Macbeth - huh, huh!

 

Olen nähnyt Macbethin! Turun kaupunginteatterin tulkinta on kaikin puolin niin vahva, ettei vastaavia ole kohdalleni osunut kuin suurina harvinaisuuksina. 

Tämä joukko on tarjonnut taitonsa esityksen onnistumiseksi:

Teksti William Shakespeare, suomennos Matti Rossi, sovitus ja ohjaus Kari Heiskanen, lavastus Jani Uljas, puvustus Tuomas Lampinen, valot Riku Rämä, äänet Eetu Karioja, kampaukset ja maskeeraus Saara Tawast. 

Näyttelijät: Eero Aho, Riitta Salminen, Asta Sveholm, Ulla Reinikainen, Ulla Koivuranta, Mika Kujala, Kirsi Tarvainen, Stefan Karlsson, Sami Lalou, Antti Peltola, Viljo Kiukkonen, Kirsi Tarvainen, Kuutti Viljainen, Aatos Höglund, Esko Lehtonen.

Vallanhalun yltymistä vallanhimoksi oli järisyttävää seurata. Kolme kepeää kuiskuttelijaa saa pauloihinsa alttiin Macbethin. Hän ryhtyy toimiin kilpailijoiden nujertamiseksi. Ystävät alkavat näyttäytyä salakavalina, vainoharhaisuus ajaa laajentamaan tappamista.

Imarteluin mies ohjautuu jatkamaan kuninkuus tähtäimessä. Rempseät tyylilajin vaihdokset tehostavat kerrontaa. Kotona Skotlannissa odottaa lady, joka yhä paisuttaa miehen kunnianhimoa. Yhtymäkohdat nykyisiin valtiaisiin on ilmiselvä. Katsoja nielaisee kakistelematta loikat aikakaudesta toiseen. Tuntuu ihan luontevalta, että näyttämölle ilmestyy muun muassa kantikas Ford pullauttamaan sisuksistaan gangstereita konekivääreineen.

Kaukana Skotlannista miesten naiset lapsineen odottavat. Ja hukka heidät perii, kun miehet yhä valmistautuvat nostattamaan vastarintaa ja myöhästyvät. 

Paljon puhuvaa on valtaa himoitsevan hinku tapattaa myös kruunuun oikeutetut lapset. Silti aina joku pelastuu. 

Tuttuun autioon näkymään tragedia päättyy. Heti alkuun pestään käsiä. Tapahtumien vyöryessä kädet muuttuvat yhä verisemmiksi, puhdistumatta toistuvista pesuista huolimatta. Lopun lohduton, rääsyinen kenttä osoittaa, mihin vallanhimo vie. Ja taas pestään käsiä.

Nautin kaikesta näkemästäni ja kuulemastani. Ehkä helpoimmin muistan jylhät ja myös hilpeät lavasteet sekä kaikki äänet ja valot sekä erinomaiset näyttelijät taiten luoduissa ja rytmitetyissä kohtauksissa. 

Komea lavastus silmissä tuntui hyvältä lukea uutinen, jonka mukaan teatterisäätiö oli jakanut15 000 euron palkinnon Jani Uljakselle pitkäaikaisesta työstä teatterin päälavastajana. Jutusta kopioin kuvan, jossa palkittu myhäilee vanhan auton askelmalla. Syksyiset puunoksat esittivät lavalla Birhamin metsää, joka näytelmässä tuntuu liikkuvan ja onkin Skotlantia lähestyvä vihollisjoukko. Näin mahdottomasta voi tulla mahdollista teatterissa.

Suosittelen tutustumaan tähän vapaasti luettavaan ja runsaasti Otto-Ville Väätäisen ottamia kuvia sisältävään arvosteluun. Itse asiassa se on hyvin myötäsukainen puffi. Varsinaisia kritiikkejä löytyy maksumuurin takaa lehdistä, kuten tästä ja tästä.

Luontoiltaa teatterissa

Torstai-iltana Turun kaupunginteatterin Pienen näyttämön katsomossa täysi salillinen odotti, mitä tuleman piti. Näyttämöllä levittäytyi leiri telttoineen, nuotiopaikkoineen ja kuivumaan ripustettuine retkikamppeineen. Taustalle heijastettu kuva markkeerasi vetistä maastoa lammen tuntumassa.

Kummastakin teltasta kömpi näkyville illan kaksi luonnosta perillä olevaa sananviljelijää, Heli Laaksonen ja Ari Karaslahti. Heli tunnetaan laajasti runoihmisenä ja kotimurteensa taitajana, Ari yliopistovirastaan eläinmuseossa eläköityneenä luonnontuntijana ja eläinten täyttäjänä, mutta yhtä lailla myös turkulaisten Luonto Plus -ohjelmien juontajana. He ovat yhdistäneet osaamisensa tarjoamalla parituntisia vuoropuheluja osuvien kuvien kera. Seuraava luontoilta on tiedossa marraskuussa Uudenkaupungin Crusell-salissa.

Luonnikasta jutustelua runoin höystettynä oli hauska seurata. Asiaakin kuultiin. Muistan erityisesti Arin kuvauksen verijuotikkaista. Ne tunnistaa ruosteenruskeista kupeen viivoista, joita ei ole kauttaaltaan ruskeanharmaissa hevosjuotikkaissa. Verijuotikkaita löytää enää harvoin, koska niiden elinympäristöt ovat hävinneet. Niinpä on enää muisto vain, kun juotikkaista saatiin apua nivelkipuihin ja haavatulehdusten hoitoon.

Yhtä lailla haltioituneesti Heli puhui sammaleista ja metsäretkistään. Sammaleiden kirjoa voisin entisenä mökkiläisenä ihmetellä myös itse, sillä mökkipihalle luotiin kalpea aavistus sammalpuutarhasta japanilaisen esikuvan mukaisesti.

 Ari lisäsi höyryä juttuun näyttämällä Turun vanhan hautausmaan kivien moni-ilmeisiä jäkäliä. Niissä riittäisi tarkastelemista päiväkävelyillä hämyisten puitten katveessa. Itse asiassa paikka on minullekin tuttua ylen ihanaa kävely-ympäristöä. Arin opastamana on alettava etsiä merkkejä liito-oravista, joita hautausmaalla pesii. Nähtyjen kuvien perusteella osaan suurin piirtein suunnistaa oravien suosimille alueille.

 

Väliajalla katsastin teatterin viereen kohoavan musiikkitalo Fuugan nykyvaiheen. Valmista pitäisi olla parin vuoden kuluttua.

