Ah, kuinka villiä menoa Kit Kat -klubissa!

 

Eilen iltapäivällä vihdoin näin Turun kaupunginteatterin huiman Cabaret-musikaalin. Koronan takia esitykset lopahtivat pian ensi-illan jälkeen 2020. Tänä syksynä saatiin toiveuusinta täysille katsomoille. Häikäisevää oli havaita, kuinka ihmiset taas kokoontuvat nauttimaan vaikkapa teatteriesityksestä livenä. Kokemus tungoksesta naulakoilla hymyilytti, kun taas jonotus naisten vessoihin ei niinkään.

Netistä valikoin kuvia kertomaan tuttua tarinaa raikkaana tulkintana. Useimmat kuvista löysin Kulttuuritoimitus.fi-sivulta, joka luonnehtii itseään Suomen suurimmaksi ja sanoo seuraavansa koko maan kulttuurielämää Tampereen ja Pirkanmaan näkökulmasta. Jussi Kareinen on käynyt jo alkusyksystä Turussa ja nähnyt Cabaren. Hän otsikoi 4.9.2023 kritiikkinsä musikaalista suorasukaisesti:

Turun kaupunginteatterin Cabaret on täydellinen ja nytkin ajankohtainen musikaali

Suosittelen linkin avaamista, jotta pääsee lukemaan koko jutun. Oma kokemukseni Cabaresta myötäilee Kareisen sanoittamaa.

Kareinen tarjoaa olennaiset taustatiedot niin musikaalista kuin sen turkulaistoteutuksesta, joten jätän ne toistamatta. 

Ensimmäisessä näytöksessä eletään vuotta 1931. Kit kat -klubi kukoistaa, kaikenlaiset tyypit osallistuvat ilonpitoon. Laulaja Sally Bowles pussaa antaumuksella seremoniamestaria, samoin kuin vastikään junalla Berliiniin päätynyt amerikkalaiskirjailija Clifford Bradshaw. 

Punainen väri hehkuu ensimmäisessä näytöksessä. Musta jää vielä toiseksi.

Kirjailijan ja tähtilaulajan rakkaus on väistämätöntä. Vaikeuksia seuraa.

Uudet tähdet, Sinikka Sokka ja Jukka Aaltonen, ovat olleet tämän syksyn esityksissä Fräulein Schneider ja Herr Schultz. Heidän avioliittonsa ei kuitenkaan toteudu, sillä Fräulein perääntyy luettuaan ajan juutalaisvastaisia merkkejä.

Mustasta tulee vallitseva väri toisessa näytöksessä. Seremoniamestari jaksaa yhä hymyillä,

Sallylle tarjoutuu mahdollisuus häipyä Cliffordin mukana ensin Pariisiin ja sieltä Yhdysvaltoihin, mutta laulaja jatkaa omaa tietään.

Muhkea musiikki säestää tapahtumia. Energistä, innoittunutta, upeaa kuultavaa ja nähtävää. 

Tässä vielä jännä otos ensimmäisen näytöksen lopulta. Tuhon enteet kajastavat jo.

Toisen näytöksen päätteeksi iso osa porukkaa järjestyy matkalaukkuineen kuin junanvaunuun. Alkaa jyskytys kohti Pariisia. 

Nykyuutisia seuratessa joutuu taas nielaisemaan tyhjää ja myöntämään, ettei ihminen näytä oppivan kaameimmistakaan teoistaan. Toiveajatteluun turvaudutaan, kun voimat eivät riitä tajuamaan ajan merkkejä. Väkivalta pakottaa alistumaan tai pakenemaan.

Musikaali virittää katsojan mietteliääksi viemättä silti iloa. Ihanalta tuntui, kun huippumuusikot tahdittivat vielä meidän poistumistamme salista. 

Suosittelen myös Hesarissa julkaistua kritiikkiä. Se avautuu tästä, jos sattuu olemaan lehden tilaaja.

Yksi Turkuun muuttamisen hyvistä puolista näyttäytyi eilen silläkin tavoin, että kävelin kotoani teatteriin ja sieltä takaisin. Yhteensä askeleita kertyi hiukan yli 7000.

Cabaret sysää alakulon loitolle

 

 

Cabaret-juliste muistuttaa kasvomaskista, jollaisia eilisillan yleisöstä moni oli naamalleen asetellut. Kuuluin toiseen, maskittomien porukkaan. Ylenmäärin lotrattiin käsidesiä jopa heti vessassa tarkkaan pestyihin käsiin. Jo on hygieenistä. 

Miksi kummassa uskalsin teatteriin? No siksi, että jo keväällä varasin lipun itselleni Turun teatterikerholaisena. Onneksi illan esitystä ei peruttu, kuten keväinen matka Kansallisteatteriin. 

 Kritiikit lupasivat huikeaa esitystä tutusta musikaalista, jota ei aiemmin ole nähty Turun Kaupunginteatterissa. 

