Juhlapäiviä kuoleman kumppanina

 

 Jo Ann Beardin Festival days ilmestyi Yhdysvalloissa 2021. Tammi kelpuutti teoksen Keltaiseen kirjastoonsa 2025 Eevaliina Rusasen suomentamana nimellä Juhlapäiviä. Ostin kirjan Suomalaisesta kirjakaupasta 16 eurolla ja sain siihen linkin sähköpostiini. Otti koiville, ennen kuin muistin Elisa Kirjan ajoilta tutun polun. Sitä pitkin kirja siirtyi kuin siirtyikin vuosia palvelleeseen Sony Readeriini. Justeerasin fonttikoon silmilleni sopivaksi ja luin koko opuksen, josta pari ensimmäistä novellia nielaisin kakistellen iPadilta: liian valoisa ja täyteen ahdettu näkymä, pieni fontti, erottumattomat otsikot.

 En enää sure Elisa Kirjan palvelun menettämistä enkä myöskään Book Beatin torjumista. Minusta ei ole kuukausimaksujen maksajaksi eikä äänikirjojen kuuntelijaksi ainakaan näillä näkymin. Aika ajoin  ostan uutuuskirjoista e-version kirjakaupasta, joskus myös kovakantisen kirjan. Luettuani lahjoitan sen jollekulle kirjahyllyn omistavalle. Kirjastopalvelu toki kelpaa, mutta kovin pitkät jonottamiset jääkööt muille.

Hiukan takkuillen luin osin novelleiksi osin esseiksi luonnehditut ostokirjan tekstit. Sisällysluetteloa en löytänyt e-versiosta. Niinpä tarjoilen luetut tekstit yhden kerrallaan otsikko oppaana, mutta tarkastelen ensimmäiseksi niminovellia. Novellit olin tunnistavinani, esseitä en niinkään. Kirjoittaja omine kokemuksineen oli kaikissa läsnä mitenkään etäännyttämättä. Hänen havaintonsa kirvoittavat esiin muistoja, ne taas lisäävät mielleyhtymien ketjuja... Kaikissa kuolema pilkottaa jollakin tavoin.

 Kirjan viimeiseksi sijoitetussa niminovellissa kolmen ystävyksen Intian-matka rupesi uuvuttamaan. Itse asiassa teksti taitaa heijastella kaikkea Intian ylenpalttisuutta, läkähdyttävyyttä kuumuutta ja alati läsnä olevaa sairastumisen uhkaa. En muista lukeneeni mistään muualta yhtä kuristavaa paniikkikohtauksen kuvausta kuin tämä:

Ei mikään aavistus vaan tieto. Äkkiä olen kotelossa itseni sisällä, minut on suljettu sinne ja minun mukanani sinne on suljettu jokin pahantahtoinen olio.

Pitää mennä, sanon Kathylle.

Ja jätän hänet ravintolaan, Emma on vielä syvässä unessa, ja nyt pilapiirroshovimestarin ja pensasmiesten on autettava Kathy takaisin huoneeseensa.

Oikaisemme lyhyeksi leikatun, pistelevän nurmikon halki, minä ja se olio, halki hernesoran, ylös leveitä marmoriportaita, nurkan taakse ja omaan huoneeseeni. Suljen oven ja panen sen lukkoon, ja me ryömimme sänkyyn, minä ja olio, ja olio kasvaa suuremmaksi, pakottaa minut nurkkaan sisälläni, päiväpeiton päällä, tyyny vain puoliksi pääni alla, yöpöydälle on jäänyt lamppu palamaan ja se häikäisee silmiäni. Sulje silmät. Ei, avaa ne. Kun silmät ovat kiinni, olen kahden olion kanssa, mikä se sitten onkin. Kun ne ovat auki, on minä ja olio ja valo, sietämätön valo. Tuntikausiin en pysty sammuttamaan sitä, en pysty nostamaan kättä, en kääntämään päätä niin ettei valo osuisi silmiin, en pysty tekemään mitään muuta kuin makaamaan tässä, olen olennon kanssa vankina itseni sisällä. --

 Sairas Kathy hämmästyttää paikallisia puhumalla hindiä. Intian-kävijöitä ovat muutkin tarinan naiset. Kertoja on se, jonka muisti kiepauttaa mieleen sattumuksia kalkkarokäärmeestä entiseen aviomieheen. Sitten ollaan taas kotona Yhdysvalloissa ja Kathy kuolee. Siitä ei enää synny suurta numeroa.

Sen sijaan avausnovelli Viimeinen yö kerii esiin koiranomistajan lohduttomuuden, kun rakas ystävä, pikku Sheba, ei enää kaipaa muuta kuin eläinlääkäriltä armahtavan pistoksen. Kuolema ottaa omansa.

