Cabaret-juliste muistuttaa kasvomaskista, jollaisia eilisillan yleisöstä moni oli naamalleen asetellut. Kuuluin toiseen, maskittomien porukkaan. Ylenmäärin lotrattiin käsidesiä jopa heti vessassa tarkkaan pestyihin käsiin. Jo on hygieenistä.
Miksi kummassa uskalsin teatteriin? No siksi, että jo keväällä varasin lipun itselleni Turun teatterikerholaisena. Onneksi illan esitystä ei peruttu, kuten keväinen matka Kansallisteatteriin.
Kritiikit lupasivat huikeaa esitystä tutusta musikaalista, jota ei aiemmin ole nähty Turun Kaupunginteatterissa.
Irmeli Haapanen (Turun Sanomat 5.9.2020) kirjoittaa ensi-illasta:
Jo prologi, jonka aikana ensemble saapuu näyttämölle rytmikkäästi erilaisia ääniä kengillään, matkalaukuilla ja naputuksilla tuottamalla, herättää yleisön kuukausia kestäneestä teatterittomasta horteesta. Ja kun seremoniamestaria esittävä Miiko Toiviainen sitten astuu lavalle Willkommen! Bienvenue! Welcome! -tervehdyksineen, katsoja istuu jo vankasti etukenossa haukkoen henkeään, eikä vain kasvomaskin takia.
Laura Hallamaa (Helsingin Sanomat 5.9.2020) tekee kantansa selväksi otsikosta alkaen:
Iänikuinen ja kulahtanut Cabaret muuttui Turussa raikkaaksi ja täydelliseksi viiden tähden musikaalielämykseksi
Turun kaupunginteatteri pyyhkii pölyt kulahtaneen Cabaret-musikaalin päältä ja tuo sen näyttävästi nykyaikaan.
Teatterin sivuilla kerrotaan, että naurusta,
kyynelistä ja jäykkyyden jäsenistä irrottavasta musiikista vastaavat
ohjaaja-koreografi Jakob Höglundin johdolla liki 30 esiintyjää.
Cabaret-musikaali yhdistää hyvän tarinan ja hyvän show’n. Itseäni eniten puhutteleva teema siinä on silmien ummistaminen maailman muutoksen edessä. Kuten tässäkin ajassa, me emme toimi, vaikka näemme mitä on tulossa. Toisaalta rakastan myös isoa, leikkisää, mukaansatempaavaa viihdettä – ja sitä on luvassa!- Jakob Höglund
Siteeraan lisää tekstiä teatterin sivuilta:
Cabaretin päähenkilö, kirjailija Clifford Bradshaw, on elämälleen suuntaa etsivä unissakävelijä Berliinissä, jonka asukkaat hakevat sodan jälkeen lämpöä toisistaan. Vuonna 1931 yöelämän keskipiste on Kit Kat Club, jossa jokainen saa olla oma itsensä – tai kuka haluaa. Kun sekt-pullon korkki poksahtaa ja rytmi vetää tanssimaan, on malja ylitsevuotavan täynnä eikä huolta huomisesta ole.
Kit Kat Clubin sykkeessä Clifford tapaa Sally Bowlesin, kabareen kirkkaimman tähden. Hurmos on hetken yhteinen, mutta lopulta näille juhlahumun yhdistämillekin koittaa arki, kun uuden sodan varjo lankeaa kaduille. Kaupungin rakastavaiset voivat ummistaa silmänsä ja jatkaa tanssia, tai antaa junan kuljettaa kohti toisenlaista tulevaisuutta. Valinta on jokaisen oma ja joka tapauksessa kohtalokas. On aika herätä unesta.
Ratkaiseva käänne tulee, kun Sally (Anna Victoria Ericsson) ei lähde Clifin (Olli Rahkonen) matkassa pois Berliinistä, jossa natsien puuhat äityvät yhä uhkaavammiksi. Toisenkaan parin, huoneitaan vuokraavan Fräulain Schneiderin (Riitta Salminen) ja hedelmäkauppias Herr Schulzin (Mika Kujala), kihlaus ei johda avioliittoon. Eihän juutalaismiestä saa kelpuuttaa aviomieheksi! Kauhea kohtalo odottaa kumpaakin. Yleisö seuraa vakavoituneena Kit Katin ilonpidon hiipumista. Sitä korostaa ensimmäisen ja toisen näytöksen jyrkkä väriero: ensin vallitsee punainen, sitten musta. Upeasti soiva musiikki, huikeat tanssijat sekä avautuvat ja sulkeutuvat ovet sävyttävät tarinaa. Nerokkaat lavasteet rakennelmineen, ilmapalloineen ja myös pukuineen sekä valojen käyttö ovat olennainen osa visuaalista ilmettä.
Ensimmäisessä näytöksessä kuullaan kaikkiaan 14 laulua, toisessa yhdeksän. Ah, mitä tulkintoja. Ne kirvoittivat aplodeja heti kunkin laulun loputtua. Väliajalla muusikot viihdyttivät soitollaan lämpiöön jalkautuneita. Mikä parasta, myös esityksen päätteeksi aplodiaaltojen tauottua meille salista poistuville tarjottiin korvia hiveleviä, rytmikkäitä säveliä. Niitä jäin seisten kuuntelemaan hymyssä suin.
Kiitos herättävästä elämyksestä. Se tuli tosi tarpeeseen näinä korona-aikoina, jolloin alakulo tuppaa pesiytymään yksin asuvaan, vaikkakaan ei yksinäiseen. Esitys viipyy mielessä. Kaikki se energia, jonka sain, sysää rinnastamaan joitakin nykypolitiikan ilmentymiä 1930-luvun alkuvuosina valloilleen päässeisiin natseihin. On varottava vaipumasta uneen.
2 kommenttia:
Ai miten kivaa, että tämä oli sinunkin mielestäsi onnistunut! Onhan tuo valitettavan ajankohtainen aihepiiriltään, kuten sanot. Ajattelin minäkin tämän mennä katsomaan jossain vaiheessa. Toivottavasti teattereissa/elokuvissa voidaan jatkossa käydä yhä enemmän ilman inhottavia seurauksia. Elokuviin aion itsekin rohkaistua kohta puolin.
Berliinin vapaasta seksuaalisesta meiningistä Cabaret tuottaa ihanan sävykkäitä versioita. Näyttelijät tanssivat ja laulavat itsensä katsojien sydämiin. Kokonaisuudessa rytmin ja tunnelmien vaihdokset toteutuvat häikäisevästi. Olen yhä Cabaretin vallassa!
Lähetä kommentti