Kunpa meille turkulaisten Saga-palvelutalojen asukkaille tarjottaisiin aikanaan mahdollisuus itse kokea musiikkia Fuugassa. Uskoisin, että mainiot vapaa-ajanohjaajat Melina ja Riikka järjestävät asian, kuten kaiken aikaa monia muita elämyksiä. Kestokiitos kummallekin myös kuljetuksista. Meidän porukka, josta moni turvautuu rollaattoriin, ei olisi omin neuvoin teatteriin selvinnyt. Kun isot taksit vievät ja tuovat ovelta ovelle, niin mukaan uskaltaa yrittää. 

 

Vaihteeksi vahvaa teatteria

 

Kiitos Aina Bergrothin näytelmän ja Turun kaupunginteatterin tiedän nyt, kuka oli Lou Salomè sellaisena kuin kuin ohjaaja Liisa Mustonen kuuden näyttelijän kanssa ja teatteritekniikan keinoin hänet on toteuttanut. Hurmaantuneena vietin lauantai-iltapäivän nimiroolissa Louta esittävän Linda Hämäläisen ja hänen tunnettuja miesystäviään näyttelevien seurassa. Tomi Alatalo, Toni Harjajärvi ja Stefan Karlsson muuntuvat yhtä lailla Friedrich Nietzscheksi, Rainer Maria Rilkeksi kuin Sigmund Freudiksi. Myös Ulla Reinikaiselle ja Riitta Salmisille riittää tulkittavaa sekä Loun äitinä, Ellen Keynä, Nitzscheä palvovana sisarena että raskaaksi tulevana kotiapulaisena.

Puvustus jättää korostamatta sukupuolta. Kaikilla on beesin värinen hame. Taustan verhoihin heijastetaan maisemia tai interiöörejä kohtauksien mukaisesti. Nerokasta.

Kopion lehtijutusta kuvan kohtauksesta, jossa Loulla on ruoska kädessä. Sen lähtökohta on historiallinen valokuva. Löytyy netistä.

Irmeli Haapanen otsikoi ylistävän kritiikkinsä Turun Sanomissa 15.2.2024 suorasukaisesti:

Nyt jos koskaan kannattaa rientää Turun kaupunginteatteriin, sillä näin säkenöivää draamaa on harvoin tarjolla – Linda Hämäläinen tekee pääosassa elämänsä roolin.

Ylen sivuilta löytyy Pia Parkkisen juttu (24.9.2021) Bergrothin näytelmästä sen saatua ensiesityksensä KOM-teatterissa. Suosittelen lukemista ja kuvien katsomista. Juttu avautuu maksutta ja tarjoaa näkymiä hyörinästä kauniin, opinhaluisen naisen ympärillä. 

Erinäiset omat ohjelmanmuutokset jättivät lauantai-iltapäiväni vapaaksi kävellä teatteriin. Lippu toki oli hankittu hyvissä ajoin, vaikka paikka olisi löytynyt viime tipassakin, sillä salissa näkyi vapaita tuoleja. Nautin suuresti näkemästäni: näyttelijät loistivat, kohtaukset vaihtuivat rivakasti, puvustus ja "kulissit" hienosti toimivine verhoineen ja heijastuskuvineen tuottivat oivalluksen tapaisia. Tarkoin harkituin kohdin leiskahti näkyville jotakin punaista. Aivan lopuksi koko näyttämö verhoutui punaiseen, leijuvaan kankaaseen. Sen kätköihin häipyi esitys. Vaikuttavaa!

Ah, kuinka villiä menoa Kit Kat -klubissa!

 

Eilen iltapäivällä vihdoin näin Turun kaupunginteatterin huiman Cabaret-musikaalin. Koronan takia esitykset lopahtivat pian ensi-illan jälkeen 2020. Tänä syksynä saatiin toiveuusinta täysille katsomoille. Häikäisevää oli havaita, kuinka ihmiset taas kokoontuvat nauttimaan vaikkapa teatteriesityksestä livenä. Kokemus tungoksesta naulakoilla hymyilytti, kun taas jonotus naisten vessoihin ei niinkään.

Netistä valikoin kuvia kertomaan tuttua tarinaa raikkaana tulkintana. Useimmat kuvista löysin Kulttuuritoimitus.fi-sivulta, joka luonnehtii itseään Suomen suurimmaksi ja sanoo seuraavansa koko maan kulttuurielämää Tampereen ja Pirkanmaan näkökulmasta. Jussi Kareinen on käynyt jo alkusyksystä Turussa ja nähnyt Cabaren. Hän otsikoi 4.9.2023 kritiikkinsä musikaalista suorasukaisesti:

Turun kaupunginteatterin Cabaret on täydellinen ja nytkin ajankohtainen musikaali

Suosittelen linkin avaamista, jotta pääsee lukemaan koko jutun. Oma kokemukseni Cabaresta myötäilee Kareisen sanoittamaa.

Kareinen tarjoaa olennaiset taustatiedot niin musikaalista kuin sen turkulaistoteutuksesta, joten jätän ne toistamatta. 

Ensimmäisessä näytöksessä eletään vuotta 1931. Kit kat -klubi kukoistaa, kaikenlaiset tyypit osallistuvat ilonpitoon. Laulaja Sally Bowles pussaa antaumuksella seremoniamestaria, samoin kuin vastikään junalla Berliiniin päätynyt amerikkalaiskirjailija Clifford Bradshaw. 

Punainen väri hehkuu ensimmäisessä näytöksessä. Musta jää vielä toiseksi.

Kirjailijan ja tähtilaulajan rakkaus on väistämätöntä. Vaikeuksia seuraa.

Uudet tähdet, Sinikka Sokka ja Jukka Aaltonen, ovat olleet tämän syksyn esityksissä Fräulein Schneider ja Herr Schultz. Heidän avioliittonsa ei kuitenkaan toteudu, sillä Fräulein perääntyy luettuaan ajan juutalaisvastaisia merkkejä.

Mustasta tulee vallitseva väri toisessa näytöksessä. Seremoniamestari jaksaa yhä hymyillä,

Sallylle tarjoutuu mahdollisuus häipyä Cliffordin mukana ensin Pariisiin ja sieltä Yhdysvaltoihin, mutta laulaja jatkaa omaa tietään.

Muhkea musiikki säestää tapahtumia. Energistä, innoittunutta, upeaa kuultavaa ja nähtävää. 

Tässä vielä jännä otos ensimmäisen näytöksen lopulta. Tuhon enteet kajastavat jo.

Toisen näytöksen päätteeksi iso osa porukkaa järjestyy matkalaukkuineen kuin junanvaunuun. Alkaa jyskytys kohti Pariisia. 

Nykyuutisia seuratessa joutuu taas nielaisemaan tyhjää ja myöntämään, ettei ihminen näytä oppivan kaameimmistakaan teoistaan. Toiveajatteluun turvaudutaan, kun voimat eivät riitä tajuamaan ajan merkkejä. Väkivalta pakottaa alistumaan tai pakenemaan.

