Andrei Tarkovski, Nostalgia

 

Kuinka osuikaan kohdalle Andrei Tarkovskin Italiassa 1983 ohjaama kaipauksen ja itsetutkiskelun kuvajainen Nostalgia. Yle Areenan kautta se on katsottavissa lokakuun alkuun asti. Lyhyessä esittelytekstissä mainitaan:

Venäläiskirjailija kulkee tulkkinsa opastamana Italian Toscanan raunioilla ja kylpylöissä, samoissa maisemissa, joissa 1700-luvulla vaelsi venäläinen säveltäjä. Kotimaahansa palattuaan tämä teki itsemurhan.

Oleg Jankovskin esittämä kirjailija kulkee säveltäjä Andrei Gortšakovin jalanjäljissä apunaan tulkki  Eugenia  (Domiziana Giordano). Erland Josephson näyttelee paikallista kylähullua Domenicoa. Kumpikin miehistä tuskailee, mitä on tullut tehneeksi vaimolleen ja lapsilleen. Paikoin välähtävät ristikkäiset kuvat korostavat heidän samastumistaan toisiinsa. Eugenia pettyy kirjailijaan, joka ei tee elettäkään lähentyäkseen kaunotarta. Eugenia kertoo unestaan, jossa hänen lähellä ryömii monijalkainen iso, vetelä toukka. Siihen ei osu yksikään naisen tappoisku. Turhautumistaan Eugenia purkaa kohentamalla tämän tästä runsasta, vaaleakiharaista tukkaansa. Kirjailijan päälaella paistaa outo valkoinen alue, jota kerran  korostaa valkoinen höyhen.  

Tarkovskin elokuvia olen nähnyt monia. Tiesin, mitä odottaa: ei mitään kepeyttä, vaan tarkoin harkittuja verkkaisia harmaansävyisiä kuvia kuin taideteoksia. Silti tuntuu ihmeeltä, että oma alakuloni hellitti pikku hiljaa jo ensimmäisen katsomistunnin aikana. Vajosin kuitenkin uneen jossakin kohtaa. Onneksi tallensin elokuvan. Niinpä etsin iPadilta kohdan, jossa nukahdin noin vartiksi. Paikka löytyi ja jatkoin samalla uudestaan loppuun asti. Tapahtumien ohessa huomio kiinnittyy vedestä aiheutuviin ääniin. Kuluu vesijohtojen kurinaa, sateen kohinaa, vesilätäköissä askeltamisen lätsähtelyä sekä jonkinlaisen sahan kirskahtelua. Domenicon kodin raunioissa mukana kulkee rauhallinen saksanpaimenkoira. Välillä koira paneutuu makuulle lätäkköön, mitä en osaa tulkita.

Juho Malanin kirjoittaa Elitistissa 16.02.2005: 

Nostalgian hiljainen voima piilee sen päähenkilössä, jonka elämä aktivoituu uuteen todellisuuteen hänen saavuttua Italiaan. Kotimaansa yhteiskunnasta, ihmisistä, kulttuurista, tuttuudesta erotettu ja irrotettu ihminen asettuu tilaan, jossa hän tahtomattaankin joutuu tarkkailemaan itseään itsestään "etääntyneenä", samalla tavalla, jolla katsoja tarkkailee kriittisesti elokuvaa, joka on etäännyttänyt hänet elokuvan toisesta todellisuudesta.

Alkuun kirjailija ja hänen tulkkinsa vaeltelevat luostarikirkossa, jonne yleensä tulevat lasta toivovat. Nähdään ihmeellinen kuvaelma Synnyttäjien Madonnasta. Eugenia ei myönnä toivovansa lasta. Hän kopsuttelee sinne tänne korkeissa koroissaan. Kuuluu musiikkia, monen monet kynttilät juhlistavat etualalle kannettavaa madonnaa.

Ollaan myös kylpylässä, hotellissa, raunioilla. Usein toistuu pilarien tai oviaukon rajaama näkymä käytävään. Ihmiset kuljeskelevat toisiaan koskettamatta. Ollaan yksin. Voimallisessa kohtauksessa Domenico patsaalla julistaa paikalle kokoontuneille ihmisille omaa totuuttaan, valelee itsensä polttonesteellä ja sytyttää itsensä roihuamaan. Kirjailija osoittaa sitkeyttään kantamalla Domenicolta saamaansa kynttilänpätkää palavana Pyhän Katariinan lammen laidasta laitaan. Mikä kohtaus!

