Järkeen vetoavia esseitä

 

Tommi Melenderin Ihmisen näköinen -esseekokoelmaa (WSOY 2024, 288 s.) joutui odottamaan kirjastosta lainaksi niin pitkään, että ehdin unohtaa tilanneeni sen. No, parin kiemuran jälkeen kirja ilmestyi pöydälleni. Kuulun niihin lukijoihin, jotka hanakasti tarttuvat Melenderin teksteihin missä tahansa ne osuvat silmiini. Melender tunnustaa julkaisseensa kokoelman tekstit eri lehdissä, mutta tarkistanut ja syventänyt jokaista kokoelmaan valittua. 

Lukemista on sävyttänyt sitkeä flunssa, ellei perätä hinkuyskä. Tätä nykyä yskin armottomasti, mikä ottaa päähän, kirjaimellisesti. Yritän sivuuttaa vaivat tutkailemalla kokoelman sisällystä. Se jakaantuu kolmeen jaksoon. Kahdessa ensimmäisessä on kolme tekstiä, kolmannessa kuusi. Toisen jakso aloittaa Romanssi menneisyyden kanssa -essee. Siinä kuten muutamissa muissa Melender palaa lapsuuteensa ja kouluvuosiinsa. Mutta jätän nyt romanssit sikseen ja siirryn kokoelman ajankohtaiseen päätöstekstiin. Se on Holokaustin kauhukertomus.

Tammikuun 27. päivänä 1945 Auschwitzin porteista käveli ulos muutama tuhat nääntynyttä vankia. Enin osa oli häädetty leiriltä kuolemanmarssille saksalaisten tajuttua häviävänsä sodan. Tänään sanomalehdistä on voinut lukea näkymistä 80 vuotta sitten. Hengissä selvinneitä kokoontui muistamaan holokaustin uhrien muistoa Puolan Oswiecimin lähellä sijainneeseen Auschwitz - Birkenaun tuhoamisleiriin, nykyiseen museoon. 

Runsaat kymmenen vuotta porttien avautumisen jälkeen Turussa näin elokuvateatterissa dokumentin tuhoamisleireistä ja Nürnbergin oikeudenkäynnistä. Olin tuskin 18-vuotias enkä pystynyt katsomaan näkymiä valkokankaalla, vaan piilouduin penkkirivien väliin. 

Melenderin esseen olen lukenut useaan kertaan. Huomasin, että viime vuonna Yle on tarjonnut nähtäväksi elokuvan, jonka katsoin tyynesti ja josta Melender kirjoittaa. Kyse on Jonathan Glazerin elokuvasta The Zone of Interest, Se perustuu löyhästi Martin Amisin vuoden 2014 romaaniin. Ensi-iltansa se sai vuoden 2023 Cannesin elokuvajuhlilla ja kilpaili Kultaisesta palmusta. Oscar-gaalassa The Zone of Interest sai parhaan kansainvälisen elokuvan Oscar-palkinnon.

Wikipedian mukaan Glazer käsitteli puheessaan Israelin meneillään ollutta hyökkäystä Gazan alueelle:

Kaikki valintamme tehdään heijastamaan ja kohtaamaan meitä nykyhetkessä. Ei pidä sanoa: "Katsokaa, mitä he tekivät silloin", vaan "katsokaa, mitä me teemme nyt." Elokuvamme näyttää mihin dehumanisaatio johtaa pahimmillaan. Puheensa päätteeksi Glazer kehotti Israelia lopettamaan sotatoimet Gazaa vastaan.

Elokuva häivyttää holokaustin ja sen toimeenpanijat muurin taakse. Tutuksi tulee leirin komendantin Rudolf Hössin arjalainen ihanneperhe. Se asuu talossaan muurin reunustaman puutarhan keskellä. Vapaa-aikana ulkoillaan natsiaatteen mukaisesti.

Perheen lapset kuulevat kaameita ääniä muurin takaa. Katsoja kokee kammottavat tilanteet korvien, ei silmien kautta. Silmät näkevät jokapäiväisiä asioita korvien kuullessa kauheuksia.

Melender kirjoittaa, että siinä missä Amis sukeltaa henkilöhahmojen sisäiseen maailmaan, Glazer jättää heidät etäisiksi. Lähikuvat kasvoista loistavat poissa. Elokuva näyttää Hössit välimatkan päästä, tirkistelijän perspektiivistä.

Melender jatkaa Nobel-palkittuun kirjailijaan Imre Kertésziin ja hänen kysymykseensä "Kuka omistaa Auschvitzin?" Oli nähtävissä, että tuhoamisleirin muiston vaalimisen hintana on sen stilisoituminen vallitsevaan historiatietoisuuteen sopivaksi. Siitä uhkaa tulla turistinähtävyys aiheenmukaisin halvoin kulutustuottein. 

Holokaustikitschin paraatiesimerkkinä Melender tarjoaa Kertészin mukaisesti Steven Spielbergin Schindlerin listan, joka nosti sankariksi teollisuusmies Oskar Schindlerin. Kannattaa lukea Melenderin essee. Samalla tulee selväksi, mitkä ovat holokaustikitschin tunnuspiirteet. Kertész luettelee niistä tärkeimmät, kuten sen, että keskistysleiriltä henkiin jääneet esitetään selviytyjinä, suuren kokemuksen läpikäyneinä, mutta ehjinä tai jopa lujittuneina. Muitakin piirteitä on. On kuitenkin huomattava, ettei holokausti ollut vain saksalaisten ja juutalaisten välinen asia, vaan siinä ilmenivät modernin totalitarismin yleisemmät poliittiset ja psykologiset tunnuspiirteet. 

Melenderillä paukkuja on riittänyt esseen loppuun asti. Yksi niistä on viittaus historian tutkija Saul Friedländeriin, joka suosittelee pysyttelemään tosiaisoiden dokumentoinnissa esksymättä maalailuun. Frieländerin hengessä Glazer rajaa elokuvassaan holokaustin muurien taakse, mikä osoittaa, ettei todella suurille asioille tehdä oikeutta kuvaamalla niitä sellaisenaan, vaan tulemalla aivan ytimen viereen. Etäännyttämällä Glazer on välttänyt holokaustikitschin vaarat ja samalla pakottanut katsojan kohtaamaan mustan aukon, johon kieli, äly ja sivistys katoavat.

Aivan lopussa Melender viittaa Dan Stoneen, joka puhuu holokaustin kytemään jääneestä perinnöstä, synkästä syvyyspsykologiasta, joka altistaa kansalaisia fasismin lumolle. Yhteiskunnan kriisiytyessä kaivataan vahvaa johtajaa palauttamaan kuri ja järjestys. Sitten etsitään rangaistaviksi syntipukit.

Mitä tapahtuukaan paraikaa paikoissa, joista päivän uutiset kertovat! Esseekokoelma osoittautui monin tavoin ajankohtaiseksi muiden ansioittensa lisäksi.

***

Melenderiltä on julkaistu ainakin yksi romaani nimeltä Ranskalainen ystävä (WSOY 2009). Siitä kirjoitin tämän blogijutun.