana etsimään amban jälkiä. Pian katoaa vaalittu ja vahdittu pikku-Niilo. Tiikerin syömäksi? Iso-Riikka päätyy lähettämään kaksosensa isä-Danielin huomaan Suomeen, mikä tuntuu ihmeeltä. Olen jo unohtanut matkajärjestelyt. Ne kuitenkin hoituivat kuin taikaiskusta.

Kotipuolessa liikkuvaiset lapset osuvat yksiin ratavartijan Vikke-pojan kanssa. Kaikki kolme kehittyvät taiturimaisina temppuilijoina. Heistä muodostuu ryhmä Arcturus, Hadrianus ja Mirabella tähtäimenä oma sirkus. Vikke on nähnyt sirkusesityksen, josta otetaan mallia. Salaiset harjoitukset edistyvät metsäaukiolla. Lähestytään vaihetta, jolloin voitaisiin näyttäytyä yleisölle.  

Mutta, mutta: yksi harha-askel ja Vikke suistuu junan ruhjomaksi. Kohtaus on niin raju, ettei lukijakaan ole päästä siitä yli. Kirjan kieli kannattelee sellaista tunteiden kirjoa, että niihin imeytyy väkisin mukaan. On elettävä sekä Ellan että Artturin mukana menetyksen syövereissä.

Tarina leikkautuu seuraavaksi vuoden 1889 Washingtoniin ja Arizonaan ja pohtii kanjoneita. Leonhard sairastaa. 

Leonhard torkahtaa ja näkee unta, josta jäävät mieleen kuumeen mainingit, maapallon hehkuva ydin, vuorten synty. Hän havahtuu taas, ja ajatukset putoavat rotkoon, törmäilevät seinämiin jotka ovat kovettuneet vain hetkeksi. Leonhard uppoaa kallion mukana planeetan syvyyksiin. Aivot hölskyvät kipeästi kalloa vasten, hän sulaa osaksi magmaa. (208)

Steller ilmaantuu sairastavan juttukumppaniksi. Leonhard toipuu. Hän ei sairastanutkaan tuberkuloosia, vaan jotakin selittämätöntä muuta. Se häipyi vuorilla kuljettaessa.

Tarina palaa  Korraharjuun 1889. Lukijalle esitellään paroni Falkenhöjd, hänen serkkunsa Ulrika Petrova ja Ulrikan poika Andrei. Näistä hahmoista erityisesti paroni ja Andrei kohoavat näkyviksi. Äiti-Riikka esittelee lapsensa paronille. Kalpea ja kaita Andrei on äitinsä kanssa palannut suolakaivoksilta Uralilta.

Lapset poimivat metsämansikoita, paroni heiluttelee kävelykeppiään tai oikaisee selkänsä keppi selän takana kyynärpäiden varassa. Paronia kiinnostavat kasvit. Hän löytää ainokaisen lehdokin, nyppää sen  irti ja jättää nuutumaan sammalikolle. Muistellaan Amurinmaata ja paronin maanmittauksia. Kävellään. 

Falkenhöjd pysähtyy polulle, ja hänen ylitseen kaartuvat pähkinäpensaiden oksat. Hän puhuu maallisia, luonnonilmiöistä jotka nimensä mukaisesti osoittautuvat yksi toisensa jälkeen luonnollisiksi, mutta silti hän seisoo pähkinäholvistossa kuin kirkossa. Ylhäällä männynlatvat humisevat urkuina niin voimakkaasti, että hänkin jää kuuntelemaan. (223)

Löytyy runsas kasvusto metsäorvokkeja. Ella kysyy, mikä kasvi se on, ja kuulee paronilta nimen Viola mirabilis. Tyttö ja paroni ovat huomanneet myös toisensa. Vuosia vierii ja heidän välillään roihahtaa piilossa pidettävä lempi.

Seuraa toinen toistaan vaikuttavampia käänteitä tarinan ihmisten jatkaessa elämäänsä. Tutkailen merkintöjä papereista, joihin kokosin tarinan vaiheet vuosilukuineen. Jo ennen koostetta olin ymmärtänyt, kuinka luja rakenne kirjassa on. Kronologia tuntuu luonnolliselta ratkaisulta, kun kerran seurataan sekä maapallon että eläin- ja kasvikunnan muotoutumista ihmislajin vaikuttaessa kasvavassa määrin kaikkeen, mihin se yltää.

Vuorten uumenista etsitään kultaa, mutta Uralilla louhitaan suolaa, kun kultaa ei löydy. Paronin mailla Suomessa hämmästellään Vinkalovuorta ja sen uumeniin yltävää onkaloa. Paroni haluaa vallata vuoren ja rakentaa sinne muutakin katsottavaa kuin maisemat. Hanke horjahtaa lähes katastrofiin.

Muutamien henkilöhahmojen, kuten Leonhardin, kypsyminen näkemään monien eläinlajien hupeneminen, jopa katoaminen tyystin, tuntuu uskottavalta. Tieto lisää tuskaa. Silti kirja päättyy valoisaan näkymään. Mykistyin oivaltaessani, ettei yksikään juonensäie jäänyt vaille ratkaisua. Elämä jatkuu.

***

Lopuksi hetki narinaa: 

Suren sitä, että Elisa Kirja siirtyi ykskaks osaksi Bonnierin BookBeatia. En alistu sen kuukausimaksuihin enkä rupea kuuntelemaan äänikirjoja. Sietämättömältä tuntuu, ettei enää voi ostaa e-kirjaa, kuten ennen. Tai en ainakaan ole löytänyt uutta täyden tarjonnan e-kirjojen myyntipaikkaa. Jos ja kun sellainen löytyy, ostan taas ainakin osan kirjoista e-muodossa. Vanhat silmäni kiittäisivät, sillä lukulaitteessa voi justeerata fonttikokoa.

Ymmärrän kirjailijoiden vastalauseita ja sitä, etteivät kaikki enää anna teoksiaan moisille kanaville, jotka maksavat tekijöille pelkkiä pennosia. Niinpä tätä nykyä ostan kirjoja oikeasta kirjakaupasta ja annan niitä eteenpäin, sillä isosta huushollista pieneen muutettuani kirjahyllyjä ei enää ole. Yhtaikaa Kytömäen romaanin kanssa ostin Pajtim Statovicin uutuuden Lehmä synnyttää yöllä. Siinä seuraava luku-urakkani ja -nautintoni.