Musikaali virittää katsojan mietteliääksi viemättä silti iloa. Ihanalta tuntui, kun huippumuusikot tahdittivat vielä meidän poistumistamme salista. 

Suosittelen myös Hesarissa julkaistua kritiikkiä. Se avautuu tästä, jos sattuu olemaan lehden tilaaja.

Yksi Turkuun muuttamisen hyvistä puolista näyttäytyi eilen silläkin tavoin, että kävelin kotoani teatteriin ja sieltä takaisin. Yhteensä askeleita kertyi hiukan yli 7000.

Kiven Kullervo naisvoimin

 Näin Kullervon Turun kaupunginteatterissa torstaina 18. lokakuuta. Pitkästä aikaa pääsi katsomaan live-esitystä, kunhan pääsylipun lisäksi näytti koronapassia ovivahdille. Pienen näyttämön saliin kertyi melko lailla yleisöä. Vajaus lienee ollut seuraus koronamääräyksistä. Meitä teatterikerholaisia oli uskaltautunut paikalle vain 15. Harmi, sillä esitys tekee oikeutta Kullervon riipaisevalle tarinalle samalla, kun se yllättää raisulla tulkinnallaan.

Ohjaaja Linda Wallgrenin mukaan tarinassa on kyse sukupolvet ylittävästä väkivallasta ja koston kierteestä. Kaltoin kohdeltu ja orjaksi myyty Kullervo ei ole poikkeusyksilö, vaan kuten kuka tahansa ihminen nurkkaan ahdistettuna, torjuttuna, vailla huolenpitoa ja hyväksyntää. 

Arkinen alkukohtaus näyttää naisen aamutakissa puuhaamassa kahvia. Taustalla kuuluu vauvan yltyvä itkua. Kukaan ei mene lohduttamaan. Kohtaus päättyy uhkaavasti naisen napattua käteensä leipäveitsen ja häivyttyä verhojen taakase. Itku loppuu! Etiäinen tulevasta...

Viikon takaisesta esityksestä panin merkille, että se rikkoi oitis rajaa näyttämön ja katsomon väliltä, kun Helmi-Leena Nummela Kullervona kapuaa katsomosta raamien kehystämälle näyttämölle.

Silmät selällään seurasin ensimmäisen näytöksen vyörytyksiä, joissa Kullervoa tönitään ja syrjitään yhä uudestaan. Näyttämökuvien rujous korostaa Kullervon kohtaloa. Hänen paras kaverinsa Kimmo ei sentään hylkää, vaan toppuuttelee raivoissaan uhoavaa Kullervoa. Näyttämön taustalla häämöttää Gallen-Kallelan arvomaalaus Kullervon kosto, josta puuttuu sankari itse. Tallessa on vain pystykorvainen koira kuono maata kohti. Aika ajoin Kullervo istuskelee puunrungoilla yltämättä kuitenkaan maalauksen Kullervo-hahmoksi.

 Kaikki olennainen Kiven näytelmästä saa tulkintansa, vaikkakin nykyaikaistettuna. Minulle kelpasi hyvin. Ällistyttävät pukuratkaisut korostivat kulloistenkin henkilöhahmojen nurjia piirteitä. Kuvassa Ilmarinen koirankuonolaisena kahden renkinsä kanssa ja kauneudestaan kuuluisa Pohjolan tytär yliuhkeine rintoineen Ilmarisen vaimona nöyryyttämässä orjaksi haukuttua Kullervoa äärimmilleen. Kostonhimo saa vallan.

Loppua kohden uupumus ja jonkinlainen katumus valtavat Kullervon. Esitys hiipuu päätökseen ilman nousua, mikä korostuu vielä siitä, kun Kullervo-hahmonsa jättänyt näyttelijä lopuksi siivoaa roinaa näyttämöltä. Siinä se.

Suosittelen lukemaan Yökukkujan sekalaiset -blogista Kullervo-jutun. Se tarjoaa sekä olennaisia tietoja että kiinnostavia tulkintoja näytelmästä.

Oman juttuni kuvat on ottanut Otto-Ville Väätäinen. Ne löytyvät teatterin sivuilta.

Tekijät

Alkuperäisteos Aleksis Kivi
Sovitus ja ohjaus Linda Wallgren
Lavastussuunnittelu Kaisu Koponen
Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen
Valosuunnittelu Jarmo Esko
Äänisuunnittelu Iiro Laakso
Naamioinnin suunnittelu Jessica Rosenberg
Videoprojisoinnit Mika Hiltunen

Rooleissa Helmi-Leena Nummela, Minna Hämäläinen, Ulla Koivuranta, Ulla Reinikainen ja Kirsi Tarvainen

 JK

Eilen illalla tulin katsoneeksi Valkoinen raivo -elokuvan tuoreena uusintana. Onneksi olin tallentanut sen, sillä en löydä leffaa enää Areenasta, en myöskään Dokumenttiprojektin samannimistä ohjelmaa vuodelta 2008.

Leffan aiheena on kiusattu, 

-- joka taltutti joukkomurhaajan mielen. Elokuvan Lauri kertoo, kuinka lapsuuden trauma ja aikuisikään asti jatkunut kiusaaminen täyttivät mielen raivolla ja murhasuunnitelmilla. Lauri haki apua ja voitti lopulta taakkansa - valkoisen raivon. Ohjaus Arto Halonen. Art Films Production Oy (2015)

Traileri 

Elokuva puhuu samasta tunnetilasta, jossa Kalevalan ja sittemmin Kiven näytelmän Kullervo hakee hyvitystä liian rankoille kokemuksilleen.

 

Cabaret sysää alakulon loitolle

 

 

Cabaret-juliste muistuttaa kasvomaskista, jollaisia eilisillan yleisöstä moni oli naamalleen asetellut. Kuuluin toiseen, maskittomien porukkaan. Ylenmäärin lotrattiin käsidesiä jopa heti vessassa tarkkaan pestyihin käsiin. Jo on hygieenistä. 

Miksi kummassa uskalsin teatteriin? No siksi, että jo keväällä varasin lipun itselleni Turun teatterikerholaisena. Onneksi illan esitystä ei peruttu, kuten keväinen matka Kansallisteatteriin. 

 Kritiikit lupasivat huikeaa esitystä tutusta musikaalista, jota ei aiemmin ole nähty Turun Kaupunginteatterissa. 

 Irmeli Haapanen (Turun Sanomat 5.9.2020) kirjoittaa ensi-illasta:

Jo prologi, jonka aikana ensemble saapuu näyttämölle rytmikkäästi erilaisia ääniä kengillään, matkalaukuilla ja naputuksilla tuottamalla, herättää yleisön kuukausia kestäneestä teatterittomasta horteesta. Ja kun seremoniamestaria esittävä Miiko Toiviainen sitten astuu lavalle Willkommen! Bienvenue! Welcome! -tervehdyksineen, katsoja istuu jo vankasti etukenossa haukkoen henkeään, eikä vain kasvomaskin takia.

