Syvällistä – mitä muuta?

 

Viime keväästä asti olen tiennyt, että Pirkko Saision ja Pirjo Honkasalon yhteistyönä liikkeelle saatu elokuva Orenda on syytä katsoa. Lisätäkynä siinä toimii Alma Pöysti toisessa pääosassa. Saisio itse on keskeisin henkilö. Muita hahmoja esittävät Luca Leino, Hannu-Pekka Björkman sekä Mikko Kauppila ja Tambet Tuisk.

Koska harvoin saan lähdetyksi elokuvateatteriin, vuokrasin leffan Elisa Viihteestä ja katsoin sen eilen illalla kotona mukavassa tuolissani istuen. Mitä näinkään?

Teos alkaa mahtavalla kuvalla huokailevasta merestä. Siitä askeltaa rantaan naishahmo. Pian esiin puskee kokonainen saari. Musiikki tukee alkuvoimaisia näkymiä. Sitten jo liikutaan maan kamaralla, jollakin saarella.

Otti kuitenkin aikansa, ennen kuin ymmärsin Saision esittävän Nataliana vanhaa pappia. Aika ajoin pilkottaa kauluksesta valkoinen papin tunnus, sokeripala. Kutsumuksen horjumisesta kielinee se, että Natalia ottaa usein merkin pois ja hypistelee sitä. Kun saarelle saapuu Alma Pöystin hahmossa Nora ja vaatii Nataliaa siunaamaan edesmenneen miehensä, käy selväksi Natalian vastahakoisuus. Myöskään yösija ei ota järjestyäkseen. 

Hämmentyneenä mietin myös poikalapsen kirmailuja rannan kivikoissa. Pikku hiljaa selvisi, että Luca Leinon hahmoinen poika on Natalian lapsenlapsi. Isoäiti nukkuu pojan kanssa samassa sängyssä kai siksi, että Noralle saadaan nukkumapaikka. 

Noralla on tärkeä asia kakistettavanaan. Pitkät keskustelut tuottavat tulosta, sillä lopulta Natalia ottaa toimittaakseen viimeisen palveluksen Noran miehelle tämän oman toiveen mukaisesti. Päädytään johonkin saariston puukirkkoon, jonne ilmaantuu myös paikallinen pappi seuraamaan toimitusta. Se poikkeaa kirkon kaavasta, mikä johtaa kanteluun piispalle.

Nähdään kuvia mustasta käärmeestä, toteemeista punatuin suin rannalla. Kepeä poika niitä maalaa, kunnes kasaa kokkoa. Seuraa muhkea poltto, joka loimuaa kuin uhrituli toteemeineen kaikkineen. Siiventapaiset risuviritykset säästyvät. Niinpä pojan Ikaros-leikki voi jatkua ja toistua.

Nora, laulaja, nähdään välillä kaupungissa, raitiovaunussa murheellisena, mutta myös konsertin harjoituksissa. Vire on pielessä, kapellimestari huomauttaa liiasta kiireestä, mistä seuraa Noran pako paikalta. Lopulta konsertti kuitenkin onnistuu koristeellisessa teatterissa – Natalia istuu parvella. Naiset noteeraavat toisensa.

Seuraa syyllisyyden pohdiskelua. Jossakin kaupungin maanalaisissa käytävissä Natalia tapaa Hannu-Pekka Björkmanin hahmoisen piispan ja odottaa rangaistusta. Putosin kärryiltä, sillä olen heikosti perillä kirkon meiningeistä. Sekavuutta lisäsi ihmisten tungeksiminen käytävillä. Vaikutelmaksi jäi, että pelkkä keskustelu piispan kanssa riitti tälläkin (!) kertaa.

Syvemmälle syyllisyyteen porauduttiin Natalian ja Noran kesken, kun Nora halusi tunnustaa tappaneensa miehensä. Natalian mukaan isot asiat puidaan seisten. Niin tehtiin jossakin kirkon tapaisessa. Nora sai purkaa mieltään painaneen aviorikkeen, joka mursi miehen ja vei tekemään itsemurhan. Tämän kirje vaimolle tuli luetuksi ja, jos oikein ymmärsin, Natalia antoi synninpäästön.

