Pakolaisten asialla

 

Aikoja sitten näkemäni Aki Kaurismäen Le Havre oli unohtunut niin, että tuntui kuin olisin katsonut uutuutta telkkarista leffaan paneutuessa. Se oli äskettäin tarjolla osana satavuotiaan Ylen kunniaksi järjestettyä 100 toive-elokuvaa -juhlasarjaa, johon yleisö äänesti suosikkinsa. 

Palaan 15 vuoden takaiseen aikaan, jolloin Saku Schildt arvioi elokuvaa Episodin sivuilla tuoreeltaan:

Le Havren keskushenkilönä toimii Boheemielämää-elokuvasta (1992) tuttu Marcel Marx (André Wilms), joka on jättänyt kirjailijan toimen ja muuttanut pohjoisranskalaiseen Le Havren kaupunkiin kengänkiillottajaksi. Marx törmää Ranskaan salakuljetettuun Idrissaan (Blondin Miguel) ja päättää auttaa yksinään harhailevan pikkupojan tämän sukulaisten luo Englantiin. Tehtävää vaikeuttaa Marcelin köyhyys, sairaalaan joutuva vaimo Arletty (Kati Outinen) sekä säälimättä Idrissaa jahtaavat viranomaiset. Marxin ja Idrissan onneksi jahtia johtava etsivä Monet (Jean-Pierre Darroussin) on sydämellisempi kuin kollegansa.

Le Havre on Kaurismäen kantaaottavin elokuva, jonka kärki on kohdistettu Suomessa ja muualla Euroopassa vellovaan muukalaisvastaisuuteen. Vannoutuneena humanistina tunnettu ohjaaja pitää jälleen vankkumatta heikkojen ja sorrettujen puolia, ja tällä kertaa heitä edustavat ihmisarvostaan riisutut pakolaiset.

Minuun tarina upposi. Kuvaan vangitussa kohtauksessa Marcel hyvästelee Idrissan, jolle läksiäisiksi ojentaa tämän äidin osoitteen Lontoossa. Oli helpottavaa katsoa kalastusaluksen kaikkoavan merelle ja toivoa, että poika pääsee ohi rannikkovartijoiden haavista ja lopulta perille äitinsä luokse. 

Toinen, pysyvä tarina kuljettaa vähäisen elannon raapimista niin, että vaimolle riittää päivittäin tuotavaksi palkkarahoja.

Idrissan ilmaantuminen parikunnan luo suojaan pakottaa Marcelin hankkimaan välttämättömiä lisätietoja. Poika toimikoon sijaisena kiillottamassa kenkiä.

Asiakkaat karttavat mustaa poikaa. Laika-koiran toivoisi vakuuttavan ohikulkijat. Poikahan toimii vakituisen kiillottajan luvalla.

 

 Hellyttävä kohtaus kertoo, kuinka poika hankkiutui tarvittaessa piiloon ja sai Laikasta kaverin.

Useita olennaisia kohtauksia nähdään lähikapakassa, jonka emäntänä loistaa Elina Salo.

Yksissä tuumin vihanneskauppias ja muut pienyrittäjät antavat omat roponsa. Marcel nähdään puuhakkaana. Ja tukikonsertin järjestää itsenään esiintyvä Roberto Piazza / Little Bob, paikallinen rock-legenda. Konsertti sähköistää verkkaista kerrontaa musiikkikappaleiden mukaisesti. Keskiössä heiluu pieni mies punaisessa nahkatakissa.

Tässä tarinassa jopa poliisi osoittautuu hyväsydämiseksi. Hän ei vaani Idrissaa, vaan osallistuu peittelyyn, vaikka paljastaa pojan piilopaikan laivassa. Etsivä Monet pitää tiedon omanaan estämättä laivan lähtöä.

Omanlaisensa käänne on Arlettyn sairastuminen. Se esitetään äärimmäisen vähin elein ensin kotona, sitten sairaalassa. 

Naapurit vierailevat sairaan luona. Tämä nukahtaa kuin lapsi kirjan luentaan.

Kauniisti tulee kerrotuksi sekin, kuinka Marcel ilmaisee kaipaavansa vaimoaan ja kuinka hän lopulta saa hakea vaimon kotiin, vaikka vain lyhyeksi aikaa. Kuolemaa ei pääse pakoon.

Nautin suuresti näkemästäni. Tässä vielä mitä suositeltavin linkki lisätietoihin.

Kuolleet lehdet tarjoaa hiljaisia oivalluksia

 Kino Piispanristi Turun ja Kaarinan rajalla on mainio paikka nähdä ajankohtaisia leffoja. Teatteri tarjoaa eri saleissa useita näytöksiä klo 12:sta alkaen. Sateisena keskiviikkona klo 14 porukkaa kertyi saliin 1 melkoisesti. Illalla kaiketi sali täyttyi, kun kyseessä on Aki Kaurismäen uusin leffa Kuolleet lehdet.

Ajan oloon Kaurismäki on kouluttanut meidät katsojat nauttimaan pinnaltaan tiiviin karusta tyylistä. Olemme oppineet lukemaan kuvien ja musiikin vihjeitä, kuutelemaan niukkaa ja silti ilmeikästä  dialogia, hoksaamaan liioittelun, kuten Alma Pöystin esittämän Ansan ylisuuren, rähjäisen haalarin.

Katsojana hyrrään tyytyväisyyttä, kun minut ohjataan katsomaan henkilöhahmoja suopeasti. Jopa Martti Suosalon esittämä työnantajaroisto jää ohimeneväksi kuriositeetiksi ja päätyy poliisien käsiin. Selkeä, arvonsa tunteva Ansa roolihahmona herättää paitsi sympatiaa myös arvostusta, samoin pikku hiljaa tolpilleen ponnistautuva Jussi Vatasen esittämä Holappa. 

Loppua kohden toisensa löytänyt pari rahjustaa syksyisen autiossa maastossa kohti tulevaisuuttaan.  Kuolleet lehdet kahisevat jaloissa. Kohtaus muistuttaa Chaplinin leffoista nähtyjä ihania loppuja auringonlaskuineen.

Kuolleista lehdistä on kirjoitettu muun muassa tässä ja tässä kritiikissä. Suosittelen.

Meitä oli matkassa kaksi näkemästään ilahtunutta katsojaa. Kiitokset Kaurismäelle.

 

PS Terveiset Vanskille. Myönnän, että elokuvat on parasta katsoa oikeassa teatterissa.