Se yks vaan...

 

Pienin yhteinen jaettava (Siltala 2023) ilmestyi WSOY:n kustantamana ensi kertaa 1998. Romaani osoittautui trilogiaksi kasvavan, omakohtaisen sarjan ensimmäiseksi osaksi ja päätyi kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaaksi. Se vie lukijan sodanjälkeiseen Suomeen Saision esikoiskirjan Elämänmenon (Kirjayhtymä 1975) tapaan. 

Pienin yhteinen jaettava koostuu muistoista, joissa hän alkaa erottua. Aikuisille lapsi tokaisee jotakin hiukan luvatonta tehtyään, että se oli yks vaan.

Heti alkajaisiksi lukijalle tarjoutuu tämä näkymä:

Olin kahdeksanvuotias, kun se tapahtui ensimmäisen kerran.

Oli marraskuu, aamu.

Katu oli musta ja kiiltävä. Se turposi räntäisten, märkien ikkunoiden takana.

Näin itseni ikkunasta. Olin pullea ja pahantuulinen.

Vedin jalkaani liian kireitä villasukkia.

Liiveistäni puuttui nappi. Äiti kaivoi laukustaan viisimarkkasen.

Panin sen sukkaan.

Silloin se tapahtui ensimmäisen kerran.

Kirjoitin mielessäni lauseen: Hän ei halua herätä.

Korjasin lauseen: Hän ei olisi vielä halunnut herätä.

Liitin lauseen toiseen: Hän oli liian väsynyt mennäkseen kouluun.

Paransin toisen lauseen: Hän oli aivan, aivan liian väsynyt mennäkseen kouluun.

Katsoin voitonriemuisena isää, joka luki paitahihasillaan Työkansan Sanomia ja joi mustaa kahvia.

Äiti levitti eteisen peilin edessä punaa huuliltaan poskipäihin ja hyräili Iltaa Redillä.

Kumpikaan ei huomannut, että minusta oli tullut hän, jatkuvan tarkkailun alainen.

Pian käy ilmi, että tarinan minä on juuri palannut matkalta kuumeisena ja lykännyt puhelua vanhalle isälleen. Soitettuaan tytär oli tullut luvanneeksi liikoja. Ja niin unet tuovat kuvioon äidin, kauan sitten kuolleen. 

Aamulla isä ei vastaa puhelimeen. Kertojan on pakko tyttärenä ryhtyä toimeen. Samalla muistot mökistä ja sukulaisista, monista hautajaisista vyöryvät esiin. 

Isän mykän oven taakse ehdittyä iskee paniikki. Sinne tänne säntäily loppuu huoltomiehen avattua oven ja katsastettua kertojan kanssa, että isä löytyy kylpyhuoneen lattialta. Tämä kuiskaa 

- Tulit sitte. Kumminkin.

Seuraa kepeästi kerrottuja havaintoja äidistä, isästä, Ulla-tädistä, mummosta, papasta ja ainoana lapsen kasvamisesta aarteina vihreä lippalakki ja keltainen lentokone. Tyttö ilmoittaa haluavansa olla poika, mitä ympäristö ei sulata. Vain papan mielestä lapsi on poika, jos hän haluaa olla poika. Kantansa vahvistukseksi pappa ostaa vihreän lippalakin lapsenlapselleen.

Vahvatahtoisena tarinan hän koettelee ihmisiä lähellään. Koulussa hän tuntee olevansa muista irrallaan, se ainoa lapsi.

Onnellisia, paikoin särmikkäitä aikoja piisaa kesäisin mummon ja papan luona mökillä. Erottuu huumorin ja komiikan pilkahduksia, kun tarkkavainuinen lapsi tulkitsee aikuisten puuhia niin kotioloissa kuin Linnanmäellä esityksiä katsottaessa. Niistä poikkeavat öiset unikuvat väreineen.

Saision tapa puhkaista arkisen kerronnan pinta esiin työntyvän muiston tieltä uppoaa minuun. Teksti hengittää monessa aikatasossa ja pitää lukijan hyvin mukana. Se mikä erityisesti puhuttelee, on itseään kuulosteleva lapsi. Pitkällinen KUKA MINÄ OIKEIN OLEN -pohdiskelu valottuu niin, että minäkin ymmärrän, mikä kaikki tarinan minää on hiertänyt.

Romaanin lopulla tytär koskettaa kuolleen isänsä otsaa. Esitetty todellisuus on vain neljän vuorokauden pituinen, vaikka kattaa muistojen myötä usean vuosikymmenen kaaren. 

Sitten ovat vielä jäljellä unien sanat.

Sanat pysyivät poissa unistani yli kaksikymmentä vuotta. Uneni kukkivat värejä, vääristyneitä muistoja, merkillisiä pelon ja kaipauksen hedelmöittämiä kuvia, jotka jaksavat heräämisen jälkeen särkeä iltapäivään asti. 

Mutta kun sanat palaavat, ne palaavat jäädäkseen.

Viimeisimmästä unesta kertoja herää, kun on isän hautajaispäivän aamu. Ja hän ikävöi äitiään.

Saision luovan mielen toiminta  ja vähin erin pelkistyvä kerronta tuottavat lukukokemuksia, joita janoan lisää. Trilogian keskimmäiseen osaan, nimeltä Vastavalo (2000/2023), tartun saman tien. Kirja odottaa pöydän kulmalla.