Uudestaan en aio katsoa komeasti kuvattua ja sävellettyä teosta. Minulle riittävät ne näkymät ja tulkinnat, joihin itsekseni päädyin. Tänään kritiikkejä lukiessani ällistyin suuresti. Ne näet heittelehtivät yhdestä viiteen tähteen. Tämä, tämä, tämä ja tämä ainakin kannattaa lukea. Onpa Orenda herättänyt keskustelua!

Irtiottoja

 

 

Pirkko Saision omasta elämästä ammentavan romaanitrilogian toinen osa ilmestyi WSOY:n kustantamana v. 2000 nimellä Vastavalo ja pehmeäkantisena Siltalalta 2023. Takakansi tarjoaa tämän näkymän sisältöön:

Hän on 19-vuotias ja juuri valmistunut ylioppilaaksi. Edessä on matka Sveitsiin työskentelemään orpokodissa kuten Sound of Musicin Julie Andrews. Todellisuus on kuitenkin aivan toista kuin hän on ajatellut.

Sveitsin-matkan kanssa limittyvät oppikouluvuodet sekä ystävät, perhe ja varsinkin suhde isään.

Vastavalon keskiössä on nuoren naisen identiteetin etsintä: tasapainon löytäminen vasemmistolaiskasvatuksen, kristinuskon ja oman seksuaalisuuden välillä sekä taiteilijuuden kehittyminen.

Vastavalo oli Finlandia-ehdokas vuonna 2000.

Luin ensimmäiseksi trilogian kolmannen osan, Punaisen erokirjan, koska sitä en ollut lukenut romaanin ilmestyttyä. Nyt on käynyt ilmi, etten ole tainnut muitakaan lukea, koska ne tuntuivat ihan uusilta teksteiltä. Kuvittelin näet imaisseeni ne tuoreeltaan, mutta kuinka ollakaan - muisti petti. 

Niinpä Vastavalon tarjoama kuva nuoresta Pirkosta tarkastelemassa itseään aamuvarhain kuin askeltamassa kasteisesta heinikosta kohti "minää". Tulija hohtaa vastavalossa. 

Pian ilmenee, että eletään Euroopan hullua vuotta (1968). Kertojaa piinaa vaatimus hyväksyä itsensä. Hän tietää pysyvänsä aina nälkäisenä. Kopioin sitaatin sivulta 7:

Mutta nyt hän poimii maasta tuoksuhelmikän ja muuttaa sen nopeasti lauseeksi: nuokkuhelmikän uni on lyhyt mutta syvä. Hän innostuu lauseestaan ja laulaa kovalla häikäilemättömällä äänellä nuokkuhelmikälle, keltasirkulle ja räikeänkeltaiselle aamutaivaalle:

Ei, ei saa uskaltaa, sillä muista aina: älä tallaa nurmikoita, älä syötä apinoita!

Hän laulaa Kristiina Hautalan äänellä ja unohtaa lyhyeksi, kohtalokkaaksi hetkeksi kömpelön ruumiinsa ulottuvuudet.

Näin siirryin kartalle, joka opastaa lukijaa kulkemaan polkuja kertojan, tuoreen ylioppilaan mukana. 

Eteenpäin pyrkineet isä ja äiti ovat ostaneet oman asunto-osakkeen Helsingin itäisestä lähiöstä, kaukana Kalliosta. Isompaan asuntoon muutettaessa "Pirkolle" on luvattu oma huone, mutta sen saakin leskeksi jäänyt pappa. 

