Vainoharhaisen loppu

 

Jouluna sain toivelahjaksi Pirkko Saision uutuusromaanin Suliko (Siltala 2024). Kiitos lahjan antajalle!

Yönmustan kannen yläreunassa tuikkivat tähdet kuin vuoriston takana. Suurimpana loistaa yksi punainen, kaiketi se, jolla tarinan ajatuskertoja viittaa itseensä takakanteen painetun sitaatin mukaisesti:

Koska jumalaa ei ole, minä tein jumalan.

Itselleni. 

         Ja itsestäni. 

         Jonkun täytyy antaa itsensä uhriksi.

Muistan intensiivisistä yleisen historian opinnoista vuosikymmeniä sitten, kuinka valta siirtyi Leninin kuoleman jälkeen nuoressa Neuvostoliitossa ja kuinka Staliniksi itsensä nimennyt Josif - koko nimeä on vaikea kirjoittaa kaikkine hattupäämerkkeineen - raivasi kilpailijat tieltään. Siltä osin Saision kirja ei tuonut esille mitään minulle uutta, kun taas kerrontatavan koen mullistavaksi. Saisio on eläytynyt diktaattorin elämään ja ajatuksiin, kuin katselisi miehen silmänrei'istä ympäristöään. Hyppäsin kyytiin vastaan pyristelemättä.

Ensimmäisenä silmiin osuu vuosiluku 1953. Se toistuu. Minäkertoja toteaa:

Minulla on tuhkanmaku suussani, Suliko. 

Mutta kuinka vahvatukkaisesta nuoresta miehestä tulee despootti ja diktaattori? Kopioin kuvan Antti Majanderin Suliko-arvostelusta  (HS 29.9.2024). Sama kuva toistuu Googlen kuvahaussa usean kertaan.

                                           

 Retusoitu kuva ei paljasta Josifin rokonarpista ihoa. Romaanissa poika ylpeilee, kuinka hän sairasti isonrokon saappaat jalassa seisten. Tarua lienee, sellaista tuotetaan yhä tarvittaessa.

Lapsuudesta välittyy karu kuva. Suutari-isä on juoppo ja  kovaotteinen kurittaja. Hän haluaa pojastaan suutarin tai muurarin, äiti papin. Josib itse halusi pois sekä kotoa että Gorista. Tie lähtöön tuntuu urkenevan opiskelemalla Gorin hengellisessä koulussa. Poika menestyy opinnoissa, kokee olevansa enemmän kuin muut, mutta jättää viimeisen vuoden kesken. 

Taukoja koulunkäyntiin saa napatuksi Mtkvari-joella. Muistot selällään kellumisesta virran vietävänä säilyvät. Silmissä väikkyy kuvajainen kotkan leijailusta. Sen voima ja itsetietoisuus tuntuvat siirtyvän uimariin. Maailma avartuu Mustallemerelle ja kauemmas.

Uinti muuttuu raskaaksi, puunrungot kolhivat kuin oireina elämän varrella odottavista iskuista. 

Sanoilla Saisio vielä vahvistaa näyttämökuvaa, jossa kirkonkellot kumajavat, vesi värjäytyy punahehkuiseksi laskevan auringon sätein. Kotka ei enää olekaan kotka, vaan uhkaava lohikäärme. Josib tajuaa kohtalonsa.

Lohtua tunteikas mies saa ihanasta laulusta, josta Suliko-neito siirtyy miehen unelmiin. Niistä on pakottauduttava irti, kun ympäristö tuo matelevia ihmisiä lähelle. Ne tuskastuttavat, kun taas muisto nuoruusvuosien uinnista ja Sulikosta kohottaa mielialaa. Diktaattori on uupunut. Kremlissä kaikkivaltias katselee inhoten sisään yrittäviä kurkistelemassa oven raosta, muka teetä tuomassa. Ei kai juomaan ole sekoitettu myrkkyä?

 Hän epäilee kaikkia, erityisesti perheenjäseniä. Oman pojan poskisuudelma vertautuu Juudaksen Jeesukselle antamaan. Karu on ollut nuoren vaimon osa  mahtimiehen lähellä. Vaimon itsemurhan valtias arvioi hourupään tunnelmoitsijan ratkaisuksi. 

Päänsä sisällä mies pohtii joitakin ratkaisujaan, kuten poikansa Jakovin sotavankeutta. Jakov maistakoon raukkamaisuutensa seuraukset loppuun asti. Isä ei rupea poikaa pelastamaan, kuolkoon, kuten toinen Jakov, ystävä, taisteluissa. Jotakin katumuksen tapaista romaaniin on piirtynyt. Generalissimus muistaa vieneensä ruokatarvikkeita kommunalkaan sankari-Jakovin äidille, joka ei kuitenkaan nöyrtynyt syömään niitä, vaikka nälkä kurni hänen niin kuin muiden kansalaisten mahaa. Stalinin äärimmäiset toimet olivat vieneet kansalaisilta vähäisetkin mahdollisuudet elintarvikkeiden kasvatukseen, saati myymiseen, jotka Leninin NEP, uusi talouspolitiikka, salli. Stalinista sellainen oli silkkaa kapitalismia ja vakava hidaste tiellä kommunismiin. Häntä ei hellytä ihmisten hätä. Kohti päämäärää, kommunismia, edetään horjumatta.

Saision romaanissa iskurityöläisiksi muille malliksi kohotetut ja lipevät perheet lapsineen kokevat turmionsa. Heidän paisutettu roolinsa jää mieleen, kuten teatterissa ne kohtaukset, joihin ohjaaja on keskittänyt sanottavaansa.

Lukijan kiinnostus säilyy. Viimeisessä jaksossa Ja hän katosi heidän silmistään, eivätkä he enää häntä nähneet hiipuvat myös pohdiskelijan mietteet.  Huomasin, että kirjan mittaan oli eletty hirmuisen Stalinin viimeistä viikkoa. Kaikki poikkeamat vuodesta 1953 olivat muistoja paikoista tapahtumineen elämän varrelta. Hänen pelottavuutensa oli edennyt niin pitkälle, ettei kukaan uskaltanut tarkistaa, missä kunnossa mies oli omissa huoneissaan.  

Muistan, kuinka maailma kohahti kerrottaessa Stalinin kuolleen maaliskuun 8. päivänä 1953. Kaikki ne miehet, jotka kärkkyivät valtaa, ovat mukana romaanin tapahtumissa. Kammottavimpana näyttäytyy Berija välkehtivine silmälaseineen. Yhteenkään lähipiirinsä ihmiseen generalissimus ei luottanut.

Luettuani romaanin määrittelen sen suurenmoiseksi kaunokirjalliseksi luomukseksi. Siinä kieli, rakenne ja tarina kutoutuvat vahvaksi kokonaisuudeksi, josta ei mitään puutu, johon ei hevin löytyne mitään lisättävää.