Siteeraan vielä Malaninin esseen loppua:

-- Nostalgia asettaa rakkauden -- esille sekä kauniin Eugenian että kotona ja unissa odottavan kirjoittajan vaimon muodossa. Tarkovskin 7 elokuvasta Nostalgia on haikeamielisin ja siinä mielessä myös hyvin fyysinen. Siinä näkyvät tietyt yhtäläisyydet ja arvokas inspiraatio Antonionin ja muiden elokuvan mestareiden saavutuksista, ja samanaikaisesti se peilaa ohjaajansa ajatuksia, tunnetta ja totuutta ainutlaatuisella voimallisuudella.

--

Nostalgian kuuluisa loppukohtaus on näennäisessä yksinkertaisuudessaan ja rauhallisuudessaan -- esimerkki Tarkovskin elokuvien kyvystä tavoittaa äärimmäisiä sisäisiä tilanteita ja taisteluita, jotka päähenkilö joutuu käymään. Pienen kynttilän kantaminen ei ole hengenvaarallinen tehtävä, mutta kohtauksen kyky tiivistää ihmisen elämä yhteen katkeamattomaan otokseen on suorastaan fyysinen.  

 Tarkovski on omistanut elokuvan edesmenneelle äidilleen. 

Olen vaikuttunut.

Stalker ja Solaris, tuhti annos Tarkovskia

Leffabuumia on piisannut, kun vauhtiin päästiin Yle Teeman Elokuvafestivaalin myötä. Sen antia oli myös Andrei Tarkovskin Stalker (1979), kaiken kruunuksi katsottu. Kahteen pekkaan saatiin semmoinen jysäys, että juttu jatkuu yhä. Lopulta myös DVDnä katsojakaverin laatikossa lojunut Solaris tuli sekin katsotuksi. Vuosikymmeniä sitten nähdyt leffat olivat unohtuneet meiltä molemmilta lähes tyystin. Paikka paikoin vain hajanaisia repaleita ammoin nähdystä kumpusi muistin syövereistä.

Stalkerin maailma näyttäytyy rujona, tuhottuna paikkana, jossa ihmisiä vaivaa lohduttomuus. Epätoivoisimpia ihmeeseen uskova Stalker vie kummalliselle vyöhykkeelle, koska sieltä voi löytyä toiveiden täyttymys tietystä huoneesta. Sinne päästäkseen opastuksesta maksaneen kirjailijan ja tiedemies-professorin on uskaltauduttava vaaroihin. Oikotietä ei ole, vaan on suostuttava Stalkerin neuvomille kiertoreiteille.

Maastoa on testattava, ettei vajoa ansoihin. Sortuneiden rakennusten uumeniin kertyneet lammikot pakottavat kahlaamaan. Tulee kiistaa siitä, kuka menee pahimpiin paikkoihin ensiksi. Vaivalloinen eteneminen vie puhtia, pakottaa lepäämään, kunnes yllättäen läheltä kuuluu kosken kohinaa. Sekä kirjailijasta että professorista alkaa pulputa tunnustuksen omaista pohdiskelua. Kummallakin on taakkansa eletystä elämästä.

Verkkaisen mystinen tunnelma ei kuitenkaan äidy kovin uhkaavaksi. Syvällisiä näkemyksiä saadaan sanoiksi. Tieteellinen ja uskonnollinen tapa tulkita ilmiöitä törmäävät toisiinsa. Jännite keskenään tyystin erilaisten miesten välillä kannattelee kerrontaa.

Ihmeellisellä tavalla matkan eräällä lepotauolla tumma, valpas koira lähestyy Stalkeria. Se asettuu rauhallisesti makaamaan Stalkerin polvitaiteepeeseen. Ja koira pysyy mukana loppuun asti.

Pian tämän kohtauksen jälkeen professori saa puhelun, valot rävähtävät palamaan, vaikka mitään sähköä tai puhelinlinjoja ei pitäisi olla. Seuraa vanhan työkuvion selvittelyä. Mutta minua rupesi kiinnostamaan erityisesti se, mihin koira vingahdettuaan juoksee. Se näet asettuu makaamaan jonkinlaisen sivuhuoneen etuosaan kuin vartioimaan takana häämöttäviä hahmoja. Vasta kuvakaappauksin paljastui, mitä huoneessa on vehreänä kohoavan, lohdullisen kasvin lisäksi.