Werner kertoo huiman pelastautumisen palavasta kerrostalosta. Tiivis, savunhajuinen kerronta ottaa lukijan mukaansa mahtiloikkaa myöten kissa hyppääjän rintaa vasten painettuna. Lukijakin eläytyy pelastajien kiireisiin ja verta vuotavan miehen haavojen pikasitomisiin. Ja löydetään kuollut kissa palaneen rakennuksen seinustalta. Tarina perustuu tositapaukseen, jonka kirjailija on mielikuvitellut täyteläiseksi novelliksi. Hän on pyytänyt ja saanut luvan Werneriksi nimeämältään hädin tuskin palosta pelastautuneelta.

Samoin on Cherin laita. On kyse syövän pikku hiljaa uuvuttamasta naisesta, joka päätyy lähimpiensä myötävaikutuksella hakemaan apua Tohtori Kuolemana tunnetulta Jack Kevorkianilta. Salainen hanke onnistuu.

Painihauta on roima tarina keittiöön tunkeutuneen miehen taltuttamisesta lapiolla. Esseestä teksti ei mielestäni käy. Ehkä kyse on rikoskertomuksesta ja siitä, kuinka pitkälle itsepuolustus voi yltää. Lapiolla miehen tainnoksiin humauttaneen naiskokijan mieli kohisee: kuoliko se?

Lähellä puhuu kirjailijantyöstä. Hankalaa on kuin yrittäisi laskea mäkeä pääsemättä liikkeelle, kunnes kelkka rupeaakin viemään huimaa kyytiä alamäkeen. Otti tovin, ennen kuin pääsin kärryille kirjoituskelkasta. Kirjoittaja yrittää palata kelkan kyytiin, mutta joutuu usein myös jahtaamaan kahdeksaa ankkaansa, mikä kai ilmaisee väistämättömiä taukoja urakassa.

Seuraavaksi lukija löytää tämän otsikon ja veljeksistä kertovan jutun alun:

Se mitä etsit etsii sinua

”Pakko sinun on ottaa se koira”, Nathan sanoi painokkaasti linjan toisessa päässä. ”Sinähän rakastat sitä.”

”Minä ihailin sitä”, Stephen sanoi. ”Täysin eri asia.”

Aiko oli kerran napannut oravan ja sitten päästänyt sen vapaaksi – käsittämätöntä ritarillisuutta koiralta. Stephen, joka oli ollut käymässä veljensä luona, oli nähnyt koko kohtauksen kuistilta: labradorinnoutaja lönkytteli pihan poikki vatsa puolelta toiselle heilahdellen, nuuski mietteliäänä kukkia ja vahvisti omaa hajujälkeään. Pihan toisella laidalla orava pysähtyi pää alaspäin aivan puunrungon tyvellä, sen häntä nytkähteli. Koira teki liikkeensä äkkiarvaamatta, orava rimpuili hetken mutta luovutti sitten ja jäi velttona roikkumaan Aikon suusta. Silmät kirkkaina se odotti, mitä seuraavaksi tapahtuisi.

”En ole koskaan kertonut tätä ennen”, Stephen sanoi. ”Mutta Melissa käski sitä tappamaan oravan. Paiskasi makuuhuoneen ikkunan auki ja huusi: Tapa se, senkin rakki.” Melissa oli Nathanin vaimo, pitkä ja arvaamaton, alakoulun opettaja, joka sanoi ja teki jatkuvasti jotain, mitä ei halunnut ajatella samaan aikaan kuin lapsia.

”Ei helkkari”, Nathan mutisi järkyttyneenä. ”Mutta juuri sitähän minä olen sanonut.”

Veljesten kinan päätteeksi Aiko-koira viedään lentokoneeseen. Se matkustaa kuin mikäkin rahti yksin Iowasta Kaliforniaan. Rahtina se sysätään perillä johonkin nurkkaan odottamaan noutajaa. Tässä tarinassa kuten muissakin kirjoittaja väläyttää esiin ihmisen aiheuttaman kärsimyksen eläimelle.

Seuraava otsikko on Nyt. Teksti saattaa edustaa esseetä, joskin hyvin henkilökohtaisella tavalla. Kirjoittaja kuvailee valmistautumistaan esitelmämatkalle Alaskaan. Taas tapahtuu sama kuin muissakin teksteissä: yksi sana kiepauttaa esiin muiston, se seuraavan... Antoisinta oli lukea muistosta, kuinka kirjoittajan isä päätyi Alaskaan Normandian asemesta toisen maailmansodan tuoksinassa.

Parhaiten minuun upposivat novellit Werner ja Cheri, vaikka niiden lukemista vielä sävytti e-kirjan avaamisen pulmallisuus. Lopulta kirja asettui kuin asettuikin Readeriin vanhastaan tuttuun tapaan ja lukemisen jatko sujui vaivatta.