Jonakin keväänä kertoja on päättänyt kirjoittaa kirjan valkoisesta. Työ oli alkanut listan laatimisella:
Kapalo
Vastasyntyneen vaate
Suola
Lumi
Jää
Kuu
Riisi
Aallot
Jademagnolia
Valkoinen lintu
Hymyillä kalpeaa hymyä
Valkoinen paperi
Valkoinen koira
Valkoiset hiukset
Käärinliina
Mieleni värisi oudosti jokaisen sanan kohdalla. Tunsin, että minun oli kirjoitettava tämä kirja ja että kirjoitusprosessin myötä jokin muuttuisi. Tarvitsin valkoista haavavoidetta, sideharsoa haavan päälle.
Ei kirjoittaminen silti ottanut alkaakseen. Piti viivytellä ja pohtia, voisiko piiloutua lauseiden sekaan kuin valkoisen sideharson taakse.
Muutettuaan vieraan maan pääkaupunkiin kertoja ymmärtää migreenin kynsissä, ettei voi piiloutua.
Teksti jatkuu lyhyin luvuin kuin proosarunona.
Jokainen hetki on harppaus jatkuvasti uusiutuvan, läpinäkyvän jyrkänteen reunan ylitse ajan äkkijyrkällä äärellä. Nostamme uskaliaasti jalan elämämme ajan reunalta, ja astumme epäröimättä askeleen ilmaan. Ei siksi, että olisimme erityisen rohkeita vaan siksi, ettemme voi muutakaan. Tunnen tälläkin hetkellä, kuinka vaarallista se on. Astun uhkarohkeasti elämättömään aikaani, kirjoittamattomaan kirjaani. (9)
Kyse on moninkertaisesta surusta. Nuori äiti synnytti yksin ennen aikojaan kaukana asutuksesta. Tyttövauva kuoli pian. Lapsen isä hautasi sen, yksin hänkin. Kertoja on elänyt äitinsä surua ja kaivannut aina isosiskoaan. Sama lapsen menetys on ollut toistua kertojan synnyttyä keskosena.
Lyhyet tekstit muuntelevat valkoista. Mieleen painuu hellittämätön suru, joka keveimmillään häilyy kuin usva maisemassa tai lumikide hihalla. Ne viivähtävät hetken, suru pysyy.
Sivuja on vain 111. Silti tarvitsin lukemiseen muutaman päivän. Teksti kutsuu lukijaa antautumaan kiirehtimättä ja pohtimaan valkoisena kajastavaa kuolemaa. Sitä voi tarkastella lempeästi kertojan tavoin.
Erikoislaatuista teosta täplittävät muutamat valokuvat. Ne luontuvat tekstiin, vaikka painojälki vaikuttaa tahattomasti epätarkalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti