Kuoleman airut

 

Vinkin Margaret Cravenin romaaniin Kuulin pöllön kutsuvan sain eräältä anonyymilta lukijalta, joka sattumoisin kommentoi muuatta blogijuttuani. Oli tehnyt syvän vaikutuksen. Niinpä tilasin sen ja sainkin tuota pikaa Turun kaupunginkirjastosta tai oikeastaan Vaski-verkkokirjaston kautta Laitilasta. 

Alkuteos I Heard the Owl Call My Name ilmestyi ensin Kanadassa 1967, sitten 1973 Yhdysvalloissa bestsellerinä. Risto Lehmusoksa suomensi sen, ja siitä on täälläkin otettu useita painoksia. Olen siis pahasti jälkijunassa, kun vasta nyt olen itse olen tarttunut kuuluisaan teokseen. Lukemani kellastunut, sinikantinen kirja on painettu Norjassa 1985 kustantajana Koko Kansan Kirjakerho Oy. Tästä blogista heinäkuulta 2018 löytyy tietoja sekä kirjailijasta että kyseisestä teoksesta.  Myös tämä blogijuttu kesäkuulta 2012 voi tartuttaa lukuhalun. Esille on poimittu erikielisten versioiden kansia.

Syöksähdin lukemaan kirjaa ilman ennakkotietoja. Vasta blogijuttua varten katsoin, mitä arvioita Cravenin romaanista löytyy.

Sisällys jakaantuu neljään osaan:

1. Kyllä, herra - ei, herra

2. Surun syvyys

3. Che-kwa-la'

4. Tule susi

, tule uija

Kirja on omistettu Kingcomen kylässä, Brittiläisessä Kolumbiassa asuvalle tsawataineuk-heimolle ja Eric Powellille.

Äärimmäisten asioiden äärellä ollaan alusta asti:

Lääkäri sanoi piispalle: - Joten, arvoisa piispa, teidän nuorella apulaisellanne on enintään kolme vuotta elinaikaa, eikä hän tiedä sitä. Kerrotteko te hänelle vai mitä aiotte tehdä?

Piispa sanoi lääkärille: - Kerron kyllä, mutta en vielä. Jos kerron nyt, hän yrittää liikaa. Paljonko hänellä on tehokasta elinaikaa jäljellä?

- Vajaat kaksi vuotta, jos hänellä on onnea.

- Niin vähän aikaa ja niin paljon opittavaa? Minulla ei sitten ole valinnanvaraa. Lähetän hänet vaikeimpaan seurakuntaani. Lähetän hänet Kingcomeen intiaanien matkapapiksi.

- Toivottavasti piispa rukoilee silloin hänen puolestaan.

Mutta piispa vastasi vain lempeästi, että juuri sinne hän olisi halunnut lähteä itsekin, jos olisi ollut nuori jälleen ja apulaisen sijassa,

Pitkä sitaatti auttaa pääsemään jyvälle suoraan asioihin tarttuvaan kerrontaan. Kirkkoherra on nimeltään Mark Brian. Tutuksi tulee myös vanha kaniikki Caleb opastamassa Markia välttämättömissä veneen käsittelytaidoissa. Hän neuvoo myös, miten intiaaneja sopii puhutella. Pian veneeseen astuu Jim Wallace, intiaani, joka tarttuu ojennettuun käteen, puristamatta. Yhdessä miehet pakkasivat urkuharmonin takakannelle ja lähtivät pohjoiseen kohtalaisessa merenkäynnissä ja vihmovassa sateessa. Kartasta katsomalla ymmärtää, kuinka rikkonainen on se rannikko, jonka sokkeloissa Jim ohjaa venettä kohti Kingcomea.

Parissa päivässä lähestytään Markin ensimmäistä seurakuntaa Chost Islandia, jonne Gilfordin kylän intiaanit aikoinaan hautasivat vainajansa, eivät maahan, vaan mataliin vajoihin. Kylä ja sen  simpukankuorista valkoiset rannat ohitetaan hitaasti. Mark saa lisäopastusta intiaanikylistä, näkee kallioon piirrettyjä miekkavalaiden hahmoja ja kuulee juttuja kyläläisistä. Otetaan polttoainetta ja vettä ulkomaailman viimeisestä etuvartiosta, kaupasta, jossa metsätyömiehet ja intiaanit asioivat.