Viimeisiä kouluvuosia sävyttävät isän Mossen kyydissä tehdyt matkat Kallion lukioon, aamuruuhkien takia usein myöhässä. Koulun ovelle päästyään hän on valmiiksi kiukkuinen, katsoo karsaasti muita myöhästyjiä. Ovi aukeaa vasta sitten, kun vahtimestari sallii. Raivo ja inho vellovat mielessä, vaihtuvat hetkessä kateudeksi muita katsoessa. 

Seuraa huima sisäisten myllerrysten kuvaus. Koulun arjessa vain ainekirjoitus saa kertojan syttymään. Hänen lahjansa noteerataan. Äidinkielen opettaja huomaa myös hänen vaarallisen liimautumisensa luokkakaveriin ja ottaa asian puheeksi. Seuraa irtiotto "ystävästä".

Väkevästi Saisio porautuu nuorten keskinäisiin suhteisiin. Niissä on tarjolla myös Jumala uskollisine palvelijoineen. Pian tälläkin suunnalla tuntuu mahdottomalta jatkaa.

Vanhemmat luopuvat lähiölukaalista ja muuttavat takaisin stadiin, kaksioon. Isän sanoin on selvää, ettei Pirkkokaan kauaa kotona viihdy. Kotoa on siis häivyttävä! Tuore ylioppilas hankkiutuu Sveitsiin orpolasten hoitokotiin.

Kokemukset karttuvat, ennakkokäsitykset myllertyvät. Kotipuolen metsät alkavat väikkyä mielessä unelmien paikkana, kun seisoo sveitsiläismetsän reunassa, jossa seisoo Verboten-kyltti. 

Puutarhassa ensimmäisen kerran tarinaan liittyy havainto Tante Doloresin ja Tante Irman häipymisestä omille poluilleen ja palaamisesta hehkuvan punaposkisina muiden joukkoon.  Kun mahdollisuus tarjoutuu tirkistelyyn kaapin kautta naapurihuoneeseen, seuraa kuumottava päätelmä:

Tante Irma on Tante Doloresin mies.

Tai nainen.

Mitä kurkkija tekee itkettyään ensin raivosta? Hän paljastaa havaintonsa Kapteenittarelle, joka puolestaan määrää vaihdoksia huoneisiin. Lopulta toinen tädeistä häipyy kuvioista. Aikamoista!

Puuttumatta enempää romaanin tapahtumiin ne  lomittuvat eri aikatasoissa toisiinsa. Muistot työntyvät esiin, kun on niiden aika. Lukijaa pysyy hyvin kärryillä. Aikuistuvan nuoren ihmisen mielen ailahtelu ja tunteiden myrskyisyys on kirjoitettu niin voimallisesti, etten muista moista lukeneeni muualta. Myös raivoisat sanaharkat isän kanssa äidin tyynnytellessä on kuin katsoisi teatteriesitystä. Kipeät tunteet läheisten sairastuessa ja kuollessa ovat saaneet nekin paikkansa kokonaisuudessa.

Minusta trilogia edustaa väkevintä suomenkielistä kertomataidetta.

***

Saision trilogiasta on ilmestynyt väitöstutkimus 2011 Helsingin yliopistossa. Sen sivuilta tutkimus on luettavissa hakusanalla elamasta.pdf. Linkkiä en osannut siihen tehdä.

Päivi Koivisto 

Elämästä autofiktioksi 

Lajitradition jäljillä Pirkko Saision romaanisarjassa Pienin yhteinen jaettava, Vastavalo ja Punainen erokirja 

Helsingin yliopisto

 

Se yks vaan...

 

Pienin yhteinen jaettava (Siltala 2023) ilmestyi WSOY:n kustantamana ensi kertaa 1998. Romaani osoittautui trilogiaksi kasvavan, omakohtaisen sarjan ensimmäiseksi osaksi ja päätyi kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaaksi. Se vie lukijan sodanjälkeiseen Suomeen Saision esikoiskirjan Elämänmenon (Kirjayhtymä 1975) tapaan. 

Pienin yhteinen jaettava koostuu muistoista, joissa hän alkaa erottua. Aikuisille lapsi tokaisee jotakin hiukan luvatonta tehtyään, että se oli yks vaan.

