Pitkästä aikaa Ateneumissa

 

Matkakumppani-Tainan kanssa olimme kuulleet Gothic Modern - Pimeydestä valoon -näyttelyn upeudesta. Se perustuu Ateneumin taidemuseon 2018 aloittamaan kansainväliseen tutkimushankkeeseen, jota johtaa professori Juliet Simpson Coventryn yliopistosta. Ateneumin jälkeen näyttely matkustaa Oslon Nasjonalmuseetiin ja Wienin Albertinaan. Lisää tietoja löytyy Ateneumin sivuilta. Gallerian tekstit  johdattelee ripustukseen. Harvinainen kokonaisuus on nähtävissä, kunhan järjestää itsensä Helsinkiin ennen tammikuun 26. päivää. 

Lumimyrskyä uhmaten me kaksi vanhusta suuntasimme eilen junaan Kupittaan asemalle. Sinne selvisimme taksilla, kun onnistuin eka kertaa tilaamaan auton määräaikaan. Mutta ei uutta hanketta ilman pikku mokaa! En näet huomannut mainita tilauksessa, odotammeko autoa A- vai B-ovella. Ne sijaitsevat eri puolella isoa rakennuskompleksia. Itse käytämme yleensä A-ovea, emme B:tä, joka kuitenkin on Saga Kaskenniityn pääovi. Niinpä taksi kurvasi komeasti kaartaen sinne. Kun autoa ei näkynyt sovittuun aikaan, minulla sytytti, että ehkä se ajoi B-ovelle. Toinen jäi vahtimaan A-ovea, minä porhalsin pääovelle. Silloin respasta huikattiin, että auton valot näkyvät toisella ovella. Yritin kurvata takaisin, kun auto näytti kääntyvän. No, sieltä tultiin hakemaan minua. 

Nuorehko naiskuski oli kuulemma useaan kertaan yrittänyt soittaa minulle, mutta puhelimestani ei vastattu. Niinpä älysin, että äskettäin asentamani Kilpi-sovellus estää oudoista numeroista tulevat puhelut. Fonectasta olen tarkistanut niistä joitakin saamatta muuta tietoa kuin sen, että kyseisistä numeroista soitetaan alvariinsa.

Yhteisvoimin tutkimme kännykkääni tulleita puheluita. Kuski löysi niiden kärjestä omat soittoyrityksensä. Olen jo poistanut mokoman estäjän. Silti se yhä hoitaa hommaansa ehkä siihen asti, kunnes noin kahdeksan euron kuukausimaksuni loppuvat. Täytyy hoitaa asia operaattorin kautta.

Kommelluksesta selvisimme. Bonuksena sain hyvää opastusta taksiasioissa. Kupittaalla ehdimme vielä nauttia kupposen kahvia ennen junaan astumista. Iltapäivällä paluumatka sujui luonnikkaasti meidän osalta. Juna sen sijaan seisoskeli jonkin aikaa ennen Saloa, mutta myöhästyi aikataulusta vain puolisen tuntia. 

Mitä ihmeitä näimmekään Ateneumin kolmannessa kerroksessa? Katsoimme teoksia kiirehtimättä. Yleisöä oli niukanlaisesti osittain kai lumimyräkän takia. Koululaisia pyyhälsi saleissa jonkin ryhmän verran.

Keskiaikainen kaupunki joen varrella -teos vuodelta 1815 on saksalaisen Karl Friedrich Schinkelin työ. Sen kotipaikaksi mainitaan Staatliche Museum zu Berlin, Alte Nationalgallerie. Maalauksen yksityiskohtaisuus, sommittelu ja ilmavuus tarjosivat paljon tutkittavaa.

Vastakkaiselta seinältä huomasin erityisen hyvin Edvard Munchin viivasyövytyksellä toteutetun työn Lybeck 1902 - 1903. Teoksen kotipaikaksi mainitaan Nasjonalmuseet for kunst, arkitektur og design, Oslo.

Seuraavassa huoneessa kuolema ilmaantui kuviin.

Kenen työ, miltä ajalta jäi kuvaa rajatessa piiloon. Niinpä tyydyn vain näyttämään sen, minkä ääreen pysähdyin pitkäksi aikaa.

Valssi-patsas kevensi kuoleman pohdiskelua. Elämä hurmaa ennen kuin kuolema korjaa.

Taaskaan en osaa sanoa mitään tietoja teoksesta.

 

Monia muunnelmia Aatamista ja Eevasta on saatu mukaan näyttelyyn. Kuvan otin ennen näkemättömästä teoksesta. Se on saksalaisen Max Beckmannin Aatami ja Eeva vuodelta 1917. 

Kevät-niminen teos vuodelta 1896 pysähdytti katsomaan tarkasti paitsi neitosen hahmoa myös myös mustia lintuja ja rennoin vedoin toteutettua kuivaa heinää. Tekijä on tanskalainen Harald Slott-Moller

Kolmen maalauksen sarja samasta mieshahmosta maatöissä pysäytti niin, että otin kuvan työstä nimeltä Huono kylväjä vuodelta 1908. Tekijä on belgialainen Gustave van de Woestyne. 

Kömpelöt jalat, muhkea jyväpussi, mustat linnut, pitsimäinen kasvi panivat miettimään kylvön turhuutta. Mustat linnutko kaiken syövät?

Jätin napsimatta kuvia Gallen-Kallelan ja Simbergin tutuista teoksista. Komeasti niitäkin on esillä. Hyvä että päätyvät aikanaan näyttelyn mukana ainakin Osloon ja Wieniin.