Kirkkoherra saa Calebin jättämän nyytin, avaa sen ja nostaa esiin helmoistaan saven kovettaman kasukan. 

Matka jatkuu. Ohitetaan hitaasti Kovanonnen-Billin hökkeli. Myöhemmin hänen elonsa ja olonsa valaistaan tarkasti. Pujottaudutaan ahtaista salmista, katsellaan taivaisiin kohoavia vuoria ja lahden toisella rannalla paljaana paistavaa graniittia. Maanvyöry on riisunut kaistaleen. Siellä täällä purot ryöppyävät sammaleista vihreiden kallioiden kuvetta.

Sisämaahan työntyvää lahtea pitkin matkalaiset päätyvät valtionlaiturille. Sen lähemmäs Kingcomen kylää ei pääse moottorialuksella. Loppumatka tehdään kanoottien kyydissä. Jim kertoo tarinoita kylän synnystä ja siitä, kuinka tanssilla yhä muistellaan vanhoja tapahtumia. Kingcomen paikka on valittu viisaasti, sillä kylään pääsee vain helposti puolustettavaa jokea pitkin. Vuoren yli yrittänyt vihollinen tuhoutui aikoinaan maanvyöryyn. 

Nyt Kingcome tunnetaan eheänä kristittynä kylänä, ja se merkitsee sitä, että saadakseen asiat sujumaan siloisesti kylän valitun päällikön, kirkkoherran ja intiaanihallinnon asiamiehen on toimittava yhdessä ja viisaasti--

Näyttämö on valmiina toista lukua varten. Kyläläiset seurailevat kirkkoherran puuhia, pikku hiljaa tutustutaan. Lapsukaisia ilmestyy pappilan ovensuuhun katselemaan. Kiehtovia tilanteita seuraa. Kirkkoherralla on malttia kuunnella ja edetä toimissaan. Opitaan puolin ja toisin.

Enempiä referoimatta kokoan vaikutelmiani. Intiaaneihin omakohtaisesti perehtynyt kirjailija on luonut kuvan intiaanien ja kirkonmiehen pikku hiljaa kehkeytyvästä toistensa ymmärtämisestä, mikä ohjaa haluun auttaa. Kyläläiset hyväksyvät kirkkoherransa, joka on kärsinyt heidän kanssaan, ja ehdottavat uuden kirkon rakentamista lahoavan tilalle. Siitä tulee yhteinen hanke juuri silloin, kun kyläläiset itse ovat valmiita. 

Pitkin matkaa tihkuu viitteitä kuolemasta. Kirkkoherra työskentelee kuin ei tietäisi sairaudestaan. Hän siunaa kuolleen lapsen, saa tietää Kovanonnen-Jimin kohtalosta, osallistuu kylän toimiin, tapaa kylään saapuneen itsetietoisen antropologin ja oppii kaiken aikaa intiaaneilta. Silti hän ei jarruta lahjakkaiden intiaanipoikien lähettämistä opintielle, vaikka vanhat miehet tietävät heidän jäävän sille tielleen. Vääjäämättä muutos koettelee intiaanien elämäntapaa. Lopulta nämä koulutetut heimon jäsenet voivat rakentaa siltaa kulttuurien välille.

Kyläläisten silmin katsellaan lopulta pappia itseään yhä kalpeampana. Pappi tunnustaa Marta-muorille kuulleensa pöllön kutsuvan Markia nimeltä ja Marta myöntää: - Niin poikani.

Komea kuin jonkin jylhän oopperan kohtaus on tarinan loppuun sijoittuva kuvaus maanvyörystä. Vaarassa ovat Jim ja Mark palaamassa kylään. Siellä pelätään pahinta. Vain toinen palaa elävänä.

Luin loppusivut vielä uudelleen, mutta jätän ne nyt muille lukijoille. Koko kirja oli elämys kaikkine piirteineen.