Laura Hallamaa (Helsingin Sanomat 5.9.2020) tekee kantansa selväksi otsikosta alkaen: 

Iänikuinen ja kulahtanut Cabaret muuttui Turussa raikkaaksi ja täydelliseksi viiden tähden musikaalielämykseksi

Turun kaupungin­teatteri pyyhkii pölyt kulahtaneen Cabaret-musikaalin päältä ja tuo sen näyttävästi nykyaikaan.

Teatterin sivuilla kerrotaan, että naurusta, kyynelistä ja jäykkyyden jäsenistä irrottavasta musiikista vastaavat ohjaaja-koreografi Jakob Höglundin johdolla liki 30 esiintyjää. 

Cabaret-musikaali yhdistää hyvän tarinan ja hyvän show’n. Itseäni eniten puhutteleva teema siinä on silmien ummistaminen maailman muutoksen edessä. Kuten tässäkin ajassa, me emme toimi, vaikka näemme mitä on tulossa. Toisaalta rakastan myös isoa, leikkisää, mukaansatempaavaa viihdettä – ja sitä on luvassa!

- Jakob Höglund

 

Siteeraan lisää tekstiä teatterin sivuilta:

Cabaretin päähenkilö, kirjailija Clifford Bradshaw, on elämälleen suuntaa etsivä unissakävelijä Berliinissä, jonka asukkaat hakevat sodan jälkeen lämpöä toisistaan. Vuonna 1931 yöelämän keskipiste on Kit Kat Club, jossa jokainen saa olla oma itsensä – tai kuka haluaa. Kun sekt-pullon korkki poksahtaa ja rytmi vetää tanssimaan, on malja ylitsevuotavan täynnä eikä huolta huomisesta ole.
 
Kit Kat Clubin sykkeessä Clifford tapaa Sally Bowlesin, kabareen kirkkaimman tähden. Hurmos on hetken yhteinen, mutta lopulta näille juhlahumun yhdistämillekin koittaa arki, kun uuden sodan varjo lankeaa kaduille. Kaupungin rakastavaiset voivat ummistaa silmänsä ja jatkaa tanssia, tai antaa junan kuljettaa kohti toisenlaista tulevaisuutta. Valinta on jokaisen oma ja joka tapauksessa kohtalokas. On aika herätä unesta.

Ratkaiseva käänne tulee, kun Sally (Anna Victoria Ericsson) ei lähde Clifin (Olli Rahkonen) matkassa pois Berliinistä, jossa natsien puuhat äityvät yhä uhkaavammiksi. Toisenkaan parin, huoneitaan vuokraavan Fräulain Schneiderin (Riitta Salminen) ja hedelmäkauppias Herr Schulzin (Mika Kujala), kihlaus ei johda avioliittoon. Eihän juutalaismiestä saa kelpuuttaa aviomieheksi! Kauhea kohtalo odottaa kumpaakin. Yleisö seuraa vakavoituneena Kit Katin ilonpidon hiipumista. Sitä korostaa ensimmäisen ja toisen näytöksen jyrkkä väriero: ensin vallitsee punainen, sitten musta. Upeasti soiva musiikki, huikeat tanssijat sekä avautuvat ja sulkeutuvat ovet sävyttävät tarinaa. Nerokkaat lavasteet rakennelmineen, ilmapalloineen ja myös pukuineen sekä valojen käyttö ovat olennainen osa visuaalista ilmettä.

Ensimmäisessä näytöksessä kuullaan kaikkiaan 14 laulua, toisessa yhdeksän. Ah, mitä tulkintoja. Ne kirvoittivat aplodeja heti kunkin laulun loputtua. Väliajalla muusikot viihdyttivät soitollaan lämpiöön jalkautuneita. Mikä parasta, myös esityksen päätteeksi aplodiaaltojen tauottua meille salista poistuville tarjottiin korvia hiveleviä, rytmikkäitä säveliä. Niitä jäin seisten kuuntelemaan hymyssä suin. 

Kiitos herättävästä elämyksestä. Se tuli tosi tarpeeseen näinä korona-aikoina, jolloin alakulo tuppaa pesiytymään yksin asuvaan, vaikkakaan ei yksinäiseen. Esitys viipyy mielessä. Kaikki se energia, jonka sain, sysää rinnastamaan joitakin nykypolitiikan ilmentymiä 1930-luvun alkuvuosina valloilleen päässeisiin natseihin. On varottava vaipumasta uneen.

 

Hurmurin lumoissa loppuun asti!

Pienellä näyttämöllä Turun kaupunginteatterissa pelehtii tänä esityskautena häkellyttävä pari, isäntä Don Juan ja hänen palvelijansa Sganarelle. Heistä on kuultu tarinoita 1600-luvun alkuvuosista asti yhtä lailla kuin Don Quijotesta ja hänen uskollisesta apuristaan Sancho Panzasta. Eikä asetelma ole menettänyt tehoaan, koska se yhä toistuu monissa muissa näytelmissä ja romaaneissa. Mieleen juolahtaa etsimättä sekä Sherlock Holmes ja Tohtori Watson että loputon määrä uudempia tarinoita kirjoina, näytelminä ja leffoina.

Oli iso ilo ja nautinto päästä teatterikerholaisten letkassa tuoreeltaan katsomaan huikeaa tulkintaa klassikosta, jota myös kriitikot ovat jo ehtineet ylistää. Irmeli Haapanen kirjoittaa Turun Sanomissa 7.9.2019:

Turun kaupunginteatteri ei ole koko historiansa aikana tehnyt montakaan ranskalaisen Jean-Baptiste Poquelinin eli Molièren (1622–1673) näytelmää, vaikka ne kuuluvat näytelmäkirjallisuuden klassikoihin.

Edellisestä Molière-tulkinnasta, Luulosairaasta, on kulunut 14 vuotta, ja Don Juania on esitetty viimeksi – ja ainoan kerran – 1986. Pasi Lampelan uusi ohjaus on siis enemmän kuin tervetullut. Semminkin kun esitys onnistuu tarjoamaan monen tasoista nautintoa.

Ensiksi on tietysti Molièren teksti, jonka osumatarkkuutta niin koomisissa käänteissä, sanataiteena kuin julman terävänä satiirina ei voi kuin ihailla.

On myös Arto af Hällströmin rempseän ilotteleva suomennos, napakka ohjaus, päähenkilön rappiota monin kiehtovin yksityiskohdin tukeva lavastus, ilmeikäs puvustus ja yksinkertaiset mutta tehokkaat äänet.