Heti alkajaisiksi lukijalle tarjoutuu tämä näkymä:

Olin kahdeksanvuotias, kun se tapahtui ensimmäisen kerran.

Oli marraskuu, aamu.

Katu oli musta ja kiiltävä. Se turposi räntäisten, märkien ikkunoiden takana.

Näin itseni ikkunasta. Olin pullea ja pahantuulinen.

Vedin jalkaani liian kireitä villasukkia.

Liiveistäni puuttui nappi. Äiti kaivoi laukustaan viisimarkkasen.

Panin sen sukkaan.

Silloin se tapahtui ensimmäisen kerran.

Kirjoitin mielessäni lauseen: Hän ei halua herätä.

Korjasin lauseen: Hän ei olisi vielä halunnut herätä.

Liitin lauseen toiseen: Hän oli liian väsynyt mennäkseen kouluun.

Paransin toisen lauseen: Hän oli aivan, aivan liian väsynyt mennäkseen kouluun.

Katsoin voitonriemuisena isää, joka luki paitahihasillaan Työkansan Sanomia ja joi mustaa kahvia.

Äiti levitti eteisen peilin edessä punaa huuliltaan poskipäihin ja hyräili Iltaa Redillä.

Kumpikaan ei huomannut, että minusta oli tullut hän, jatkuvan tarkkailun alainen.

Pian käy ilmi, että tarinan minä on juuri palannut matkalta kuumeisena ja lykännyt puhelua vanhalle isälleen. Soitettuaan tytär oli tullut luvanneeksi liikoja. Ja niin unet tuovat kuvioon äidin, kauan sitten kuolleen. 

Aamulla isä ei vastaa puhelimeen. Kertojan on pakko tyttärenä ryhtyä toimeen. Samalla muistot mökistä ja sukulaisista, monista hautajaisista vyöryvät esiin. 

Isän mykän oven taakse ehdittyä iskee paniikki. Sinne tänne säntäily loppuu huoltomiehen avattua oven ja katsastettua kertojan kanssa, että isä löytyy kylpyhuoneen lattialta. Tämä kuiskaa 

- Tulit sitte. Kumminkin.

Seuraa kepeästi kerrottuja havaintoja äidistä, isästä, Ulla-tädistä, mummosta, papasta ja ainoana lapsen kasvamisesta aarteina vihreä lippalakki ja keltainen lentokone. Tyttö ilmoittaa haluavansa olla poika, mitä ympäristö ei sulata. Vain papan mielestä lapsi on poika, jos hän haluaa olla poika. Kantansa vahvistukseksi pappa ostaa vihreän lippalakin lapsenlapselleen.

Vahvatahtoisena tarinan hän koettelee ihmisiä lähellään. Koulussa hän tuntee olevansa muista irrallaan, se ainoa lapsi.

Onnellisia, paikoin särmikkäitä aikoja piisaa kesäisin mummon ja papan luona mökillä. Erottuu huumorin ja komiikan pilkahduksia, kun tarkkavainuinen lapsi tulkitsee aikuisten puuhia niin kotioloissa kuin Linnanmäellä esityksiä katsottaessa. Niistä poikkeavat öiset unikuvat väreineen.

Saision tapa puhkaista arkisen kerronnan pinta esiin työntyvän muiston tieltä uppoaa minuun. Teksti hengittää monessa aikatasossa ja pitää lukijan hyvin mukana. Se mikä erityisesti puhuttelee, on itseään kuulosteleva lapsi. Pitkällinen KUKA MINÄ OIKEIN OLEN -pohdiskelu valottuu niin, että minäkin ymmärrän, mikä kaikki tarinan minää on hiertänyt.

Romaanin lopulla tytär koskettaa kuolleen isänsä otsaa. Esitetty todellisuus on vain neljän vuorokauden pituinen, vaikka kattaa muistojen myötä usean vuosikymmenen kaaren. 

