Stalker ja Solaris, tuhti annos Tarkovskia

Leffabuumia on piisannut, kun vauhtiin päästiin Yle Teeman Elokuvafestivaalin myötä. Sen antia oli myös Andrei Tarkovskin Stalker (1979), kaiken kruunuksi katsottu. Kahteen pekkaan saatiin semmoinen jysäys, että juttu jatkuu yhä. Lopulta myös DVDnä katsojakaverin laatikossa lojunut Solaris tuli sekin katsotuksi. Vuosikymmeniä sitten nähdyt leffat olivat unohtuneet meiltä molemmilta lähes tyystin. Paikka paikoin vain hajanaisia repaleita ammoin nähdystä kumpusi muistin syövereistä.

Stalkerin maailma näyttäytyy rujona, tuhottuna paikkana, jossa ihmisiä vaivaa lohduttomuus. Epätoivoisimpia ihmeeseen uskova Stalker vie kummalliselle vyöhykkeelle, koska sieltä voi löytyä toiveiden täyttymys tietystä huoneesta. Sinne päästäkseen opastuksesta maksaneen kirjailijan ja tiedemies-professorin on uskaltauduttava vaaroihin. Oikotietä ei ole, vaan on suostuttava Stalkerin neuvomille kiertoreiteille.

Maastoa on testattava, ettei vajoa ansoihin. Sortuneiden rakennusten uumeniin kertyneet lammikot pakottavat kahlaamaan. Tulee kiistaa siitä, kuka menee pahimpiin paikkoihin ensiksi. Vaivalloinen eteneminen vie puhtia, pakottaa lepäämään, kunnes yllättäen läheltä kuuluu kosken kohinaa. Sekä kirjailijasta että professorista alkaa pulputa tunnustuksen omaista pohdiskelua. Kummallakin on taakkansa eletystä elämästä.

Verkkaisen mystinen tunnelma ei kuitenkaan äidy kovin uhkaavaksi. Syvällisiä näkemyksiä saadaan sanoiksi. Tieteellinen ja uskonnollinen tapa tulkita ilmiöitä törmäävät toisiinsa. Jännite keskenään tyystin erilaisten miesten välillä kannattelee kerrontaa.

Ihmeellisellä tavalla matkan eräällä lepotauolla tumma, valpas koira lähestyy Stalkeria. Se asettuu rauhallisesti makaamaan Stalkerin polvitaiteepeeseen. Ja koira pysyy mukana loppuun asti.

Pian tämän kohtauksen jälkeen professori saa puhelun, valot rävähtävät palamaan, vaikka mitään sähköä tai puhelinlinjoja ei pitäisi olla. Seuraa vanhan työkuvion selvittelyä. Mutta minua rupesi kiinnostamaan erityisesti se, mihin koira vingahdettuaan juoksee. Se näet asettuu makaamaan jonkinlaisen sivuhuoneen etuosaan kuin vartioimaan takana häämöttäviä hahmoja. Vasta kuvakaappauksin paljastui, mitä huoneessa on vehreänä kohoavan, lohdullisen kasvin lisäksi.

Sivuvalo kirkastaa aika ajoin kasvin, sitten taas jokin ovi tai luukku sulkeutuu. Näkymän peittyessä  hämärään olin ehtinyt havaita luurangosta olkapään, sitten käden selkäpuolen. Nyt näen, että vainajia on kaksi: punahiuksinen naisen kalmo selin ja häntä vasten miehen jäänteitä. Kenties he ovat paneutuneet sylikkäin kuolemaan. Onko yhdessä kuoleminen ollut parin toiveiden täyttymys? Onko pullolla jokin osuus tapahtumaan? Entä koiralla? Ovatko vainajat olleet koiralle läheisiä ihmisiä? Ihana kasvi ainakin liittyy Tarkovskin toistuviin aihelmiin.

Kohtaus menee hämmentävän nopeasti ohi, vaikka se tuntuu erittäin merkitykselliseltä. Ehkä ohjaajan mielestä riittää, että siitä jää vain askarruttava jälki elokuvaa katsovan alitajuntaan.