Kaiken huippuna ovat erinomaiset pääosien esittäjät, sillä tekstin lisäksi Molièren näytelmät lepäävät juuri näyttelijäntaiteen varassa. Eero Ahossa ja Hannes Suomisessa Don Juan ja hänen palvelijansa Sganarelle löytävät loistavat tulkit.

 Hesarissa 7.9.2019 Lauri Meri kiittelee muuan muassa tekijöiden uskollisuutta alkutekstille.

Klassikkoteosten uudet tulkinnat toimivat parhaimmillaan juuri Turun Don Juanin tavoin.

Esityksen vakaana perustana on yleisölle pohjimmiltaan tuttu tarina, jota tulkitsijat eivät ole lähteneet vääntämään uuteen muotoon, vaan nimenomaan selventämään ja kirkastamaan.

Lampela noudattaa ohjaajana samaa periaatetta myös näyttämöilmaisun suhteen, joka ammentaa vanhasta komediaperinteestä, mutta ei sisällä mitään ulkokohtaista tai itsetarkoituksellista.

Don Juanin tarinasta muodostuu hallittu kokonaisuus, vaikka näyttelijäryhmä tuntuu olevan riemukkaalla tavalla aivan pitelemättömissä.

Tuuban törähdys käynnistää tapahtumat näyttämöllä, mikä virittää odottamaan lisää yllätyksiä. Ja niitähän riittää.

Itse sankari tavataan alkajaisiksi kylpemässä pikku ankka toisessa kädessä. Puhtaana poikana voi taas jatkaa valloituksia, mikä saa Sganarellen vääntelehtimään moraalisissa tuskissa. Nainen toisensa perään lankeaa hurmurin lurituksiin. Säkenöivä sanailu kirvoittaa katsomosta naurunpyrskähdyksiä. Olemme kaikki Don Juanin lumoissa. Ei meitä hätkähdytä edes härski kiroilu. Meitä vain  naurattaa ihan hillittömästi...

Yllätys hurmurille on, kun aviovaimo Dona Elvira irrottautuu miehen otteesta, mikä innostaa saalistajaa yrittämään valloitusta uudestaan.

Hurmurille alkaa valjeta ajan ja omien mahdollisuuksien rajallisuus. Totuuden hetkiin kytkeytyy Dona Elviran veljien ilmestyminen vaatimaan hyvitystä sisaren kokemasta häpeästä. Notkeasti hurmuri luikahtelee irti uhkaavasta tuhosta ja flirttailee ohimennen yleisönsä kanssa, mikä entisestään yllyttää meitä katsojia antautumaan kuin taikurin vietäviksi. Toisen näytöksen kuluessa tunnelma vakavoituu vakavoitumistaan. Ohjaajan otteen huomaa, kun meno näyttämöllä hetkittäin tyyntyy. Silti Don Juania ei taltuta katumukseen mikään, ei edes oma isä. Lipevyys sen kuin yltyy, mikä näkyy Don Juanin olemuksen ja naaman yhä lisääntyvänä elostelevana raukeutena.

Aivan Don Juanin legendan mukaisesti näyttämöllä nähdään Dona Elviran tapettu isä patsaana, jonka Don Juan kutsuu luokseen illalliselle. Se toteutuu. Kun patsas pyytää saada puristaa Don Juanin kättä ja tämä sen ojentaa, niin viettelijä tulee vedetyksi suoraan helvettiin.

Se, miten mies loppunsa kohtaa, häikäisee kaikessa hurjuudessaan. Olemme katsomossa ällikällä lyötyjä, kun teatteritekniikka näyttää mahtinsa väreineen, valoineen, äänentoistoineen, vajoavine lattioineen.

Mutta kas, viimeisen sanan saa isännättömäksi suistunut Sganarelle. Orpona hän haahuilee alkukohtauksesta tuttu ankka hyppysissään näyttämön reunalle, äkkää läheltä katsojan ja huojentuu. Hän kokee löytäneensä uuden isännän, jolta voi odottaa saavansa palkkaa ja jolle siis tarjoaa ankkaa kuin sopimukseksi. Totta vieköön, näin on! Me katsojathan olemme näytelmäkirjailijan ja näyttelijöiden varsinaisia työnantajia. Osan palkasta tarjoilemme runsain aplodein, jos nähty esitys on uponnut meihin. Voi, kuinka upposikaan!

Aaltoina vyöryvien aplodien vihdoin tauottua poistuimme hitaasti kohti vaatenaulakoita. Läheltä kuulin muutamien pohdiskelevan, kuinka uskomattoman taitavia näyttelijät ovatkaan! Niin ovat kaikki muutkin, joiden työn tuloksena on syntynyt ja perjantaina 27.9.2019 nähty esitys Don Juanista. On siis aiheellista liittää vielä mukaan teatterin sivuilta kopioidut ohjaajan sanat ja esitystiedot:

Ohjaaja Pasi Lampela ylistää tekstiä ja on odottanut pääsevänsä
ohjaamaan sen. "Turun Kaupunginteatterissa aukesi tilaisuus tehdä tämä
komedia kolmen sinne ohjaamani vakavamman draaman jälkeen, ja kun
saatiin vielä Eero Aho ja Hannes Suominen täydentämään talon omaa
ensembleä, niin mikäs sen parempaa. Don Juanissa Molière on uskaltanut
luopua omista ja aikakautensa dramaturgisista kaavamaisuuksista ja
lähteä rohkeaan seikkailuun päähenkilönsä kanssa. Uskomatonta, että se
seikkailu jatkuu edelleen. Teemojensa ja henkilösuhteittensa puolesta
näytelmä on ajankohtaisempi kuin koskaan".

Teksti: Molière
Suomennos: Arto af Hällström
Sovitus: Pasi Lampela 2018
Ohjaus: Pasi Lampela
Lavastussuunnittelu: Markus Tsokkinen
Pukusuunnittelu: Tuomas Lampinen
Äänisuunnittelu: Tuomas Rissanen
Valosuunnittelu: Jarmo Esko
Naamioinnin suunnittelu: Anna Kulju
Rooleissa: Eero Aho, Minna Hämäläinen, Petri Rajala, Kimmo Rasila,
Riitta Salminen, Hannes Suominen, Markus Ilkka Uolevi.
Tuubansoittaja Kari Lilja.

 Esityskuvat Otto-Ville Väätäisen.

Satu Rasila ja hänen Katoava maansa

Parisen viikkoa sitten eräs toimelias nainen, Marja nimeltään, oli kutsunut kymmenkunta ystäväänsä ja tuttuaan luokseen ihan aiheesta. Yksi kutsutuista näet oli Satu Rasila, Turun kaupunginteatterin dramaturgi. Hän oli luvannut kertoa työstään ja vastata tarvittaessa kysymyksiin.