Sitten ovat vielä jäljellä unien sanat.

Sanat pysyivät poissa unistani yli kaksikymmentä vuotta. Uneni kukkivat värejä, vääristyneitä muistoja, merkillisiä pelon ja kaipauksen hedelmöittämiä kuvia, jotka jaksavat heräämisen jälkeen särkeä iltapäivään asti. 

Mutta kun sanat palaavat, ne palaavat jäädäkseen.

Viimeisimmästä unesta kertoja herää, kun on isän hautajaispäivän aamu. Ja hän ikävöi äitiään.

Saision luovan mielen toiminta  ja vähin erin pelkistyvä kerronta tuottavat lukukokemuksia, joita janoan lisää. Trilogian keskimmäiseen osaan, nimeltä Vastavalo (2000/2023), tartun saman tien. Kirja odottaa pöydän kulmalla.

Punainen erokirja, Pirkko Saision Helsinki-trilogian päätösosa

 

Äskettäin otin asiakseni tilata Siltalta Pirkko Saision nuoruustrilogian Pienin yhteinen jaettava (WSOY 1998), Vastavalo (WSOY 2000) ja Punainen erokirja (WSOY 2003). Kaksi ensimmäistä osaa luin tuoreeltaan kai kirjastolainoina. Kolmas osa odotti luetuksi tulemista pitkään. Nyt voin huokaista, kun huikea teos, Finlandia-palkinnolla ilmestymisvuonnaan kruunattu, vihdoinkin ravitsee minunkin mieltäni. Valitsivathan myös Helsingin Sanomien lukijat sen vuosituhannen parhaaksi kirjaksi, kuten Susanna Laari kirjoittaa (HS 27.12.2024) ja otsikoi juttunsa iskevästi:

Vuosituhannen parhaaksi valittiin Pirkko Saision romaani, joka ehti jo kerran tuhoutua – Kirjailija yllättyi voitosta

Paljastus lähes valmiin käsikirjoituksen häviämisestä tietokoneelta tuntuu omituiselta, kun jo 1900-luvun puolella osattiin ottaa varmuuskopioita ensin lerpuille, sitten korpuille ja lopulta tikuille, ellei peräti erilliselle kovalevylle. Vahinko, mikä vahinko. Ehkä romaanin uudelleen kirjoittaminen karsi siitä sellaista, mikä jouti poistaa. Jäljelle jäi mestariluomus.

Jutussa mainitaan myös tämä:

Punainen erokirja on kolmas osa omaelämäkerrallisesta trilogiasta, jota sen hollantilaisen kustantajan ehdotuksesta kutsutaan nykyään maailmalla – ja Suomessakin – Helsinki-trilogiaksi.

Niinpä ostin itselleni koko satsin Siltalan vuoden 2023 pehmeäkantisena painoksena. Tarjoan sarjaa etenkin tyttärentyttärille, koska Saisio kuvaa tyttölapsen pohdintoja, onko hän sittenkin poika. Vastaavia pohdintoja on meneillään lastenlastenlasten keskuudessa.

Punaisen erokirjan perään luen kaksi aiempaa osaa, koska en niitä kunnolla muista. Naisten päivänä saatu ja trilogian kanssa kuvattu ruusu ilahduttakoon kaikkia, jotka päätyvät lukemaan näitä Saision romaaneja. 

Mikä minua sykähdytti Punaisessa erokirjassa? 

Teksti porautuu minäkertojan tuntemuksiin, ajatuksiin, kokemuksiin ja kertoo niistä ajatushäivähdyksinä. Ne on ladottu sivuille väljästi, joskus vain muutaman rivin ottein. Pohjalta häämöttää Saision oma elämä aineistona kertomiselle. Hetkittäin menin mukaan niin, että tosiaan kuvittelin minäkertojan Saisioksi, kunnes heräsin ja huomasin lukevani fiktiota.

Erityisen voimakkaina koin jaksot Ylioppilasteatterista ja teatterikorkeakoulusta sisältä päin kuvattuina.