Pian tämän jälkeen mieskolmikko istuu laajan oviaukon edustalla katselemassa huoneeseen, jossa velloo vesi. Sitä tulee lisää hereästi satamalla. Vedenpintaan muotoutuu kuvioita, kun professori heittelee kiviä veteen. Tässäkö on se tavoitelu huone? Vastaus jää saamatta. Kirjailija ja professori joutuvat tyytymään Stalkerin lausahdukseen, että heidän toiveensa toteutuu ennen pitkää, jos toteutuu. Kummasti Stalker itse arastelee ja lymyilee muiden taakse lähestyttäessä tätä erityistä paikkaa.  Siellä hän muiden tapaan kuitenkin rauhoittuu ja istuu pitkähkön aikaa tarkkailemassa sade- ja vesinäkymää edessään. Samalla myös elokuvan katselija tuntee virvoittuvansa.

Päivämatkan päätteeksi paluu takaisin sinne, mistä lähdettiin, hoituu kuin taiottuna. Yhtäkkiä vain ollaan kuppilassa, jossa alkajaisiksi tavattiin. Joukon hännillä koira on seurannut Stalkeria. Jatkoksi nähdään vielä Stalkerin uupumus sekä vaimon ja tyttären kohtaaminen. Häkellyttävästi lapsen katseessa on voima, jolla hän liikuttelee esineitä. Mihin tämä totinen tyttö mahtanee kurkottaa? Onko syvä melankolia myös lapsen osa?

Stalker pyörii pyörimistään mielessä. Tiedä sitten, mihin äärimmäisen voimakas kuvakerronta katsojassa upposi nyt, kun ensi katselun jäljet tuntuivat häipyneen saavuttamattomiin.

Film-o-holicin arvostelua tutkailin yrittäessäni yltää jonkinlaiseen tulkintaan Stalkerista. Olen yhä tyynesti sumussa, sillä elokuvan filosofiset kerrostumat vaatisivat tietämystä, jota minulta tuntuu puuttuvan. Eikä edes yhteisvoimin katselukumppanin kanssa irronnut mitään kirkastunutta tulkintaa Tarkovskin nerokkaasta luomuksesta.

Eilen oli vuorossa Tarkovskin tulkinta vuodelta 1972 Stanislav Lemin tieteisromaanista Solaris. Kas kummaa, se ei enää vakuuttanut varsinkaan avaruusaseman näkymien osalta. Lisäpettymykseltä tuntuu, että oudon planeetan tutkimisen ja sen kanssa kommunikoinnin asemesta ihmissuhdekiemurat muodostavat keskeisen sisällön. Leffa onkin määritelty psykodraamaksi. Kiehtovasti kuitenkin lempeä sade taas on mukana kerronnassa.

Psykologi Kris Kelvin saapuu avaruusasemalle selvittäkseen, mitä siellä on tapahtunut. Käy ilmi, että kaksi yhä paikalla hengissä olevaa tiedemiestä piilottelee joitakin hahmoja huoneissaan. Pian Krisille käy samoin, kun hänen ulottuvilleen häilähtää kymmenen vuotta aiemmin kuollut vaimo, Harey.

Jos Kris häipyy Hareyn luota näkymättömiin, tämä haavoittuu, mutta toipuu vaurioista omia aikojaan. Setvitään avioliiton kipuja sekä Krisin lähtöä aikoinaan vaimon luota. Ei jaksanut kiinnostaa.

Mutta minunkin muistissani oli säilynyt se ihmeellinen seikka, että oudon planeetan vellova meri tuotti sen äärelle saapuneen ihmisen muistojen kätköistä aidon tuntuisia olentoja, jopa lapsuuden aikaisia paikkoja.

Suosittelen lukemaan Simo Tuomolan leffa-arvioinnin. Se on  kirjoitettu 1973 ja julkaistu Kansallisen Audiovisuaalisen Instituutin sivuilla.

Leffoja, leffoja...

Yltäkylläisestä Yle Teeman Elokuvafestivaalin tarjonnasta on tullut nautituksi leffaelämyksiä päivittäin mukavasti kotioloissa. Sohva on painunut kuopalle paljosta aloillaan olosta. Mutta päässä on pyörinyt mylly kaikesta nähdystä.