Kävi ilmi, että Marja ja Satu ovat vanhoja tuttuja Nokian vuosilta. Silloin he näkivät toisiaan koulussa, jossa Marja toimi opettajana. Satu oli hänen oppilaansa liikunnassa. Sittemmin opettajan ja oppilaan roolit vaihtuivat, kun kirjoittamisessa ohjausta kaivannut aktiivinen eläkeläis-Marja liittyi Sadun draaman kirjoittamisen ryhmään Turun yliopistossa. Hyvin näkyivät tulleen juttuun, koska tapaaminen pienen yleisön silmien edessäkin sujui erityisen lämpimästi.

Kuuntelin kiinnostuneena Sadun juttua työstään ja vaiheistaan teattereissa. Valpastuin siinä määrin, että päätin hankkiutua omin toimin, siis ilman teatterikerhon tai minkään muun ryhmän apua, katsomaan Sadun kirjoittamaa Katoavaa maata. Nyt sen näkee ensi kertaa hänen itsensä ohjaamana.

Eilen iltapäivällä istuin täydessä Pienen näyttämön katsomossa. Edessä avautuu näkymä makuuhuoneeseen. Muutama ovi markkeeraa, mihin huoneesta pääsee. Yksi ovi vie portaikkoon, jonne Aarne katoaa tämän tästä. Hän on se puoliso, joka ei ole saanut Alzheimerin taudista diagnoosia niin kuin Helena, vaimo. Muita ei ole.

Helenan muistoja nousee pintaan esineistä, joita hän säilyttää aarteinaan "äidin" laatikossa. Ensimmäisessä näytöksessä on vielä tallella värejä, muitakin kuin laatikon punaisuus. Kun nuori Helena näkyy muistoissa kukkamekkoisena, hän tulee ilmi ihan oikeasti. Tummasävyiseen samettiasuun sonnustautunut nuori Aarne ei rakastuneenakaan heittäydy Helenan lailla kuohuviin tunteisiin. Hän vetäytyy velvollisuuksiinsa. Aviopari ei oikein löydä toisiaan, juopa kasvaa heidän välillään. Ja käy niin kuin usein käy, Aarne löytää vaivihkaa "onnen" muualta. Vaimo saa häneltä omin käsin tehdyn keinutuolin. Siinä voi istua yksin! Vaiettuja asioita kertyy, vaikkei yhteisestä talosta ja makuuhuoneesta luovutakaan.

Raastavin muisto työntyy väkisin esiin, kun Helenan käsiin osuu simpukka. Se ei enää vaikene, vaan huutaa kuin lapsi kauan sitten. Katsojalle valkenee, ettei lapsi varttunut aikuiseksi. Syyttely ei palauta tytärtä. Aarne myöntää menettäneensä samana kesänä toisenkin lapsen. Käy ilmi, että Helena tiesi Aarnen etsiytymisen toisen luo, vaikkei sanonut mitään. Kärsi vain. Eiväthän sellaiset siirtymiset jää vaille merkkejä pariskuntien välillä. Kipeistä muistoista uskalletaan puhua vasta vanhoina, kun on jo melkein liian myöhäistä.

Toisen näytöksen visuaalinen valkoisuus pakottaa miettimään merkityksiä: valkoinen puu, sen oksaan kiinnitetty valkoinen keinu, kaikki asut kenkiä myöten ovat valkoisia, valkoinen parivuode on pitkään koskematon, punaisena hehkuvat vain muistojen laatikko ja nuoren Helenan kengät, molemmat alusta asti samanlaisina. Tuntuu kuin kaikki kuumottava ja itse elämä olisi häipymässä pariskunnan väliltä. Helena tyyntyy. Hän jopa suostuu ottamaan suuhunsa soseutettua ruokaa Aarnen syöttäessä ja saa lopuksi vielä hörpyn konjakkia. Ja niin Helena hiipuu pois...

Musiikki tukee kaiken matkaa tunnetilojen ilmaisemista. Matkaradio olikin Aarnen ja Helenan ensimmäisiä yhteisiä esineitä. Monesti tunnistin kaihoisat kappaleet, vaikken osa niitä nytkään nimetä. Teatterin sivuilta löytyy sitaatti, joka kauniisti kokoaa näytelmän ydintä: 

Minun muistini on saari. Minä seison siellä, oman muistini saarella, sen korkeimmalla kalliolla ja katselen merelle. Aaltojen pauhu rauhoittaa minut. Menneet tulevat luokseni meren kohinan mukana, aalto kerrallaan. Tulevat, yksitellen, vain kadotakseen takaisin unohduksen valtamereen.

Koin näytelmän hyvin lempeänä, samalla myös realistisena muistisairauden kuvauksena. Omaishoitajan motiivit valottuvat tavalla, josta olisi hyvä olla selvillä. Puhun tässä omasta kokemuksesta.

Kaiken kaikkiaan koskettava esitys, jossa tarkoin punnitut osaset ovat kohdallaan. Niinpä aplodeeraan koko työryhmälle, josta näkyvimpinä esillä ovat oivalliset näyttelijät kuten aina.

Työryhmä

Teksti ja ohjaus: Satu Rasila
Lavastus ja puvustus: Heidi Wikar
Valosuunnittelu: Petri Suominen
Äänisuunnittelu: Tuomas Rissanen
Naamioinnin suunnittelu: Heli Lindholm
Rooleissa: Helenan ja Aarnen rooleissa Marja-Leena Kouki ja Juha Muje. Nuorena Helenana ja Aarnena Miila Virtanen ja Joonas Snellman. Annukan äänenä Minéa Esko.

Teatteria täysillä

Kalevalanpäivän iltana porukkaa kokoontui Turun kaupunginteatterin päänäyttämön saliin tuvan täydeltä. Meitä teatterikerholaisia istui kolmen neljän rivin verran keskeisillä paikoilla. Molemmin puolin catwalkin tapaista laituria, joka työntyy pitkälle etummaisiin penkkiriveihin, näkyi paljon lukioikäisiä. He myös antoivat kuulua itsestään, kun esitys sytytti. Joku meistä ikäihmisistäkin liittyi lopussa kuoroon. Hamlet ei jättänyt kylmäksi!

Valtaisa jysäys heti alkuun ravisutti katsojan irti arjesta. Prinssin asussa Hamlet astelee katsojien ulottuville ja alkaa riisuutua. Hän kuorii yltään upean pukunsa valkoisine polvisukkineen kuin strippari ikään, kerää entisen asun Lidlin kassiin ja kiikuttaa sen pois. Maahan jää vain röyhelökaulus odottamaan ottajaa kuin jaossa oleva perintövalta. Päälleen prinssi pukee nykynuoren sotisovan: farkut, T-paidan, hupparin, jalkaan vaaleanpunaiset (!) crocsit. Pitkä takki suojaa nuorta miestä aika ajoin. Tällaiseen prinssiin lukiolaisetkin saattavat jopa samastua.

