Tappajan jäljillä

 

Leffatallennuksista huomasin, että tuota pikaa niistä poistuu Fred Zinnemannin ohjaama maineikas Shakaali (1973). Oli pidettävä kiirettä. 

Suosittelen avaamaan linkin ja lukemaan lyhyen selvityksen, mistä on kyse. Pari iltapuhdetta tarvitsin pitkään, nopeatempoiseen elokuvaan, joka vangitsi katsojan heti alkumetreiltä. Ihmettelen itseäni, koska yleensä katson ihan toisenlaisia luomuksia.

Ensimmäisessä kuvassa Edward Foxin esittämä palkkamurhaaja harjoittelee tarkkuusammuntaa aseella, jonka on varta vasten teettänyt. Hän tähtää verkkokassissa puunoksaan ripustettuun vesimeloniin, kunnes osuu yhä paremmin pintaan merkittyjen "silmien" väliin. Räjähtävällä luodilla meloni lopulta sataa maahan pieninä palasina. Komea räiskähdys hidastettuna kuvana!

Muita valmistelevia puuhia ovat vaihtoehtoisten passien hankkimiset, hiusvärit, erilaiset silmälasit ja vaatteet. Auto kuitenkin on just sellainen, kuin kolmekymppinen vetävä nuori mies himoitsee: valkoinen avomallinen Alfa Romeo, jos oikein muistan. Sillä hän viilettää Etelä-Ranskan teitä. Matkalla hän nappaa nautittavakseen hurmaavan rouvan jopa kahdesti, kun jäljittää tätä kotikartanoon asti. Rouvaparka ei ymmärrä miestä hengenvaaralliseksi.

Vahvana juonteena tapahtumissa kulkee poliisitoiminta yli rajojen. Ranskalaiset viranomaiset tietävät, että de Gaullen henki on uhattuna. Presidentti kieltäytyy perumasta julkisia esiintymisiä. Miten voidaan varmistaa, ettei tappaja onnistu keskellä Pariisia 22. heinäkuuta 1962 sotilasparaatien ja valtavien ihmismassojen keskellä? Elokuva perustuu Frederick Forsythin samannimiseen romaaniin ja siinä kaiketi esitettyyn murhasuunnitelmaan. Faktoja aiheesta tiedetään, kuten Natasja Brostrøm ja Andreas Abildgaard kirjoittavat 4.8. 2025 nettijulkaisussa Historia:

Katupölyä leijui Pariisin yllä 22. elokuuta 1962, kun Ranskan presidentti Charles de Gaulle ja hänen vaimonsa olivat matkalla kaupungin eteläpuolella sijaitsevalle Vélizy-Villacoublayn sotilaslentokentälle.

Pariskunta istui Citroën DS -auton takapenkillä. Heidän takanaan oli toinen Citroën DS, jossa oli de Gaullen henkilökuntaa. Autojen vieressä ajoi kaksi henkivartijaa moottoripyörillä.

Noin kello 20.20 autosaattue saapui liikenneympyrään, jossa tusina miestä odotti presidenttiä. Miehet tulittivat kahta autoa konekivääreillä ja automaattikivääreillä.

Presidentistä haluttiin eroon

Yllätysmomentista huolimatta salamurhaajat eivät osuneet de Gaulleen. Kuljettaja ajoi kaasu pohjassa presidenttiparin lentokentälle, jossa poliisit odottivat.

”Tällä kertaa se oli todella lähellä”, de Gaulle sanoi hyväntuulisena, kun hän nousi autosta.

Toinen takarengas oli puhjennut, mutta auto pysyi silti tiellä. Syynä oli auton erikoisjousitus.

Citroën DS:n jousitus koostuu kaasulla ja hydraulinesteellä täytetystä teräspallosta. Kumikalvo pitää kaasun ja nesteen erillään. Järjestelmä on suunniteltu niin, että auton kallistuessa – vaikkapa renkaan puhjettua – se säätää jousituksen korkeutta niin, että auto pysyy suorassa ja sillä ajamista voi jatkaa.

Järjestelmä on niin tehokas, että auto voi liikkua vain kolmella pyörällä.

Elokuvassakin de Gaulle pelastuu täpärästi kumartumalla juuri, kun laukaus suhahtaa pään taitse katuun. Siinä vaiheessa poliisit ovat jo aivan tappajan kintereillä.

Viranomaiset ja palkkamurhaajan palkanneet juoksevat kilpaa hankkiessaan tietoja. Viehättävälle Deniselle näytetään kuva tutkintaryhmään kuuluvasta miehestä, johon naisen on luotava suhde ja ongittava tietoja poliisien toimista. 

Ennen pitkää Lebel tajuaa, että tutkijoiden joukossa on myyrä. Pakkotilanteessa myyrä tunnustaa vuotaneensa tietoja ja poistuu kokouksesta. Denise yllättyy, kun löytää rakastajansa kuolleena lattialta. Saman tien pariskunnan asuntoon syöksähtää poliiseja.

Loppukohtaukseen siirryttäessä erittäin pätevä poliisipäällikkö Lebel, jota esittää Michel Lonsdale, kuljeskelee neuvottomana ihmispaljoudessa, kunnes eräs poliisi tietää kertoa Shakaalin päässeen läheiseen asuintaloon. Lebel ryntää poliisin kanssa asuintalon ylimpään kerrokseen. Siellä Shakaali oli jo ehtinyt hoitaa tilaustyönsä, tuloksetta. 

 Äkkikääntein ammutaan ristiin - kaksi kuolee, Lebel jää henkiin. Sattumat osallistuvat tilanteisiin.

Elokuva rauhoittuu. Lebel on se, joka yksinään saattaa palkkamurhaajan hautaan. Kysymyksiä jää ilmaan: Kuka tämä oikeasti oli ollut ja minkä niminen? Lontoossa on ratsattu yksi asunto, muttei saatu varmuutta omistajasta ja hänen henkilöllisyydestään. Tarinassa risteilee arvoituksellisia säikeitä. Käy kuitenkin selväksi, että brittipoliisit Lebelin johdolla pystyvät seulomaan esille tiedonjyviä, kun taas ranskalaispoliisit tuntuvat jäävän tehottomiksi. Viranomaisilla on mahdollisuus mobilisoida miehiä suurin määrin, kun taas OAS-ryhmän rippeet toimivat paremminkin yksittäin.

Elokuva on hyvin miehinen. Vain kolme naista, kaksi hoikkaa kaunotarta sekä Labelin järkevä vaimo, on tarvittu tarinan käänteisiin. Kaunottaria katsotaan miehen silmin, kumpikin suostuu seksiin, Denise taustaryhmän pakottamana. Labelin vaimo nähdään miehensä kelpo kumppanina. Keskenään miehet suostuvat hierarkian mukaisiin asemiin, asettavat tavoitteita ja keksivät keinoja niiden saavuttamiseksi. Katsojaa (ehkä) lohduttaa, kun hän voi tulkita asetelman siten, että edes virtuoosimaisen palkkamurhaajan taidot eivät riitä selviytymiseen järjestelmällisesti toimivia viranomaisia vastaan. Sekin helpottaa katsomista, että vaikka kylmäverinen tappaja niksauttaa monet kohtaamansa ja hetken tarvitsemansa ihmiset hengiltä, murhia ei oikeastaan näe. Ruumis vilahtaa tovin kuvissa.

Kaikkinainen taidokkuus ja siihen liittyen tyylikäs kepeys selittänee Shakaalin valikoitumista yhä uudestaan parhaiden elokuvien joukkoon.