Tallensin festivaalileffat, vaikka ne löytyvät Areenasta. Minusta on näet mukavampaa poimia katsottavaa omista valinnoista kuin haeskella niitä muualta.

Ensimmäinen jysäys tuli Unkarista. Lauri Itäkannaksen sanoin

Ildikó Enyedin elokuvaa Kosketuksissa (Testről és lélekről) ei suositella herkille katsojille. Sen tapahtumapaikka on teurastamo: moderni, hygieeninen ja järkiperäisesti organisoitu laitos, jossa eläimiä muutetaan lihaksi. Päähenkilöt ovat teurastamon talousjohtaja Endre (Géza Morcsányi) ja uusi laaduntarkkailija Mária (Alexandra Borbély). Hieman rikkinäisiä ihmisiä molemmat.

Teurastamon vastakohtana sujahdetaan metsään, jossa kaksi saksanhirveä liikuskelee arastellen. Mitään laukauksia ei kuitenkaan kuulu, vaan hirvet lähestyvät toisiaan. Lopulta ne rohkaistuvat hipaisemaan toistensa turpaa lammella. Pikku hiljaa selviää, että hirvet ovat kuin teurastamon talousjohtaja Endre ja laaduntarkkailija, tohtoriksi tituleerattu Mária. He eroavat ronskeista työkavereistaan. Endre potee halvaantunutta vasenta kättään, Mária estyneisyyttään. Molemmat ovat  yksinäisiä. Ja he näkevät samoja unia, joissa naaras- ja uroshirvi askeltavat metsässä! Hahmot saavat kiehtovasti lisää piirteitä myös työpaikan tilanteissa ja kotioloissa.

Vanha Endre rohkaistuu tosissaan lähestymään nuorta Máriaa vasta äärimmäisen ratkaisun kynnyksellä. Upea metsänäkymä yksin kirmaavasta uroshirvestä ennakoi tapahtumaa, josta tulee pelastus kummallekin, ehkä vain hetkeksi.

Katsoin taukoa pitämättä tämän erikoislaatuisen elokuvan. Se herätti taas kerran miettimään, mitä ihmisten hiljaisuuteen sisältyykään. Levollinen, selkeä kameratyöskentely taltioi arkiset teurastamotilanteet siinä kuin runolliset metsäkohtaukset. Huomasin, että lähikuvia näkyi otetun usein teurastamossa, jossa kamera tuijotti kohta teurastettavaa nautaa suoraan silmiin tai ainakin silmään ja katsoi kylmästi ruhojen siirtelyn ja paloittelun yksityiskohtia. Kiehtova tarina sekä sen hurjat vastakohdat puistattivat ja tehosivat minuun siinä kuin palkintoraateihin.

***

Sitten olisi ollut vuorossa Vuosisadan naiset, mutta kestin vain puoli tuntia. Eipä napannut stoori naisista pojan kasvattajina.

***

Yhtä huonosti kävi kulttileffaksi kohotetulle Withnail and I -elokuvalle. Alkua pidemmälle en jatkanut enkä siis päässyt jyvälle siitä, mistä fanit puhuvat. Heidän mielestään muun muassa hysteerinen hauskuus, traagisuus, homososiaalisuus ja unohtumattomat hahmot ovat sellaista, että leffan jaksaa katsoa yhä uudestaan. Oh-hoh, sanoo tämä täti, vaikka voin vielä yrittää katsomista jonkinlaisena siedätyshoitona.

***

Perjantaina nappasi, kun kaksin katsottiin sekä Piukat paikat että Raja. Ne tulivat aivan peräkkäin, joten Rajan katsominen lykättiin lauantaihin.

Yhtä ja toista juttua irtosi niin Marilynistä kuin Jack Lemmonista ja Tony Curtisista. Vähemmälle jäi leffan nerokas ohjaaja, Billy Wilder, vaikka Veli-Pekka Lehtosen sanoin

Hänen taidokkuutensa näkyy Piukoissa paikoissa kerronnan tehoissa ja tasoissa. Elokuva toimii gangsterielokuvien parodiana, sanailukomediana, ristiinpukeutumishupailuna sekä tietenkin myös yhtenä näyttelijä Marilyn Monroen parhaista töistä.