Vahvasti olin mukana myös minäkertojan seilatessa nuoruuden myrskyissä kohti uusia vaiheita. Sain sijaiskokemuksia, koska en ole elänyt vapaata, hurjaa nuoruutta, mikä lienee onni sekin. 

Minulle Punainen erokirja vertautuu kerronnaltaan Sulikoon. Kummassakin lukija pääsee kokijan, minäkertojan pään sisälle. Teatterin ammattilaisena Saisio luo vaikuttavia kohtauksia selittelemättä. Hän uskaltaa ja osaa näyttää.

Tässä vielä arvio, jota suosittelen, ja tässä toinen, itse asiassa kiehtova blogiteksti.

Kiitos kirjoista, Pirkko Saisio!

Vainoharhaisen loppu

 

Jouluna sain toivelahjaksi Pirkko Saision uutuusromaanin Suliko (Siltala 2024). Kiitos lahjan antajalle!

Yönmustan kannen yläreunassa tuikkivat tähdet kuin vuoriston takana. Suurimpana loistaa yksi punainen, kaiketi se, jolla tarinan ajatuskertoja viittaa itseensä takakanteen painetun sitaatin mukaisesti:

Koska jumalaa ei ole, minä tein jumalan.

Itselleni. 

         Ja itsestäni. 

         Jonkun täytyy antaa itsensä uhriksi.

Muistan intensiivisistä yleisen historian opinnoista vuosikymmeniä sitten, kuinka valta siirtyi Leninin kuoleman jälkeen nuoressa Neuvostoliitossa ja kuinka Staliniksi itsensä nimennyt Josif - koko nimeä on vaikea kirjoittaa kaikkine hattupäämerkkeineen - raivasi kilpailijat tieltään. Siltä osin Saision kirja ei tuonut esille mitään minulle uutta, kun taas kerrontatavan koen mullistavaksi. Saisio on eläytynyt diktaattorin elämään ja ajatuksiin, kuin katselisi miehen silmänrei'istä ympäristöään. Hyppäsin kyytiin vastaan pyristelemättä.

Ensimmäisenä silmiin osuu vuosiluku 1953. Se toistuu. Minäkertoja toteaa:

Minulla on tuhkanmaku suussani, Suliko. 

Mutta kuinka vahvatukkaisesta nuoresta miehestä tulee despootti ja diktaattori? Kopioin kuvan Antti Majanderin Suliko-arvostelusta  (HS 29.9.2024). Sama kuva toistuu Googlen kuvahaussa usean kertaan.

                                           

 Retusoitu kuva ei paljasta Josifin rokonarpista ihoa. Romaanissa poika ylpeilee, kuinka hän sairasti isonrokon saappaat jalassa seisten. Tarua lienee, sellaista tuotetaan yhä tarvittaessa.

Lapsuudesta välittyy karu kuva. Suutari-isä on juoppo ja  kovaotteinen kurittaja. Hän haluaa pojastaan suutarin tai muurarin, äiti papin. Josib itse halusi pois sekä kotoa että Gorista. Tie lähtöön tuntuu urkenevan opiskelemalla Gorin hengellisessä koulussa. Poika menestyy opinnoissa, kokee olevansa enemmän kuin muut, mutta jättää viimeisen vuoden kesken. 

Taukoja koulunkäyntiin saa napatuksi Mtkvari-joella. Muistot selällään kellumisesta virran vietävänä säilyvät. Silmissä väikkyy kuvajainen kotkan leijailusta. Sen voima ja itsetietoisuus tuntuvat siirtyvän uimariin. Maailma avartuu Mustallemerelle ja kauemmas.

Uinti muuttuu raskaaksi, puunrungot kolhivat kuin oireina elämän varrella odottavista iskuista. 