 Irmeli Haapanen (Turun Sanomat 5.9.2020) kirjoittaa ensi-illasta:

Jo prologi, jonka aikana ensemble saapuu näyttämölle rytmikkäästi erilaisia ääniä kengillään, matkalaukuilla ja naputuksilla tuottamalla, herättää yleisön kuukausia kestäneestä teatterittomasta horteesta. Ja kun seremoniamestaria esittävä Miiko Toiviainen sitten astuu lavalle Willkommen! Bienvenue! Welcome! -tervehdyksineen, katsoja istuu jo vankasti etukenossa haukkoen henkeään, eikä vain kasvomaskin takia.

Laura Hallamaa (Helsingin Sanomat 5.9.2020) tekee kantansa selväksi otsikosta alkaen: 

Iänikuinen ja kulahtanut Cabaret muuttui Turussa raikkaaksi ja täydelliseksi viiden tähden musikaalielämykseksi

Turun kaupungin­teatteri pyyhkii pölyt kulahtaneen Cabaret-musikaalin päältä ja tuo sen näyttävästi nykyaikaan.

Teatterin sivuilla kerrotaan, että naurusta, kyynelistä ja jäykkyyden jäsenistä irrottavasta musiikista vastaavat ohjaaja-koreografi Jakob Höglundin johdolla liki 30 esiintyjää. 

Cabaret-musikaali yhdistää hyvän tarinan ja hyvän show’n. Itseäni eniten puhutteleva teema siinä on silmien ummistaminen maailman muutoksen edessä. Kuten tässäkin ajassa, me emme toimi, vaikka näemme mitä on tulossa. Toisaalta rakastan myös isoa, leikkisää, mukaansatempaavaa viihdettä – ja sitä on luvassa!

- Jakob Höglund

 

Siteeraan lisää tekstiä teatterin sivuilta:

Cabaretin päähenkilö, kirjailija Clifford Bradshaw, on elämälleen suuntaa etsivä unissakävelijä Berliinissä, jonka asukkaat hakevat sodan jälkeen lämpöä toisistaan. Vuonna 1931 yöelämän keskipiste on Kit Kat Club, jossa jokainen saa olla oma itsensä – tai kuka haluaa. Kun sekt-pullon korkki poksahtaa ja rytmi vetää tanssimaan, on malja ylitsevuotavan täynnä eikä huolta huomisesta ole.
 
Kit Kat Clubin sykkeessä Clifford tapaa Sally Bowlesin, kabareen kirkkaimman tähden. Hurmos on hetken yhteinen, mutta lopulta näille juhlahumun yhdistämillekin koittaa arki, kun uuden sodan varjo lankeaa kaduille. Kaupungin rakastavaiset voivat ummistaa silmänsä ja jatkaa tanssia, tai antaa junan kuljettaa kohti toisenlaista tulevaisuutta. Valinta on jokaisen oma ja joka tapauksessa kohtalokas. On aika herätä unesta.

Ratkaiseva käänne tulee, kun Sally (Anna Victoria Ericsson) ei lähde Clifin (Olli Rahkonen) matkassa pois Berliinistä, jossa natsien puuhat äityvät yhä uhkaavammiksi. Toisenkaan parin, huoneitaan vuokraavan Fräulain Schneiderin (Riitta Salminen) ja hedelmäkauppias Herr Schulzin (Mika Kujala), kihlaus ei johda avioliittoon. Eihän juutalaismiestä saa kelpuuttaa aviomieheksi! Kauhea kohtalo odottaa kumpaakin. Yleisö seuraa vakavoituneena Kit Katin ilonpidon hiipumista. Sitä korostaa ensimmäisen ja toisen näytöksen jyrkkä väriero: ensin vallitsee punainen, sitten musta. Upeasti soiva musiikki, huikeat tanssijat sekä avautuvat ja sulkeutuvat ovet sävyttävät tarinaa. Nerokkaat lavasteet rakennelmineen, ilmapalloineen ja myös pukuineen sekä valojen käyttö ovat olennainen osa visuaalista ilmettä.

Ensimmäisessä näytöksessä kuullaan kaikkiaan 14 laulua, toisessa yhdeksän. Ah, mitä tulkintoja. Ne kirvoittivat aplodeja heti kunkin laulun loputtua. Väliajalla muusikot viihdyttivät soitollaan lämpiöön jalkautuneita. Mikä parasta, myös esityksen päätteeksi aplodiaaltojen tauottua meille salista poistuville tarjottiin korvia hiveleviä, rytmikkäitä säveliä. Niitä jäin seisten kuuntelemaan hymyssä suin. 

Kiitos herättävästä elämyksestä. Se tuli tosi tarpeeseen näinä korona-aikoina, jolloin alakulo tuppaa pesiytymään yksin asuvaan, vaikkakaan ei yksinäiseen. Esitys viipyy mielessä. Kaikki se energia, jonka sain, sysää rinnastamaan joitakin nykypolitiikan ilmentymiä 1930-luvun alkuvuosina valloilleen päässeisiin natseihin. On varottava vaipumasta uneen.