Herkeämättä katsottiin tätä uskomatonta farssia. Ihmettelyä herätti, että moneen kertaan nähdystä palautui mieleen tarkasti vain muutama kohtaus. Uusintakatsomiset ovat siis ihan paikallaan.

***

Keskellä lauantaipäivää uppouduttiin kahteen pekkaan töllöttämään Raja-nimistä kummajaista. Svenska Ylen elokuvakriitikon Johanna Grönqvistin mukaan

 Raja ei ole kuin tavalliset elokuvat. Se liikkuu maagisen rajoilla ja ammentaa skandinaavisesta mytologiasta kertoessaan koskettavan tarinan yksinäisestä ja omalaatuisesta tullivirkailijasta, joka kohtaa rakkauden. Ja tarjoaa meille erään kaikkien aikojen eriskummallisimmista seksikohtauksista elokuvassa.

Raja on tavallaan sekä rakkaustarina että trilleri. Se on elokuva, joka kertoo ulkopuolisuudesta ja erilaisuudesta. Se käsittelee ihmistä, jolla on voimakas yhteys luontoon ja eläimiin. Ja koko elokuvaa leimaa eräänlainen surumielisyys.

Päähenkilö on noin 40-vuotias tullivirkailija Tina (Eva Melander), joka on työssään harvinaisen hyvä. Hän voi nimittäin hajuaistillaan paljastaa ihmisen, jolla on jotain salattavaa. Mutta Tina tuntee myös olevansa erilainen ja ulkopuolinen. Hän on yksin, vaikka onkin muiden ihmisten ympäröimä.

Kun eräänä päivänä tullin läpi astelee Vore (Eero Milonoff), Tina ei olekaan enää varma. Tässä on mies, jota Tina ei osaa hajuaistillaan tulkita. Ja mies, jota kohtaan hän tuntee voimakasta vetoa.Vore kääntää Tinan maailman ylösalaisin. Yrittäessään selvittää, mikä Vore on miehiään, Tina alkaa pikkuhiljaa oppia ymmärtämään itseään. Ja sitä, mikä liittyy eri sukupuoliin ja miten sitä ilmaistaan eri tavoin, mitä elokuvan muunsukupuolinen seksikohtaus hienosti kuvaa.

Kotikatsomossa oltiin ällikällä lyötyjä. Herkeämättä seurattiin, mitä ruudulla näkyi, mutta mitään kovin omaperäistä ei saatu sanoiksi. Ymmärryksen poikanen saattoi kuitenkin viritä toissukupuolisen ihmisen kaikkinaisesta ulkopuolisuudesta. Kuvaus, kohtausten rytmitys ja yllättävät käänteet tehosivat. Ehkä jopa tulee katsotuksi Rajan mahdollinen jatko-osa varsinkin, jos se tehdään Suomessa.

***

Omia aikojani katselin Keskiyön cowboyn, kun elokuvafestivaali oli jo melkein ohi. Tätä blogijuttua kirjoittaessani luin Martti Mörttisen kritiikin, joka on niin kattava, että jätän omat havaintoni kirjaamatta. Sen voin kuitenkin sanoa, että olen nähnyt leffan kauan sitten enkä muistanut siitä kuin jokusen kohtauksen sirpaleen. Niinpä oli mullistava elämys nähdä kuin uusin silmin yksinäisten miesten sinnittely julmassa New Yorkissa. Unelmat pettävät, todellisuus musertaa. En ymmärrä, miksi lehtikritiikeissä leffalle annettiin vain kolme tähteä. Viisikään ei olisi ollut liikaa.

***

Toisin kuin Keskiyön cowboy Lucky tarjoaa lempeän näkymän yksin asuvaan vanhaan mieheen. Silja Sahlgren-Fodstadin sanoin

Tarina vanhenevasta arkifilosofista Luckysta (Harry Dean Stanton) on Logan Sparksin ja Drago Sumojan käsialaa. Nämä käsikirjoittajat ovat onnistuneet luomaan tasapainon äärimmäisen arkisuuden ja ainutlaatuisen omituisuuden välille.