Sanoilla Saisio vielä vahvistaa näyttämökuvaa, jossa kirkonkellot kumajavat, vesi värjäytyy punahehkuiseksi laskevan auringon sätein. Kotka ei enää olekaan kotka, vaan uhkaava lohikäärme. Josib tajuaa kohtalonsa.

Lohtua tunteikas mies saa ihanasta laulusta, josta Suliko-neito siirtyy miehen unelmiin. Niistä on pakottauduttava irti, kun ympäristö tuo matelevia ihmisiä lähelle. Ne tuskastuttavat, kun taas muisto nuoruusvuosien uinnista ja Sulikosta kohottaa mielialaa. Diktaattori on uupunut. Kremlissä kaikkivaltias katselee inhoten sisään yrittäviä kurkistelemassa oven raosta, muka teetä tuomassa. Ei kai juomaan ole sekoitettu myrkkyä?

 Hän epäilee kaikkia, erityisesti perheenjäseniä. Oman pojan poskisuudelma vertautuu Juudaksen Jeesukselle antamaan. Karu on ollut nuoren vaimon osa  mahtimiehen lähellä. Vaimon itsemurhan valtias arvioi hourupään tunnelmoitsijan ratkaisuksi. 

Päänsä sisällä mies pohtii joitakin ratkaisujaan, kuten poikansa Jakovin sotavankeutta. Jakov maistakoon raukkamaisuutensa seuraukset loppuun asti. Isä ei rupea poikaa pelastamaan, kuolkoon, kuten toinen Jakov, ystävä, taisteluissa. Jotakin katumuksen tapaista romaaniin on piirtynyt. Generalissimus muistaa vieneensä ruokatarvikkeita kommunalkaan sankari-Jakovin äidille, joka ei kuitenkaan nöyrtynyt syömään niitä, vaikka nälkä kurni hänen niin kuin muiden kansalaisten mahaa. Stalinin äärimmäiset toimet olivat vieneet kansalaisilta vähäisetkin mahdollisuudet elintarvikkeiden kasvatukseen, saati myymiseen, jotka Leninin NEP, uusi talouspolitiikka, salli. Stalinista sellainen oli silkkaa kapitalismia ja vakava hidaste tiellä kommunismiin. Häntä ei hellytä ihmisten hätä. Kohti päämäärää, kommunismia, edetään horjumatta.

Saision romaanissa iskurityöläisiksi muille malliksi kohotetut ja lipevät perheet lapsineen kokevat turmionsa. Heidän paisutettu roolinsa jää mieleen, kuten teatterissa ne kohtaukset, joihin ohjaaja on keskittänyt sanottavaansa.

Lukijan kiinnostus säilyy. Viimeisessä jaksossa Ja hän katosi heidän silmistään, eivätkä he enää häntä nähneet hiipuvat myös pohdiskelijan mietteet.  Huomasin, että kirjan mittaan oli eletty hirmuisen Stalinin viimeistä viikkoa. Kaikki poikkeamat vuodesta 1953 olivat muistoja paikoista tapahtumineen elämän varrelta. Hänen pelottavuutensa oli edennyt niin pitkälle, ettei kukaan uskaltanut tarkistaa, missä kunnossa mies oli omissa huoneissaan.  

Muistan, kuinka maailma kohahti kerrottaessa Stalinin kuolleen maaliskuun 8. päivänä 1953. Kaikki ne miehet, jotka kärkkyivät valtaa, ovat mukana romaanin tapahtumissa. Kammottavimpana näyttäytyy Berija välkehtivine silmälaseineen. Yhteenkään lähipiirinsä ihmiseen generalissimus ei luottanut.

Luettuani romaanin määrittelen sen suurenmoiseksi kaunokirjalliseksi luomukseksi. Siinä kieli, rakenne ja tarina kutoutuvat vahvaksi kokonaisuudeksi, josta ei mitään puutu, johon ei hevin löytyne mitään lisättävää.