Sivuvalo kirkastaa aika ajoin kasvin, sitten taas jokin ovi tai luukku sulkeutuu. Näkymän peittyessä  hämärään olin ehtinyt havaita luurangosta olkapään, sitten käden selkäpuolen. Nyt näen, että vainajia on kaksi: punahiuksinen naisen kalmo selin ja häntä vasten miehen jäänteitä. Kenties he ovat paneutuneet sylikkäin kuolemaan. Onko yhdessä kuoleminen ollut parin toiveiden täyttymys? Onko pullolla jokin osuus tapahtumaan? Entä koiralla? Ovatko vainajat olleet koiralle läheisiä ihmisiä? Ihana kasvi ainakin liittyy Tarkovskin toistuviin aihelmiin.

Kohtaus menee hämmentävän nopeasti ohi, vaikka se tuntuu erittäin merkitykselliseltä. Ehkä ohjaajan mielestä riittää, että siitä jää vain askarruttava jälki elokuvaa katsovan alitajuntaan.

Pian tämän jälkeen mieskolmikko istuu laajan oviaukon edustalla katselemassa huoneeseen, jossa velloo vesi. Sitä tulee lisää hereästi satamalla. Vedenpintaan muotoutuu kuvioita, kun professori heittelee kiviä veteen. Tässäkö on se tavoitelu huone? Vastaus jää saamatta. Kirjailija ja professori joutuvat tyytymään Stalkerin lausahdukseen, että heidän toiveensa toteutuu ennen pitkää, jos toteutuu. Kummasti Stalker itse arastelee ja lymyilee muiden taakse lähestyttäessä tätä erityistä paikkaa.  Siellä hän muiden tapaan kuitenkin rauhoittuu ja istuu pitkähkön aikaa tarkkailemassa sade- ja vesinäkymää edessään. Samalla myös elokuvan katselija tuntee virvoittuvansa.

Päivämatkan päätteeksi paluu takaisin sinne, mistä lähdettiin, hoituu kuin taiottuna. Yhtäkkiä vain ollaan kuppilassa, jossa alkajaisiksi tavattiin. Joukon hännillä koira on seurannut Stalkeria. Jatkoksi nähdään vielä Stalkerin uupumus sekä vaimon ja tyttären kohtaaminen. Häkellyttävästi lapsen katseessa on voima, jolla hän liikuttelee esineitä. Mihin tämä totinen tyttö mahtanee kurkottaa? Onko syvä melankolia myös lapsen osa?

Stalker pyörii pyörimistään mielessä. Tiedä sitten, mihin äärimmäisen voimakas kuvakerronta katsojassa upposi nyt, kun ensi katselun jäljet tuntuivat häipyneen saavuttamattomiin.

Film-o-holicin arvostelua tutkailin yrittäessäni yltää jonkinlaiseen tulkintaan Stalkerista. Olen yhä tyynesti sumussa, sillä elokuvan filosofiset kerrostumat vaatisivat tietämystä, jota minulta tuntuu puuttuvan. Eikä edes yhteisvoimin katselukumppanin kanssa irronnut mitään kirkastunutta tulkintaa Tarkovskin nerokkaasta luomuksesta.

Eilen oli vuorossa Tarkovskin tulkinta vuodelta 1972 Stanislav Lemin tieteisromaanista Solaris. Kas kummaa, se ei enää vakuuttanut varsinkaan avaruusaseman näkymien osalta. Lisäpettymykseltä tuntuu, että oudon planeetan tutkimisen ja sen kanssa kommunikoinnin asemesta ihmissuhdekiemurat muodostavat keskeisen sisällön. Leffa onkin määritelty psykodraamaksi. Kiehtovasti kuitenkin lempeä sade taas on mukana kerronnassa.

Psykologi Kris Kelvin saapuu avaruusasemalle selvittäkseen, mitä siellä on tapahtunut. Käy ilmi, että kaksi yhä paikalla hengissä olevaa tiedemiestä piilottelee joitakin hahmoja huoneissaan. Pian Krisille käy samoin, kun hänen ulottuvilleen häilähtää kymmenen vuotta aiemmin kuollut vaimo, Harey.

Jos Kris häipyy Hareyn luota näkymättömiin, tämä haavoittuu, mutta toipuu vaurioista omia aikojaan. Setvitään avioliiton kipuja sekä Krisin lähtöä aikoinaan vaimon luota. Ei jaksanut kiinnostaa.

Mutta minunkin muistissani oli säilynyt se ihmeellinen seikka, että oudon planeetan vellova meri tuotti sen äärelle saapuneen ihmisen muistojen kätköistä aidon tuntuisia olentoja, jopa lapsuuden aikaisia paikkoja.

Suosittelen lukemaan Simo Tuomolan leffa-arvioinnin. Se on  kirjoitettu 1973 ja julkaistu Kansallisen Audiovisuaalisen Instituutin sivuilla.