Vaatii nimittäin taitoa luoda elokuva, joka ei oikeastaan kerro mistään mutta onnistuu kuitenkin vakuuttamaan, että elämä on elämisen arvoista.

Yksin asun minäkin ja katselin siisteydestä huolehtivan Luckyn päivittäisiä rutiineja hymyssä suin. Sykähdytti, kun Lucky kuppilassa osasi kuunnella itsensä kaltaista laivastossa palvellutta sotakonkaria keskeyttämättä miestä. Herkkyydessään vavahduttava kohtaus. Useimmiten Lucky näet ärhentelee ja osoittautuu oikeaksi jääräksi.

Täkynä elokuvan lopussa kaktusten lomasta kömpii näkösälle Luckyn kaverin lähes satavuotias kilpikonna, jota on pitkään etsitty, turhaan. Eikä kotiaan kohti hissuksiin askeltava Luckykaan huomaa otusta. Siinä pureksittavaa meille pitkän iän ja elämän salaisuuksia pohtiville!

***

Yksin ihmettelin myös maailman katsotuimmaksi mainittua anime-elokuvaa Your Name. Jutta Sarhimaa pohtii tausta-artikkelissa, miksi leffa on niin suosittu.

Tiedättehän sen tunteen, kun ei ole ihan oma itsensä?

Your Namen päähenkilöt, pikkukylän tyttö Mitsuha ja tokiolaispoika Taki, tietävät. He heräävät eräänä aamuna toistensa kehoista. Tämä "sielunvaihto" tapahtuu unen aikana eikä sitä voi ennakoida. Kehot käyvät koulussa ja näkevät kavereita vaikka sisällä on väärä henkilö. Väärinkäsityksiä seuraa.

Saadakseen otteen elämistään Taki ja Mitsuha alkavat jättää toisilleen viestejä käynneistään. Samalla he taistelevat sielunvaihdosta vääjäämättä seuraavaa unohtamista vastaan.

Your Name törmäyttää toisiinsa yleismaailmallisesti tunnistettavat elämäntavat, luontoyhteyttä vaalivan hengellisyyden ja individualistisen suurkaupunkilaisuuden, ja synnyttää niiden välille pakahduttavan rakkaustarinan.

Eri aikatasoilla matkaava juoni on lopulta toissijainen verrattuna elokuvan herättämiin ydinkysymyksiin, jotka ovat kaikille tuttuja: Millaista olisi olla joku toinen? Onko olemassa sielua?Ja: Mistä tietää, jos meidät onkin tarkoitettu yhteen?

Katsoin herkeämättä myös tätä taidokasta piirrosleffaa, vaikken kunnolla saanut kiinni nuorten ihmisten identiteetin etsinnästä. Silti minunkin mielestäni elokuva on mahtava luomus. Jännä oli kuulla yhteisellä lounaalla, että pojanpoikani ja hänen tyttöystävänsä tuntevat animeleffoja. Erityisesti he arvostavat Your name -elokuvaa.

Minulta lopun kosminen katastrofi jälkivaikutuksineen vaatisi vielä lisätarkastelua, sillä putosin kärryiltä, kuinka Mitsuhan kotitemppelin ja kylän ihmisten loppujen lopuksi käy. Tuhoutuivatko ihmiset temppelin tavoin, kun pyrstötähdestä irtosi osa ja syöksyi maahan. Ainakin paikalle ilmaantui ihmeellinen kaksoisjärvi. Täytyy tarkistaa edes tuo loppu ja miettiä kaiken merkityksiä.

***

Eivätkä festivaalileffat vielä tähän loppuneet, sillä Stalker odottaa yhä katsomista. Kerran nähtynä tiedän sen niin kovaksi kamaksi, etten edes aloita, ennen kuin saan kaverin mukaan. Hän on mainio testaaja, sillä hän nukahtaa, jos leffa ei ala vetää. Ja Stalkerhan nimenomaan ei vedä, vaan vaatii paneutumaan. Onkohan meistä Stalkerin katsojiksi ja jopa ymmärtäjiksi? Perästä kuuluu...