Jonakin keväänä kertoja on päättänyt kirjoittaa kirjan valkoisesta. Työ oli alkanut listan laatimisella:
Kapalo
Vastasyntyneen vaate
Suola
Lumi
Jää
Kuu
Riisi
Aallot
Jademagnolia
Valkoinen lintu
Hymyillä kalpeaa hymyä
Valkoinen paperi
Valkoinen koira
Valkoiset hiukset
Käärinliina
Mieleni värisi oudosti jokaisen sanan kohdalla. Tunsin, että minun oli kirjoitettava tämä kirja ja että kirjoitusprosessin myötä jokin muuttuisi. Tarvitsin valkoista haavavoidetta, sideharsoa haavan päälle.
Ei kirjoittaminen silti ottanut alkaakseen. Piti viivytellä ja pohtia, voisiko piiloutua lauseiden sekaan kuin valkoisen sideharson taakse.
Muutettuaan vieraan maan pääkaupunkiin kertoja ymmärtää migreenin kynsissä, ettei voi piiloutua.
Teksti jatkuu lyhyin luvuin kuin proosarunona.
Jokainen hetki on harppaus jatkuvasti uusiutuvan, läpinäkyvän jyrkänteen reunan ylitse ajan äkkijyrkällä äärellä. Nostamme uskaliaasti jalan elämämme ajan reunalta, ja astumme epäröimättä askeleen ilmaan. Ei siksi, että olisimme erityisen rohkeita vaan siksi, ettemme voi muutakaan. Tunnen tälläkin hetkellä, kuinka vaarallista se on. Astun uhkarohkeasti elämättömään aikaani, kirjoittamattomaan kirjaani. (9)
Kyse on moninkertaisesta surusta. Nuori äiti synnytti yksin ennen aikojaan kaukana asutuksesta. Tyttövauva kuoli pian. Lapsen isä hautasi sen, yksin hänkin. Kertoja on elänyt äitinsä surua ja kaivannut aina isosiskoaan. Sama lapsen menetys on ollut toistua kertojan synnyttyä keskosena.
Lyhyet tekstit muuntelevat valkoista. Mieleen painuu hellittämätön suru, joka keveimmillään häilyy kuin usva maisemassa tai lumikide hihalla. Ne viivähtävät hetken, suru pysyy.
Sivuja on vain 111. Silti tarvitsin lukemiseen muutaman päivän. Teksti kutsuu lukijaa antautumaan kiirehtimättä ja pohtimaan valkoisena kajastavaa kuolemaa. Sitä ja kaikkinaisia tunteita voi tarkastella lempeästi kertojan tavoin.
Erikoislaatuista teosta täplittävät muutamat valokuvat. Ne luontuvat tekstiin, vaikka painojälki vaikuttaa tahattomasti epätarkalta.
Lisävalaisua kirjaan löytyy muun muassa Kulttuuriykkösestä, joka lähetettiin maanantaina 18. marraskuuta 2024. Kääntäjä Taru Salminen tuntee korealaista historiaa ja kulttuuria, mikä ehkä auttaa myös kuuntelijoita ottamaan vastaan teoksen hitaasti avautuvia tunne- ja kipukerrostumia.
4 kommenttia:
Tulei tuntuma, että täytyy olla kirjallisuuden tohtori, jotta löytää tuosta eheän kirjan/ kertomuksen / tai... No, ei ole vielä koko kirjaa ja pakkohan se on lukea- sitten joskus.
Kirja koskettelee kipeitä muistoja. Kertoja kuorii pikku hiljaa esiin, kuinka äidin puheet esikoisen ja sitten myös kertojan syntymä on ollut ylipääsemätön kokemus. Esikoinen ei alkanut hengittää, vaan hiipui kuolemaan pian syntymänsä jälkeen. Kertoja on kuullut itselleen käyneen melkein isosiskon lailla, mutta ihmeen lailla hän kuitenkin oli avannut silmänsä ja ruvennut imemään rinnalle nostettuna.
Kyllä kirjasta tarina irtoaa, vaikkakin hitaasti tunnustellen proosarunona.
Han Kang kiinnostaa kovasti.
Huomasin, että minulla on hyllyssä hänen kirjansa Ihmisen teot ja otinkin sen jo esiin, mutta kaikkea muuta lukemista on ollut niin paljon, että kirja on jäänyt toistaiseksi lukematta.
Kirjastosta tarttui mukaani edellisvuoden Nobel-voittajan Jon Fossen ohut, hienolla tyylillä kirjoitettu romaani Aamu ja Ilta, joka kertoo erään ihmisen syntymästä ja kuolemasta. Se on lyhytlaina, eli jos meinaan kirjasta jotain kirjoittaa niin se pitäisi tapahtua lähipäivinä.
Niin yksinkertainen tarina, mutta valtavan intensiivinen. Tyyli tekee mestarin.
Sepä se meillä lukevilla ihmisillä, että lukemattomienkin kirjojen lista karttuu. Otan Fossen tähtäimeeni!
Lähetä kommentti