Mitään William Shakespearen klassikosta ei mielestäni hukattu, sillä ohjaaja Paavo Westerbergin mukaan

Hamletin henkilögalleriasta löytyy maanisia ja petollisia hulluja, joille löytyy helposti vastineensa tämän päivän lööpeistä. Teatterin hienous on, että se voi pysähtyä ja tarkentaa myös näiden valtaapitävien ihmisten kulissien taakse pieniin ja erityisiin hetkiin. Meidän tulisi elämämme aikana tulla tietoisiksi kaikista niistä vallan rakenteista, jotka estävät meitä elämästä kaunista, arvokasta ja toisia huomioivaa elämää.

 Hamlet kiemurtelee vihan ja kostovaatimusten syövereissä. Oma isä, kuningas, on kuollut veljensä tappamana. Tämä veli vaatii Hamletia hyväksymään itsensä isäpuoleksi, niin kuin Hamletin äiti on suostunut lankonsa vaimoksi. Kauhea vaatimus! Valtaa on tyrkyllä. Sen murusia kärkkyy moni hovissa, eikä ystäviinkään voi luottaa.

Toteutus pitää katsojan mukana kaikissa käänteissä, minkä saattoi aistia keskittymisenä. Ihana kieli soljuu joka näyttelijältä luontevasti. Ihmeteltävää piisaa valoissa, äänissä, videoissa sekä nousevissa ja laskevissa näyttämön osissa. Suurenmoisia ratkaisuja! Kaikkia hienouksia ei yhdellä katsomisella hoksaa, mutta olematta ammattilainen tuskin jaksan katsoa pitkää esitystä uudestaan.

Ällistyttävältä tuntuu Hamletia riipaisevan herkästi näytelleen Jussi Nikkilän roolin valtavuus. Hän on mukana lähes joka kohtauksessa. Kuinkahan sellaisen urakan perään pystyy rauhoittumaan? Jännästi asujen vaihtumisilla painotetaan jotakin erityistä esimerkiksi kuningitaräidin tunnetiloissa, mutta tältä istumalta en enää tavoita, mitä vihjeitä on tarjolla. Ymmärsin luullakseni äidin ilmaisemia syyllisyydentuntoja tämän uljaasta ulkomuodosta huolimatta.

Kaikki roolityöt vakuuttivat minut, onhan esitykseen hankittu nimekäs kaarti näyttelijöitä Helsingistä asti:

Nimiroolissa esiintyvää Jussi Nikkilää tituleerataan Suomen Shakespeare-asiantuntijaksi, sillä hän on opiskellut Shakespeare-näyttelemistä Lontoossa sekä näytellyt ja ohjannut useita tämän näytelmiä. Hamlet tuo Turkuun myös Jussi-patsaalla ja Kultaisella Venlalla hiljattain palkitun Eero Ahon (Claudius) sekä Carl-Kristian Rundmanin (Polonius), Pia Anderssonin (Ofelia) ja Markus Järvenpään (Laertes). Gertrudea näyttelee Kirsi Tarvainen ja Horatiota Severi Saarinen. Myös Esko Salminen nähdään esityksessä videokuvan välityksellä.

Esityksen hämmästyttävät ääni- ja valoefektit on sellaisia, ettei moisia kovin kauaa ole teattereissa nähty. Nuoria katsojia varmasti innosti kokea yhtä tajunnan räjäyttäviä tehosteita kuin leffoissa ja videoissa. En minäkään niitä pahakseni pannut, kun vielä aivan lopuksi kaiken ylle lankesi paljon puhuva hiljaisuus. Siispä mainittakoon, ketkä kaikki ovat kuuluneet työryhmään:

Teksti: William Shakespeare
Suomennos: Eeva-Liisa Manner
Ohjaus: Paavo Westerberg
Taistelukoreografiat: Oula Kitti
Lavastussuunnittelu: Markus Tsokkinen
Pukusuunnittelu: Tuomas Lampinen
Naamioinnin suunnittelu: Minna Pilvinen
Valo- ja videosuunnittelu: Ville Seppänen
Sävellys: Sanna Salmenkallio
Äänisuunnittelu: Iiro Laakso ja Sanna Salmenkallio

Esityksen loputtua olin aivan haltioituneessa tilassa, vaikka väsynyt. Niin täysillä elin mukana suuren draaman kaikissa käänteissä ja ihmeellisissä näkymissä. Erityiskiitos vielä ohjaajalle selkeästä jäsentelystä ja kaikenlaisen pönötyksen karsimisesta. Sellaista muistan nähneeni kauan sitten edellisessä Hamlet-esityksessä.

Uskomatonta näyttämötekniikkaa

Ajatella, että Turun kaupunginteatterin Taru sormusten herrasta -teatteriesityksen päätteeksi ensimmäisenä aplodeja ottaa vastaa pitkä rivi näyttämöteknikkoja! Eilen teatterikerholaisten letkassa  tuli koetuksi tällainen ihme ja koko aplodeja edeltänyt spektaakkeli. En tiedä, keitä isossa porukassa lavalle marssii ennen näyttelijöitä. Ovatko he niitä, jotka huolehtivat kulissien ja muun rekvisiitan täsmällisestä siirtelystä? Vai onko mukana myös niitä, jotka ovat suunnitelleet kaikki efektit? Olipa kuinka hyvänsä, porukan joka iikalle voisi hurrata, niin upeasti kaikki toimii. Komeus vetää vertoja niin elokuville kuin peleille. Ilmankos yleisössä näykyi paljon nuorta väkeä.

 Teatterin sivuilta löytyy tiivis lista työryhmästä:

Teksti: J. R. R. Tolkien
Dramatisointi: Sami Keski-Vähälä
Ohjaus: Mikko Kouki
Koreografi ja apulaisohjaus: Oula Kitti
Lavastus: Teemu Loikas
Pukusuunnittelu: Pirjo Liiri-Majava
Valosuunnittelu: Janne Teivainen
Videosuunnittelu: Sanna Malkavaara
Äänisuunnittelu ja uudet sävellykset: Iiro Laakso
Naamioinnin suunnittelu: Minna Pilvinen
Pyrosuunnittelu: Tero Aalto

Rooleissa: Stefan Karlsson, Hannes Suominen, Mika Kujala, Markus Järvenpää, Kirsi Tarvainen, Teemu Aromaa, Markus Riuttu, Miska Kaukonen, Markus Ilkka Uolevi, Antti Kyllönen, Oula Kitti, Ella Lahdenmäki, Jonas Saari, Petri Rajala, Valtteri Roiha, Jenni Kitti, Jaakko Hutchings, Iiro Heikkilä, Pekka Laamanen, Jesse Liskola, Vilja Parkkinen ja Sakari Saikkonen.