Olisi tarpeen katsoa mittava teoskattaus uudestaan. Alkuun olisi hyvä kuunnella museon tarjoama puolen tunnin Intro. Huomasin mahdollisuuden liian myöhään. Kuulokkeitakaan emme ottaneet avuksi. Niinpä joulukuussa Helsinkiin mennessäni voisin paikata tällä reissulla jääneitä aukkoja. 

  

Helsinki-retken draamojen huippuna Tohtori Zivago

 Eilinen lietolaisten kulttuurireissu sisälsi sekä tosielämän että näyttämön draamaa. Alkuun tutustuttiin Tove Janssonin taiteen näyttelyyn sokkeloisessa Ateneumissa. Sieltä oli sovittu määräaikaan palattavaksi Rautatientorille, jossa valkoinen kaksikerroksinen bussi odotti porukka. Vaan kuinka kävikään? Yhtä tiettyä leskimiestä, 85,  ei löytynyt. Odotettiin, soiteltiin. Lopulta omaisilta kuultiin, ettei mies käytä kännykkää, vaikka sellainen hänellä on - kotona!

Matkanjohtaja Maisa lähti etsmään kadonnutta Ateneumista, muu porukka kurvasi opastetulle kaupunkikierrokselle, jonka päätteeksi mentiin syömään Perhoon, ravintolakouluun. Maisa roikkui puhelimessa, yritti apua poliiseiltakin. Ajallaan oli kumminkin lähdettävä teatteriin. Suuri helpotuksen huokaisu pääsi jokikiseltä, kun jo bussista huomasimme, että kaivattu seisoskeli teatterin ala-alaussa. Sittemmin kuulin, että hän oli lähtenyt itsekseen hiukan kävelemään, mennyt merenrantaan, katsellut lokkeja. Ja ottanut lopulta taksin, jolla pääsi jalkoja enempää rasittamatta teatteriin. Onneksi kaikille oli jaettu liput jo menomatkan alussa. Niistä näki, mihin teatteriin oli suunnistettava. Huh-huh, melkoinen alkusoitto illan draamalle.

Tohtori Zivagon esitys käynnistyy rivakasti kauniista talvisesta näkymästä. Ennakkopelko nukahtamisesta häipyi saman tien. Ihmisten törmäykset toisiinsa asemoivat heidät pikaisesti ajan kuohuviin ilmiöihin. Niistä löytyy Jukka Mallisen kuvaus teatterin käsiohjelmasta, johon pääsee edellisen linkin kautta. Henkilöt elävät kauhistuttavassa pakkoraossa, kun vallankumouksissa kuka kulloinkin tempautuu kuvittelemaan omaavansa oikeuden toisten tappamiseen. Tohtori Zivago tasapainoilee punaisten ja valkoisten välimaastossa lokakuun vallankumousta seuranneessa sisällissodassa.

Musikaaliksi sovitetusta Boris Pasternakin romaanista saa hyvän käsityksen tästä linkistä. Ihailin taas kerran näyttelijöiden taidokkuutta, ohjauksen tarkkaa kohtausten rytmitystä ja sommittelua isolla näyttämöllä. Ainoa, mistä en osaa sanoa mitään erityistä, on musiikki, koska olen aivan kouliintumaton kuuntelija.

Kielteisiä katsomiskokemuksia tarjoilee Helsingin Sanomien kriitikko Lauri Meri jutussaan, joka on otsikoitu näin: Tohtori Živago -musikaalista ei ole turistitäkyksi. Aussimusikaali venäläisklassikosta on ahdettu täyteen puoliksi ajateltuja ratkaisuja. Tiedä sitten, kuinka pätevä kriitikko minulle tuntematon Meri on. Teksti näet vaikuttaa oudon ohuelta jyrkistä kannanotoista huolimatta.

Yksi ja toinen matkakumppanikin huokaili puoliajalla, että tuntuupa pitkästyttävältä. Itse on pitkästynyt, vaan seurasin kiinteästi, kuinka rakkaus valtaa tohtorin. Hän sokaistuu jo ensi tapaamisella Laran kiihkeästä katseesta, mutta vasta yhteiset kokemukset sotasairaalassa vahvistavat tunteen. Lopulta koittaa hetki, jolloin rakkaus sysää syrjään esteet edes muutamaksi päiväksi. Murhaavan ajan joukkoliikehdintä ilmeni mielestäni äärimmäisen tehokkaasti muutamissa tanssikohtauksissa. Niiden vastakohtana rakastavaisten uskallus antautua toisilleen puhkaisee kaiken kauheuden niin, että todeksi ja suurimmaksi kaikista tulee rakkaus, ei mikään unelmoitu vallankumous.

Ainoa seikka, joka minua kiusasi pitkin esitystä, oli se, etten erottanut laulujen sanoja. Niihin sisältyi paljon olennaista ilmeisesti Pasternakin runoistakin poimittua. Olisi ollut tarpeen jopa tekstityksin tarjota katsojille mahdollisuus pysyä kärryillä lauluihin ladatuista viesteistä, sillä monipuolista  tekniikkaa isoissa teattereissa on käytössään. Siitä todistaa muun muassa eilisen esityksen kookas ja silti ketterästi liikuteltava rakennelma, joka taipui moneksi. Samoin muhkeat ääni- ja valotehosteet tarjosivat voimallisen illuusion sotatapahtumista.