Passion parissa polven parantelua

Alkukesään osui Pirkko Saision Passion (Siltala 2021) lukeminen rinnan vasemman polveni tekoniveloperaation päätyneiden hoitojen kanssa. Passion matkassa ajoittain lähes unohtuivat omat kivut. Tarinat kuljettivat lukijansa halki vuosisatojen Firenzestä Venetsian kautta Wieniin, Krakovaan ja Goluboje Seloon, sieltä edelleen Haapsaluun, Helsinkiin sekä kaiken kukkuraksi Solovetskiin ja vielä kerran Helsinkiin. Kirjassa riitti sivuja toipilasajan alkuviikkoihin. Jostain muistan lukeneeni, että Saisio kirjoitti Passiota Madereilla pitkittyvässä koronaeristyksessä, mikä kirvoitti kehräämään esiin yhä uusia tarinoita. Kiitos niistä!

Johdannoksi Saisio tarjoaa tämän:

– Sinä olet minun, sanoi Artjom peuralle ennen kuin työnsi puukon sen kurkkuun. – Mutta muista. Minäkin olen sinun.    

Peuran katse ei hellittänyt Artjomista, mutta se lasittui, kun veri alkoi pulputa hangelle.    

Se lasittui, sitten himmeni. Sitten se lakkasi olemasta.    

Artjom pesi kätensä lumessa.   

 – Anna anteeksi tämä, sanoi Artjom peuralle, leikkasi sen pään irti ja ripusti sen kaulaan nahkahihnassa roikkuvan himmeäkultaisen korun. Korussa oli viljantähkäseppele, jonka keskeltä nousivat sirppi ja vasara, taustalla korussa oli kupoli, joka muistutti minareettia.    

Artjom asetti peuran pään puunjuurelle; päätön ruho oli keveämpi kantaa.    

– Anna sinäkin anteeksi minulle, koska nyt minusta tulee sinä, sanoi peuran pää Artjomille.    

Artjom tiesi peuran puhuvan totta.    

Näkymätön esirippu heidän välistään oli revennyt.

Tuo kultakoru monin muunnelmin ilmestyy yhä uudestaan riivaamaan ihmisistä esiin kekseliäiyyttä, kuinka saada kulta tai edes osa siitä itselle. Lopulta Neuvostoliiton aikainen entisen ortodoksiluostarin käyttö vankileirinä huipensi sen, mitä kaikkea ihmiset pystyvät toisilleen ja kullalle tekemään. Ja kuitenkin aina joku selviää, kuten Linda Silverhav. Hän ei yrityksestään huolimatta päätynyt kotoaan Helsingistä Tukholmaan, vaan Kronstadtiin tädiltä anastettu kulta mukanaan. Ja se, kuinka hänestä lopulta sukeutuu neuvostovenäläinen näyttelijä, on kuperkeikka, johon harva pystyy edes tarinoita luodessaan.

Saa nähdä, jaksanko vielä kurkata, mitä löytyy  Ylen sivulta, jolla kutsutaan lukupiiriin: 

Pirkko Saision Passio on suuri romaani kärsimyksestä ja intohimosta – tule mukaan Lukupiiri Tulusto & Kylmälän verkkolukupiiriin!

Verkosta löytyy paljon punnittuja mielipiteitä ja havaintoja Saision Passiosta, joten jätän omat hiljaiset tuumailuni kertomatta. Niitä sävyttävät leikkauksen jälkeiset kivut ja muut vaivat. Onneksi kuitenkin tuntuu, että pahin on takana. Sitä vain ihmettelen, mistä on lähtöisin väite nivelkipujen jäämisestä leikkauspöydälle. En kuulu niihin onnekkaisiin. Ehkä kuukausien kuluessa ja fysioterapeutin ohjauksessa voin päätyä muistelemaan polvivaivoja kuin mennyttä pahaa aikaa. Toistaiseksi vielä kärvistelen kipujen kanssa.

Komeaksi lopuksi liitän mukaan kuvan Solovetskin saaresta ja sen luostarista palautettuna täyteen loistoonsa kammottavan vankilakauden jälkeen.