Nelituntinen esitys naulitsi täyden salillisen monen ikäisiä katsojia penkkeihinsä. Niistä irtauduttiin kahden väliajan verran. Sitten taas jaksettiin seurata hiiskumatta näyttämön tapahtumia. Koska ensi-ilta oli jo viime helmikuussa, moni on ehtinyt kirjoittaa näkemästään. Linkkejä löytyy tältä teatterin sivulta. Otto-Ville Väätäisen kuvia olen laillisesti kopioinut teatterin kuvavalikoimasta.

On syytä mainita, etten ole koskaan jaksanut innostua itse tarinasta. En silloinkaan, kun Tolkienin kirja oli suuri hitti ja minä itse vielä melko nuori. Jonkin elokuvasovituksen osan olen katsonut, jotta edes auttavasti olisin jyvällä, mistä taru kertoo. Niinpä fanius ja sen myötä syvä asiantunemus eivät rasittaneet, vaan saatoin änkähtämättä ottaa vastaan Sami Keski-Vähälän dramatisoinnin, johon hän kuuluu poimineen oleellisimmat juonenkäänteet ilman rönsyjä. Mikko Kouki on vastannut ohjaamisesta. Esityksen rytmi vaihtelee hirmuisista taistelukohtauksista suvantoihin. Poikamaista menoa piisaa, mutta myös naisellisen sulokkuuden kaipuuta, koti-ikävää ja elämän loppumisen enteitä. Aarteen himoitseminen, sormuksen hamuaminen, on tuhoisaa. Onneksi koko esine häviää sinne, minne sen olikin määrä lopullisesti upota. Ja ah, mikä tehosteryöppy tuhoutumista saatteleekaan!
 
Laura Hallama otsikoi kritiikkinsä Hesarissa 16.2.2018 näin vetävästi:

Taru sormusten herrasta on suuruudenhullu neljän tunnin teatteriesitys – ja se osoittautuu maailmanluokan matkaksi Mordoriin

Juonen hän tiivistää tarkasti:

Teatteriversio keskittyy valtasormusta kuljettavaan retkikuntaan. Pieni hobitti Frodo saa tehtäväkseen lähteä tuhoamaan sormusta, jota myös pimeyden ruhtinas Sauron tavoittelee. Sormus täytyy pudottaa Mordorissa tuomiovuorelta liekkeihin. Mukaansa Frodo saa hobittiystävänsä Samin, Merrin ja Pippinin, haltia Legolasin, kääpiö Gimlin ja ihmiset Aragornin ja Boromirin. Eikä joukosta sovi unohtaa velho Gandalfia, joka myös kertoo tarinaa.

 Frida Maria Pessi kirjoittaa Turun Sanomissa 16.2.2018:

Näytelmän keskeiset roolihahmot ovat hienosti adaptoituja. Sam kasvaa Hannes Suomisen käsissä vahvaksi ja toistaa samaa sympaattisuutta, jolla Sean Astin rakensi rooliaan Jacksonin elokuvissa. Jatkumoa aikaisempiin Tolkien sovituksiin luo myös Jonas Saari, joka Bilbona hyräilee Merelle-kappaletta kunnianosoituksena säveltäjä Toni Edelmannille ja Ryhmäteatterin sormusten herralle.

 Miska Kaukonen lienee ollut ilmeinen valinta Klonkuksi ja aluksi pelkäsinkin, että vahvat maneerit puristavat roolin tahattomalle huumoriosastolle. Pakko kuitenkin myöntää, että Kaukonen tekee erinomaista työtä traagisena ja riutuneena olentona. Myös stuntin käyttäminen hahmon kaksoisolentona toimii hyvin ja antaa Klonkulle lisää liikkumavaraa.

Tärkein kaikista on kuitenkin Frodo. Liian pitkään melko mitäänsanomattomissa rooleissa jumittanut Karlsson pääsee viimein näyttämään, mihin hän parhaimmillaan pystyy. Karlssonin tulkinta aluksi viattomasta ja lopulta sormuksen pauloihin lipuvasta hobitista on luonteva ja rehellinen.

Teknisistä luomuksista tykästyin vahvimmin entteihin. Ne muistuttavat puita, mutta liikkuvat ja puhuvat. Sodassa ne liittoutuvat hyvien kanssa pahaa vastaan. Ystävällisiä heppuja, kerrassaan.

Koska itseltäni puuttuu Tolkieniin ja hänen tarustaan tehtyihin elokuvaversioihin ulottuvaa asiantuntemusta, lainaan taas Frida Maria Pessiä, ammattikriitikkoa. Hänen kannanottoaan on helppo peesata. Jotain tämän tapaista huomasin miettiä katsomossa istuessani: 

Kohtausten välillä liikutaan lavasteiden avulla. Teemu Loikaksen visuaalinen silmä ja tekninen innovatiivisuus eivät petä tälläkään kertaa. Konnun suojista, Morian uumeniin, Fangornin metsiin ja aina Mordorin porteille kuljetaan monipuolisten rakennelmien läpi. Nousevat, laskevat ja pyörivät elementit rakentavat lavalle huikean illuusion Keski-Maasta ja parhaimmillaan esitys muistuttaa Tolkienin omia piirroksia. Ainoastaan Minas Tirithin linna ja haltioiden Rivendell jäävät muuta toteutusta vaisummiksi. Loikaksen lavastusta täydentävät Janne Teivaisen valot ja Tero Aallon pyrotekniikka. Samalla kokoonpanolla muutettiin aikanaan varsin keskinkertainen Jekyll ja Hyde -musikaali näyttäväksi kokonaisuudeksi. Siksi ei ole ihme, että lopputulos vakuuttaa tälläkin kertaa. Visuaalisuus viimeistellään Sanna Malkavaaran projisoinneilla, ja kiitoksen ansaitsee myös näyttämöhenkilökunta, jonka käsissä lavasteet liikkuvat nopeasti ja tarkasti.

 Kannattaa siis reissata Turkuun ja hommata lippu kaupunginteatterin mahtiesitykseen. Täällä näkee kummia keskellä kaupunkiakin - tori ammottaa auki revittynä kuin Molokin kita. Yltympäriinsä puretaan ja rakennetaan. Autoilijat sekoilevat keskustassa, kun ajoreittejä on muutettu. Onneksi bussikuskit tuntuvat jo oppineen, minne ja miten nyt pitää ajaa. Silti tiedossa on kolme piinan vuotta, vähintään...